Jätä kommentti

Pelko ja viha myyvät

fear2

Pelko ja viha myyvät. Mediaa, mainoksia, politiikkaa.

Yhdysvaltain viime presidentinvaalien taustoista tihkuu jatkuvasti uutta tietoa. Aiemmin oli esillä Trumpin vaalikoneiston taustalla vaikuttanut Cambridge Analytica -yritys, joka auttoi kohdentamaan Trumpia tukevia ja Clintonia horjuttavia viestejä vaa’ankieliosavaltioiden äänestäjille. Viestien joukossa oli paljon maahanmuuttajien tai islamistiterroristien vaaroista kertovia valeuutisia ja videoita.

Äsken Bloomberg paljasti, että myös Google ja Facebook avittivat Trumpin puolesta puhuneen Secure America Now –järjestön kampanjointia vaa’ankieliosavaltioissa. Bloombergin tietojen mukaan keskenään verisesti mainoksista kilpailevat Googlen ja Facebookin mainososastot auttoivat levittämään pelotteluvideoita, joissa Ranska ja Saksa näyttivät joutuvan islamismin ja sharia-lain valtaan. Bloombergin mukaan jotkut Googlen ja Facebookin työntekijät auttoivat kohdentamaan videoita ja Secure America Now-järjestön kampanjointia esimerkiksi Nevadan espanjankieliselle väestölle. Yhtiöt kiistivät ja kieltäytyivät haastatteluista.

Miksi liberaaleista arvioistaan tunnetut Google ja Facebook olisivat sitten auttaneet Trumpin vaalivankkureita. Kyse lienee puhtaasti verkon ja sosiaalisen median bisneslogiikasta. Pelkoa ja vihaa vahvistavat videot ja muut viestit ovat tunnetusti niitä, jotka synnyttävät eniten jakamista ja peukuttamista. Ja mitä enemmän ihmiset jakavat ja osallistuvat keskusteluun, sitä enemmän ja parempaan hintaan voidaan myydä mainoksia.

Googlen ja Facebookin kaltaiset uudet mediayritykset hankkivat tulonsa mainoksista ja käyttäjädatan myymisestä. Pelon lietsonta toki myy lehtiäkin ja tuo katsojia sekä mainoksia myös tv-kanaville. Sekin tiedetään, että jos mediassa on paljon uutisia rikoksista ja väkivallasta, gallupit kertovat kansalaisten olevan huolissaan rikosten ja väkivallan lisääntymisestä. Vaikka samaan aikaan tilastojen mukaan väkivalta ja muut rikokset olisivatkin laskussa.

Pelosta ja vihasta ammentanut presidenttiehdokas Trump avitti myös CNN:n mainosmyyntiä tuntuvasti. Mutta perinteisessä mediassa tämä kaikki on silti hiukan julkisempaa ja näkyvämpää kuin verkossa ja somessa.

Mediumin artikkelissa viime heinäkuussa Tobias Rose-Stockwell avaa kiinnostavasti tätä ilmiötä. Pelosta ja vihasta on tullut yhä vahvempi median ja politiikan käyttövoima. Rose-Stockwellin mukaan verkko ja some ovat demokratisoineet propagandan. Enää ei välttämättä tarvita massiivista budjettia ja taidokasta suunnitelmaa propagandan levittämiseen. Halvan budjetin kömpelöillä videoillakin voi päästä pitkälle kunhan onnistuu herättämään huomiota  ja saa ihmiset jakamaan videota. Verkon ja somen bisneslogiikka huolehtii lopusta.

 

Mainokset
2 kommenttia

Natiivimainonta on feikkijournalismia

copyblogger-native-advertising-survey

Päättäjille suunnatun Mustread-verkkojulkaisun lanseeraus on aktivoinut kysymyksen niin sanotusta natiivimainnonnasta. Kyseessä on siis maksettu mainonta, joka esitystavaltaan ja ulkoasultaan sulautuu osaksi journalistista sisältöä.

Mustread aikoo hankkia merkittävästi kassavirtaa natiivimainnonnasta, eikä se ole yksin. Suurin osa medioista on jo pitkään tehnyt samaa. Erityisen kiinnostavaksi asian kuitenkin tekee se, että uusi julkaisu kohdistetaan suomalaiselle eliitille, joka pystyy aidosti vaikuttamaan yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Mustread tarjoaa siis journalismin ohella journalismilta näyttävän markkinointikanavan suomalaisen päätöksenteon ytimeen.

Siksi onkin syytä palauttaa mieliin muutama yleisempi seikka journalismin ja natiivimainonnan suhteista, erityisesti näin valejournalismin luvattuna aikana.

  • Sekä valejournalismi että natiivimainonta teeskentelevät olevansa journalismia, vaikkeivat sitä olekaan. Natiivimainonnan puhuttelukeinot ovat kuitenkin psykologisesti hienovaraisempia kuin vaikkapa valeuutisten selkeä valehtelu.
  • Samalla tavoin kuin valejournalismi ei kyseenalaista toimeksiantajansa poliittisia päämääriä natiivimainonta ei kyseenalaista maksajansa toimintaa. Vaikka mainostettavaa asiaa esiteltäisiin neutraalisti, juttuun valikoidaan vain sellaista tietoa, joka palvelee suoraan tai epäsuorasti mainostajan etua.
  • Journalistisen esitystavan käyttäminen mainonnassa on voitto mainonnalle mutta (kassavirrasta huolimatta) tappio journalismille. Tämän päivän journalismi kamppailee vakavien uskottavuusongelmien kanssa. Journalistisen esitystavan myyminen mainonnan käyttöön ei ainakaan vähennä ongelmia.
  • Natiivimainonnan erottaminen journalistisesta sisällöstä käyttämällä mainos-sanaa, kuten Julkisen sanan neuvosto suosittelee, ratkaisee ongelman vain osittain. Vaikka lukija tietää, että kyseessä on mainos, sen erityinen vakuuttavuus perustuu journalististen keinojen käyttöön. Silloin maininta mainoksesta saattaa jopa lisätä jutun uskottavuutta jonain muuna kuin mainoksena. ”Tämähän on reilu peli, kun asia mainitaan. Ja onhan toi juttu sinällään ihan asiallinen ja vakuuttava.”
  • Onnistuneen natiivimainonnan teho perustuu ennen kaikkea siihen, että se murtaa mainonnan kohteen vastarinnan pelaamalla ”tyrkyttämisestä” aiheutuvan negatiivisen tunteen syrjään. Ihminen ei välttämättä tunne tai edes tunnista, että hänelle myydään jotain. Journalistisen ilmaisutavan käyttäminen tällaiseen tarkoitukseen samassa julkaisussa, jossa yritetään jollain tavoin säilyttää journalistinen uskottavuus, tuottaa ratkaisemattoman eettisen ristiriidan.

Pitävän palomuurin rakentamiseksi journalismin ja natiivimainonnan välille ei riitä se, että mainos erotetaan journalistisista sisällöistä. Jotta palomuuri toimisi kunnolla, medioiden ei ylipäätään pitäisi päästää valejournalismia muistuttavaa sisältöä samoille sivuille journalismin kanssa.

(Blogin kuvalähde: digitalmarketer.com)

Jätä kommentti

Kahvihuonekaava

Kahvi

Filosofi Slavoj Žižek taisi joskus todeta, ettei ideologia tarkoita sitä, että ihmiset toimivat hölmösti, koska eivät tiedä toimivansa hölmösti. Ideologia tarkoittaa sitä, että ihmiset tietävät toimivansa hölmösti, mutta toimivat hölmösti siitä huolimatta. Suomalaisissa yliopistoissa tämä tiivistyy niin sanottuun kahvihuonekaavaan.

Kahvipöytäkeskusteluissa virittyy usein yksimielisyys siitä, ettei monissakaan ministeriön tai yliopiston keskushallinnon ideoissa ja toiminnan mittareissa juuri järkeä ole. Kun kahvit on juotu, järjettömyydet toteutetaan pienintä yksityiskohtaa myöden.

Jos toteuttamisohjeet ovat epäselvät, kysytään ohjeita sille, miten ohjeita pitäisi toteuttaa. Koska ohjeiden antajakaan eivät usein tiedä, miten ohjeiden toteuttamista pitäisi ohjeistaa, ohjeistettavat yrittävät ohjeistajien puolesta keksiä, mitä ohjeistajat mahtavat tarkoittaa. Usein ei uskalleta tehdä mitään, koska ohjeistajat eivät ole vielä ohjeistaneet.

*

Koomisuudestaan huolimatta kyseessä on vakava asia.

Kahvihuonekaava tarkoittaa kriittisen ajattelun ja toiminnan yhteyden katkeamista. Oman toimintaympäristön julkinen kritiikki ja siinä toimiminen erkaantuvat yhä enemmän toisistaan. Tämä on tietenkin monen instituution todellisuutta. Erityisen kohtalokasta se on yliopistolle, jonka pitäisi ajatuksen voimalla osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Millainen on yliopiston uskottavuus julkisen järjen käyttäjänä, jos sen sisällä ei kuunnella järjen vaan linjajohtamisen kautta alas valuvan hallinnollisen pakon ääntä?

Jokaiselle omasta toimintaympäristöstään vastuuta kantavalle tutkijalle kriittisen ajattelun ja toimintamahdollisuuksien välinen repeämä aiheuttaa turhautumisen ja joskus myös häpeän tunteita. Häpeän tunteet nousevat etenkin silloin, kun esitettyyn kritiikkiin vastataan hallinnon kapulakielellä, joka on aina vahvempi kuin tutkijan argumentti. Tutkijoiden (ja myös muun henkilöstön) kuuleminen on usein näytösluonteinen toimenpide, koska päätökset tehdään lähes säännönmukaisesti heitä kuuntelematta.

Kahvihuonekaava on myös osoitus siitä, mitä on tavattu kutsua uusliberalistiseksi tutkijaminuudeksi. Julkaisut, rahoituksen hankkiminen ja loputon joustavuus punnitsevat nykyään tutkijan ihmisarvon. Pelissä mukana pysyminen vaatii oman toiminnan jatkuvaa tarkastelua (viime kädessä) taloudellisen tuottavuuden näkökulmasta. Niin menestys kuin epäonnistuminenkin ovat henkilökohtaisia asioita. Niinpä katse on syytä pitää omassa toiminnassa ja jättää terapeuttiset naurut toimintaympäristön hölmöyksistä kahvitauolle.

*

Kahvihuonekaava toimii myös piilo-opetussuunnitelmana. Se antaa opiskelijoille seuraavan viestin: voitte kyllä yrittää muuttaa maailmaa, mutta tehkää se panostamalla itseenne ja luovuttamalla osaamisenne kulloisenkin toimintaympäristönne palvelukseen. Valmistautukaa siihen, että kilpailu on kovaa ja vain ne pärjäävät, jotka eivät avoimesti haasta toimintaympäristöään. Olkaa systeemirationaalisia, älkää systeemin rationaalisia kriitikkoja.

Tällainen piilo-opetussuunnitelma tukee myös opiskelijoissa uusliberalistista ”luovutettua” minuutta, joka on äärimmäisen joustavaa ja aina pelin säännöt tunnustavaa. Tätä vasten voi pohtia vaikkapa sitä, mitä Tampereen yliopisto tarkoittaa, kun se julistaa kouluttavansa ”maailmaa ymmärtäviä maailman muuttajia”.

Jätä kommentti

Vihan vapauttava voima

Screen Shot 2017-09-26 at 18.31.48

Kun Saksan vaalien tulos selvisi, Jussi Halla-aho kommentoi äärioikeiston nousua: ”Ajat ovat muuttuneet. Ajattelu alkaa ehkä vapautua Saksassakin siitä historiallisesta taakasta, joka sillä on sodan jälkeen ollut.”

Kommentti provosoi suomalaista vasemmistoa ja maltillista keskusta-oikeistoa. Lausahduksen jälkeen mikään ei ole helpompaa kuin aloittaa kauhistelu ja todeta, minkälaisesta vapautumisesta tämä puoluejohtaja taas puhuu. Siis rasismin vakiinnuttamisesta, rajojen sulkemisesta, vieraan pelosta, palautusleireistä ja natseista parlamentissa. Päivittelyä voi säestää monen saksalaisen tuntemuksilla. ”Meidän pitäisi muistaa historiamme paremmin”, kuten yksi televisiossa haastatelluista tiivisti.

*

Kommentista löytyy myös provokaatiota tärkeämpi tunneulottuvuus. Se sisältää lupauksen vapautumisesta tai emansipaatiosta, kuten vasemmistoälyköt sitä ovat tavanneet kutsua. Vapautuminen on vahva viesti, ja perussuomalaiset näyttää tällä hetkellä olevan ainoa poliittinen voima, joka kykenee tarjoamaan suomalaisille vapautumisen huumaa. Monet puolueen nykyiset ja tulevat kannattajat tuntevat, että heillä on vihdoin oikeus sanoa mitä haluavat ja olla sellaisia kuin ovat. Jos musulmaanit, poliitikkoherrat tai viherpipertäjät vituttavat, niin sen saa sanoa ääneen ja hankkia samalla peukutukset niin netistä kuin sen ulkopuolelta.

Koska Halla-aho on älykäs poliitikko, hän asettelee sanansa pitäen mielessä vihan vapauttavan voiman. Hän ruokkii sitä enemmän tai vähemmän suoraan ja kerää poliittisen hyödyn tarkasti talteen. Kannattaa myös miettiä, kuinka lujalla kädellä hän on puhdistanut puolueensa. Hän tekee varmasti kaikkensa tuhotakseen irtioton tehneet siniset, jotka tosin jo nyt näyttävät uimataidottomilta purjehtijoilta, joiden alus on uponnut ja kapteeni herra ties missä.

Vapauden lupauksen siirtyminen persujen haltuun on kova paikka vasemmistolle. Siltä on nyt ryövätty yhteiskunnallisen muutoksen kannalta elintärkeä tunnevoima, joka on perinteisesti ollut lähes sen yksityisomaisuutta. Vapauden kaiho soi nyt väärässä suunnassa ja vaarallisin sävelin. Vasemmiston nykyinen puheenparsi tasa-arvosta, oikeudenmukaisuudesta ja bisneksen vallan rajoittamisesta ei kykene tunnetasolla haastamaan oikeistoradikalismia. Perinteinen poliittinen oikeisto ja keskusta kykenevät vastaamaan siihen vielä heikommin.

*

Kuvattua kehitystä vastustaville voimille tarjoutuu kolme huonoa vaihtoehtoa.

Helpoin ratkaisu on kauhistella milloin Halla-ahon milloin jonkun hänen aseenkantajansa kovia puheita. Tämä pelaa suoraan oikeistoradikaalien laariin, koska se näyttää todistavan heidän perusolettamuksensa oikeaksi: Suomessa ei saa puhua kriittisesti vaikkapa nyt maahanmuutosta. Kuinka tunkkainen yhteiskunta! Media osallistuu peliin rakentamalla jokaisesta julkilausutusta typeryydestä skandaalin ja raportoimalla kauhistelun tunnontarkasti.

Vahvempi vaihtoehto on persujen poliittinen eristäminen. Vaikutukset ovat suunnilleen samantapaisia kuin ykkösvaihtoehdossa. Vapauden kaiho saa lisää polttoainetta, koska ”hiljentämisen lisäksi meidät halutaan myös eristää. Pitäkäämme siis kiinni vapaudestamme puhua suoraan ja menestykäämme ruotsidemokraattien tavoin!”

Kolmas optio tunnustaa tosiasiat ja pyrkii toimimaan tavalla, joka ei niin selvästi aja vastustajan asiaa kuin kaksi edellistä vaihtoehtoa. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä se tarkalleen ottaen voisi olla, mutta yksi asia vaikuttaa selvältä: oikeistoradikaalien voimien kanssa on pyrittävä keskustelemaan, keskustelemaan ja keskustelemaan.

Keskustelu ei merkitse heidän agendansa hyväksymistä vaan sen haastamista ja yritystä hukuttaa vihan tunnevoima keskustelun kymeen. Käytännössä se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että maahanmuuttoon myönteisesti suhtautuvat alkavat aktiivisesti keskustella siihen liittyvistä ongelmista ja ottavat näin ilmatilaa pois äärioikeistolta.

Kolmaskin vaihtoehto on täynnä riskejä. Se on myös vaikea toteuttaa ja vaatii henkistä kanttia. Keskustelun ylläpito voi kuitenkin olla vihan vapauttavan voiman hillitsemisen kannalta kaikkein viisain ratkaisu.


 

Blogin kuva: Yle/Markku Sandell

 

 

1 kommentti

Talousnobelistin aamu

Yle

Kohtaus näytelmästä Operaatio maineenpalautus.

Paikka: MIT-yliopisto, Cambridge, Massachusetts, Yhdysvallat, Nobelistin toimisto.

Aika: Varhainen aamupäivä.

Henkilöt: Nobelisti ja Luottosihteeri.

– Huomenta professori. Pääministerin kanslia on taas ottanut yhteyttä. Suunnittelevat Helsinkiin jotain talouden huippuyksikköä ja kysyvät, tulisitteko mukaan sen julkistustilaisuuteen.

– Mihin se mua taas tarttee? Enks mä juuri ollut eduskunnassa? Kundihan on leikannut yliopistoilta enemmän kuin muut yhteensä ja siinä sivussa naurattanut kannattajiaan pilkkaamalla tutkijoita. Nyt se sit haluaa mut takuumieheksi imagon paikkaukselleen?

– Sir, kyseessä on korkean profiilin tilaisuus. Pääministerin ohella siihen osallistuvat myös opetus- ja kulttuuriministeri ja Suomen Pankin pääjohtaja.

– Heh, se savolainen pankkiiri on hauska kaveri ja osaa muuten pyörittää toimittajia mennen tullen. Mut mä en oikein jaksa sitä ministeriön leidiä. Yks tuttu kybernetiikan proffa on vakuuttunut, että se toimii jonkinlaisella kauko-ohjauksella puoluetoimistosta käsin. Ymmärtääks se mitään tutkimuksesta tai yliopistoista ylimalkaan?

– Sitä paitsi mun pitäisi oikeastaan olla vähän tarkempi tän Nobel-kortin kanssa. Jos nyt menen sinne, niin kaikki kuvittelee, että mä tuen sitä häkäpönttömiestä. No, voin mä joissain asioissa ehkä vähän tukeakin, mutta en mä kyllä halua muuttua miksikään talouspoliittiseksi pelinappulaksi. Se vaikutelma voi olla nyt aika hilkulla.

– Sir, asiassa on myös tiedepoliittinen ulottuvuus. Taloustieteeseen perustetaan peräti viisitoista professuuria. On mahdollista, että koko yksikkö sijoitetaan Hankeniin.

– Okei, pointti! Mua kuitenkin korpeaa, että leikataan, jotta meidän alalle voidaan satsata. Se lisää pahaa verta akatemiassa. Toimittajatkin voi alkaa miettiä, että onks tää pelkkä bluffi, kun rahaa siirretään taskusta toiseen.

– Anyway, kai mun sit on mentävä, kun isänmaa kutsuu. Mut hei, sovi Korkin ja Vihriksen kanssa illallinen, että päivään saadaan edes jonkinlainen älyllinen saareke.

(Kohtauksen henkilöt ja tapahtumat ovat puhtaan taloustieteellisen mielikuvituksen tuotteita.)

*

Blogin kuva: kuvakaappaus YLEn sivuilta.

Jätä kommentti

Voiko Aamulehti muuttaa kieltä?

Screen Shot 2017-09-18 at 10.26.05

Kieli on yksi keskeinen sukupuolten epätasa-arvoa ylläpitävä asia yhteiskunnassa. Puhumme esimerkiksi painonnostajista ja naispainonnostajista. Ensimmäinen vaihtoehto on todellista (miesten) urheilua, jälkimmäinen vähemmän tärkeä marginaali. Siksi Aamulehden pyrkimys sukupuolineutraaliin kieleen on upea päätös, mutta kohtaa joukon ongelmia.

Vaikka monet niin kuvittelevat, kieli ei ole sopimuksenvarainen asia. Emme voi muuttaa sitä mielemme mukaan. Monet sen kantamat sukupuoleen liittyvät merkitykset ovat historiallisesti kiteytyneitä ja mielen tiedostumattomiin kerroksiin juurtuneita. Kyllä, ne muokkaantuvat ajan saatossa. Niiden muuttaminen tietoisesti ja journalistisilla linjauksilla on kuitenkin toinen asia. Kieli on mahtava vastustaja!

Kun Aamulehti alkaa kirjoittaa eduskunnan puhemiehen sijaan puheenjohtajasta, se joutuu kohtaamaan lukijoidensa tunneperäisten kommenttien voiman. Monet kielen sukupuolittuneisuudesta selvillä olevat ja tasa-arvoa kannattavat lukijat yllättyvät myönteisesti. Toiset kokevat ratkaisuin hyvin keinotekoiseksi. He tuntevat, että media laittaa heidän suuhunsa sanoja, jota maistuvat epämukavilta ja luonnottomilta. Suu voi taipua ne sanomaan, mutta mieli haraa vastaan. Näin lehden ratkaisu tunkeutuu monen lukijan henkilökohtaiselle alueelle, mikä voi tuntua tuputtamiselta.

Aamulehti tarjoilee myös syötön lapaan niille konservatiivisille virtauksille, jotka haluavat palata Suomeen, jossa pojat ovat poikia ja tytöt tyttöjä. ”Eipä olis uskonu, et tostaki aviisista on tullu tollane veminismin äänitorvi”, Tammelantorin parlamentti voi hyvinkin älähtää. Lehden linjauksessa ei siis ole pelkästään kyse sukupuolesta vaan se asettuu monin tavoin osaksi nykyisiä poliittisia asetelmia. Toimituksessa on varmaan huolellisesti punnittu näitä seikkoja ja riskeistä huolimatta päätetty alkaa tienraivaajaksi.

Päätöksen pitävyys riippuu aika tavalla siitä, kuinka hyvin lehdessä on osattu analysoida, missä menemme asian kanssa juuri nyt. Jos yhteiskunta alkaa olla valmis tälle linjaukselle, niin lehden päätös asettuu osaksi ja vahvistaa jo meneillään olevaa virtausta. Se antaa lehdelle mahdollisuuden karistaa sillä vieläkin olevaa äijälehden mainetta ja uudistua hienolla tavalla. Jos aika ei ole kypsä, lehti joutuu tavalla tai toisella pyörtämään linjaustaan, jonka ylläpitäminen on joka tapauksessa melkoinen journalistinen haaste. Se teettää paljon työtä.

Kävi miten kävi, lehden pyrkimys on merkki aikaansa seuraavasta ja tulevaisuuteen kurkottavasta toimituskulttuurista.

(Blogin kuva: sukupuolineutraalin vessan symboli.)

1 kommentti

Dekaanien käädyt ja yliopiston brändi

Screen Shot 2017-09-15 at 9.00.23

Istuin muutama vuosi sitten seurueessa, jossa teräviä ja suosittuja aikalaisnäytelmiä kirjoittanut dramaturgi luki ääneen Aalto-yliopiston sivulla olevaa yksityiskohtaista selostusta dekaanien uusista käädyistä. ”Miten tätä enää voi parodioida”, hän tiivisti, kun olimme vihdoin saaneet naurumme asettumaan.

Kuten dramaturgit hyvin tietävät, komiikka kumpuaa aina jonkin sortin yhteensopimattomuudesta. Lähinnä tutkijoista koostuva seurueemme nauroi ristiriidalle, joka repeää yliopiston arvovallan symbolien ja sen todellisen yhteiskunnallisen painonarvon välille. Rituaalikorut ovat muuttuneet koomisiksi tilanteessa, jossa yliopisto on menettänyt arvokkuutensa ja samalla merkittävän osan yhteiskunnallista vaikutusvaltaansa.

Arvovalta on rapautunut monista syistä. Pääosin se on murentunut siksi, että yliopiston keskeinen tehtävä ei ole tutkimus ja opetus vaan pyrkimys vastata sen ulkopuolelta lankeaviin vaatimuksiin, ennen kaikkea ministeriön keksimiin akrobaattitemppuihin ja bisneksen tarpeisiin. Kun yliopisto yrittää epätoivoisesti vastata ajan haasteisiin, se unohtaa, että sen keskeisin yhteiskunnallinen tehtävä on haastaa aika.

Kun yliopisto menettää arvovaltaansa, sen uskottavuus alkaa samalla rapautua. Yliopistojen johdot hoitavat uskottavuusongelmaa tulkitsemalla se imago-ongelmaksi. Palkataan mediakonsultteja, jotka suoltavat nosteista puhetta ja keksivät keinoja yliopiston markkinoimiseksi. Jotkut menevät tähän mukaan, mutta monet tutkijat ja opettajat nauravat – tosin pelokkaina ja hiljaa mielessään – tällekin touhulle. He tietävät, että konsulttien käyttäminen ei ratkaise yliopiston uskottavuusongelmaa vaan pahentaa sitä. Konsultit ovat itsessään viesti siitä, ettei yliopisto enää usko edes itse itseensä. (Tätä viestiä konsultit eivät tietenkään johdolle kerro.)

Kun monet fiksut ihmiset alkavat nauraa asiantuntijaorganisaatiolle, sen uskottavuus on jo rapautunut pitkälle. En tiedä, mitä ongelmalle voisi tehdä. En usko, että uskottavuuden palauttamiseen löytyy yksinkertaisia keinoja. Tilannetta ei helpota se, että jatkuva rakenteellinen ”kehittäminen” on väsyttänyt monet yliopistolaiset apaattisiksi. Odotetaan vain, mitä ylhäältä seuraavaksi tipahtaa ja yritetään jollain tavoin sopeutua siihen.

Ehkä ainoa tapa puolustaa yliopistoa vapaan tutkimuksen ja opetuksen paikkana – ja samalla sen arvokkuutta – olisi älyllinen rehellisyys. Tämä tarkoittaa aitoa ja avointa keskustelua yliopiston arvovallan rapautumisesta ja siihen johtaneista syistä. Jos yliopisto ei itse tähän kykene ja yrittää brändäämällä sekä itseään myymällä saada takaisin uskottavuuttaan, se uppoaa entistä syvemmälle.

%d bloggers like this: