Jätä kommentti

Unelmatehdas päässäni

sharon stone

I’m in deep shit!

Olen varastanut todella pahoilta miehiltä miljoona dollaria. He tietävät, kuka rahat on vienyt. Ei auta, vaikka palauttaisin koko summan. Minusta ja perheestäni tehtäisiin selvää joka tapauksessa. Näiltä miehiltä ei varasteta.

Pakenen perheeni kanssa paikasta toiseen, ja vihdoin joudun pyytämään apua poliisilta. Olemme päätyneet ränsistyneeseen motelliin, kun poliisit alkavat lahdata peräämme lähteneitä tappajia. Taistelun keskellä piilotan perheeni syrjäiseen huoneeseen. Tovin kuluttua poliisit ovat saaneet eliminoitua tappajat, yhtä lukuun ottamatta. Tämä kaikkein sitkein ja julmin on haavoittunut pahasti, mutta kukaan ei tiedä, missä hän on. Poliisien ja minun tietämättäni tappaja raahautuu konemaisesti kohti huonetta, jossa perheeni on, murtautuu sisään ja valmistautuu viimeisillä voimillaan viemään tehtävänsä päätökseen. Samalla hetkellä vaimoni tarttuu pöydällä lojuneeseen jääpiikkiin ja iskee paniikissa sen tappajan kalloon pelastaen itsensä, lapsemme – ja minut.

*

Sigmund Freud kutsuu unityöksi psyyken toimintaa, joka järjestää mielen raakamateriaalin unen muotoon. Tämä materiaali voi koostua unen näkijän toiveista, peloista, arjen sattumuksista, hänen kokemistaan asioista – oikeastaan mistä tahansa mielen sisällöstä. Unet ovat usein sekavia ja selittämättömiä sen vuoksi, että materiaali muuntuu, vääristyy ja yhdistyy järjettömiltä vaikuttaviksi kertomuksiksi. Silti, Freudin mukaan, unen järjettömyys on vain näennäistä. Unen merkitys on kirkas ja yksinkertainen, jos unen osaa tulkita oikein.

Ylläolevassa unessa pistää silmiin se, ettei se ole lainkaan sekava. Kaikki viittaa siihen, ettei unityö ole ottanut käyttöönsä vain yksittäisiä tapahtumia, tunnetiloja tai ihmisiä. Tällä kertaa se on kaapannut kokonaisen kertomusmuodon, jonka erityisesti Hollywood on minulle ja sadoille miljoonille muille ihmisille opettanut.

Jos Hollywood kykenee vaikuttamaan mieleeni niin voimakkaasti, että tarjoaa kokonaisen kertomuksen uneni käyttöön, niin kuinka paljon se vaikuttaakaan psyykeeni valveilla ollessani? (Olisihan kovin naiivia olettaa, että Hollywood toimii vain unessa.) Ehkäpä se on erityisen voimakkaasti läsnä juuri valveillaolon hetkillä, mutta vaivihkaa ja tiedostamattomasti. Uni vain tarjoaa näyttämön, joka tekee Hollywoodin itselleni poikkeuksellisen näkyväksi.

Kysymys kuuluu: kuinka paljon ylimalkaan jäsennän maailmaani Hollywoodin tarjoilemien kertomusten kautta? Kuinka selvillä olen siitä? Onko minun nähtävä unta, jotta tajuan, miten olen valveilla?

*

Sanottakoon, että varastamani miljoona dollaria on pikku summa verrattuna siihen, mitä herrat Steven Spielberg, Jeffrey Katzenberg ja David Geffen ovat onnistuneet käärimään elokuvillaan, jotka on tuotettu heidän DreamWorks -tuotantoyhtiössään.


 

Kuva: Basic Instinct (1992), pääosassa Sharon Stone (Catherine Tramell).

Mainokset
Jätä kommentti

Monitieteisyyden pedagoginen harha

crossMonitieteisten ja ”laaja-alaisten” tutkinto-ohjelmien nimeen vannotaan niin ministeriössä kuin yliopistojen opetuksen kehittämiskonklaaveissa. Monitieteisyys on muotisana, tosin jo hieman ikääntynyt sellainen. Jos joku sen kyseenalaistaa, saa niskaansa syytteet siiloutumisesta.

Olen johtanut monitieteisiä tutkimushankkeita, joissa mm. yhteiskunta- ja luonnontieteet ovat kohdanneet toisensa. Joitain vuosia sitten kirjoitin kirjan, jossa yhteiskuntatieteellinen tutkimus pyrki keskustelemaan kvanttifysiikan kanssa. Hikoilin pirusti ja luetutin tekstiä fyysikkotuttavilla!

Kokemusteni pohjalta olen vakuuttunut siitä, että perusopetuksessa on entistä tärkeämpää se, että opiskelijalle muodostuu selkeä käsitys omasta oppialastaan, oli se sitten fysiikka, sosiologia tai vaikkapa kokeellinen psykologia.

Vetämäni monitieteiset hankkeen ovat olleet tutkimuksellisesti antoisia ja ainakin jollain tavoin synteettisiä. Tämä on edellyttänyt sitä, että hyvinkin erilaiset tieteenalat kunnioittavat toistensa identiteettiä ja pyrkivät siltä pohjalta yhdessä ratkomaan monimutkaisia tutkimuskohteeseen, metodologiaan ja tieteenfilosofiaan liittyviä ongelmia. Hankkeissa näitä kysymyksiä ratkovat professionaaliset tutkijat, joilla on vähintään tohtoritason ymmärrys oman tieteenalansa perusteista ja halu pohtia toisen tieteenalan lähtökohtia.

Monitieteisyys ei siis ole jotain sellaista, joka syntyy, kun lykätään samaan tutkinto-ohjelmaan eri oppiaineita ja toivotaan parasta. Monitieteisyys edellyttää jotain. Se vaatii oman alan osaamista ja ymmärrystä siitä, millä ehdoin erilaiset lähtökohdat voidaan sovittaa yhteen. Tämä pitää paikkansa myös sellaisten oppiaineiden tai oppialojen kohdalla, jotka sanovat olevan monitieteisiä, kuten kulttuurintutkimus. Myös monitieteisesti haasteelliset ongelmat, esimerkiksi ilmastonmuutos, edellyttävät ratkomiseen osallistuvilta oman tieteenalansa hyvää hallintaa.

Miten opiskelija, joka ei hallitse edes yhden tieteenalan perusteita, voi kohdata monitieteisyyden muuten kuin tolkuttomana sekasotkuna? Jo vaikkapa sen oppiminen, miksi psykologisia selitysmalleja ei voi soveltaa yhteiskunnan tutkimiseen – ja päinvastoin – on monille työn alla. Tämän hallitseminen on taas edellytys sille, että pystytään ymmärtämään synteettisiä lähtökohtia, joissa psyykkinen ja yhteiskunnallinen kohtaavat toisensa.

Jos ajatellaan, että yliopisto-opiskelu lähtee perusteista liikkeelle, monitieteisyys ei voi olla itsestään selvä lähtökohta, koska se on yksi kaikkien vaikeimmin ymmärrettävistä asioista tutkimustyössä. Sen huoleton viljely pedagogisena muotiterminä kannattaisi lopettaa, koska se antaa opiskelijoille aivan väärän kuvan tutkimustyöstä. Monitieteisyydestä ei voi lähteä liikkeelle. Siihen voi vain päätyä.

Niinpä ohjeeni uusille opiskelijoille kuuluu ensi syksynä seuraavasti:

Siiloutukaa! Unohtakaa monitieteisyys ja opiskelkaa oman tieteenalanne perusteet kunnolla. Rakentakaa itsellenne tieteenalaidentiteettiä, kunnioittakaa ja olkaa kiinnostuneita toisten identiteeteistä. Opiskelkaa valinnaisia aineita ja tieteenfilosofiaa ja hankkikaa itsellenne perusvalmiuksia mennä kohti monitieteisyyttä.

*

Kuvan tekijänoikeudet: RAND, https://www.rand.org

 

Jätä kommentti

Darude, Sebastian ja silmien sulkeminen

darusde

Ville Virtanen (Darude) ja Sebastian Rejman vastaavat Helsingin Sanomien (13.5.) haastattelussa siihen, miksi he eivät Aki Kaurismäen tai Krista Kososen tapaan ole halukkaita boikotoimaan Euroviisuja. Jätkät eivät halua puuttua Israelin politiikkaan, koska: ”Jos sanoo johonkin suuntaan jotain, pyllistää toiseen suuntaan.”

Niinpä.

He tietävät, mistä laulavat. Kilpailubiisi (Look Away) kevytmoralisoi niitä, jotka kääntävät katseensa pois maailman ongelmista. Jätkät opettavat omalla esimerkillään, että ongelmista pitää olla huolissaan. Niille ei kuitenkaan kannata antaa nimeä, aikaa ja paikkaa, koska silloin voi tarjota persettä väärään suuntaan.

Vaikka jätkät eivät halua nimetä ongelmia, he kuitenkin ilmoittavat, että biisi on kantaaottava. Näin he vievät esteettisen näkemyksensä tasolla, joka olisi saanut filosofi Immanuel Kantinkin hämmennyksen valtaan. Jätkien saavutusta voisi kutsua puhtaan muodon estetiikaksi, joka ei sotkeennu vääryyksien likaiseen arkeen.

Vielä arvoituksellisemmaksi puhe muuttuu, kun jätkät sanovat, että kukin voi tulkita biisin omalla tavallaan. Voin siis vapaasti valita, mistä silmien sulkemisesta biisi kertoo. Fiiliksistä riippuen se voi olla holokausti, ilmastonmuutos tai vaikkapa Israelin valtion apartheid-politiikka. Viisukaksikko siis ottaa mutta samalla ei ota kantaa – ja tavalla, joka sopii kaikenlaisten poliittisten suuntausten ja ideologioiden tarpeisiin.

Sen jälkeen lukija saa tehdä tuttavuutta ilmastokeskustelusta tuttuun ”yksin emme voi mitään” -väistöargumenttiin: ”Jos Suomi olisi yhtenä euroviisumaana jättäytynyt pois, en tiedä olisiko se valitettavasti vaikuttanut yhtään mihinkään.”

Ehkä toimittaja tuntee sen verran sääliä, ettei esitä ilmeistä jatkokysymystä: ”Mikä siis on asia, johon ette voi vaikuttaa?”

Lopuksi jätkät todistavat uskoaan:

”Uskon rehellisesti siihen, että on enemmän hyötyä mennä Israeliin vetämään biisimme ja saada ihmiset ajattelemaan kappaleemme sanomaa kuin jättäytyä pois.”

Aamen.

*

Onko Israel valtio, joka harjoittaa rotuerotteluun rinnastuvaa sortopolitiikkaa? Asiasta on kirjoitettu tolkuttomasti, mutta erittäin vähän suomalaisessa mediassa. Israel ja apartheid ovat sanoja, joita Suomessa ei voi liittää toisiinsa. Monet diplomaatit ja maailmanpolitiikan ammattilaiset ajattelevat niin, mutta harvat tohtivat sanoa sen ääneen. Yksi poikkeus on juuri asemapaikkansa jättänyt Ranskan Yhdysvaltain suurlähettiläs, Gérard Araud.

 

 

 

Jätä kommentti

Tampereen yliopiston uudet arvot

Screenshot 2019-05-13 at 15.56.13

Tampereen uudessa yliopistossa keskustellaan arvoista, joiden toivotaan viitoittavan tiedeyhteisömme tien kohti tulevaisuutta. Yhden hengen työryhmäni ehdottaa yliopistomme uusiksi arvoiksi seuraavia.

Luottamus. Tampereen yliopisto rakentaa luottamusta kohtelemalla työntekijöitään ja opiskelijoitaan arvokkaina yksilöinä ja osaajina eikä valtakamppailun välineinä tai hallinnollisina pelinappuloina.

Rehellisyys. Tampereen yliopisto arvostaa rehellisyyttä ja avoimuutta. Jos rehellisyys katoaa, luottamus katoaa saman tien.

Kriittisyys. Tampereen yliopisto arvioi kriittisesti aiemman tutkimuksen tuloksia, yhteiskuntaa ja myös tiedeyhteisönsä toimintaa. Kriittisyyden mitta ei ole periaatteellinen mahdollisuus kritisoida vaan se, kuinka paljon tiedeyhteisön jäsenet faktisesti käyttävät järkeään julkisesti.

Kunnioitus. Tampereen yliopistoyhteisön jäsenet kunnioittavat toisiaan. Jäseniä ei puhutella kuin lapsia konsulttien ikiomalla waukielellä. Sellainen aliarvioi ajattelun ammattilaisten älykkyyttä.

Omanarvontunto. Tampereen yliopisto asettaa itse omat haasteensa. Omanarvontuntoinen toimija ei koko ajan valmistaudu vastaamaan ulkopuolisten tahojen vaatimuksiin.

Demokratia. Tampereen yliopistossa opiskelijoilla, tutkijoilla, opettajilla ja heidän työtään avustavalla henkilökunnalla on aito mahdollisuus vaikuttaa yliopiston päätöksenteossa.

Avarakatseisuus. Tampereen yliopisto ei vain tue vaan myös etsii erilaisuutta. Mitä paremmin tutkimuksellinen yhteisö sietää poikittaista, kummallista ja hankalaa ajattelua, sen paremmin se kykenee luomaan jotain uutta.

Rohkeus. Tampereen yliopisto ei pelottele työntekijöitään ja opiskelijoitaan linjajohtamisen passiivisiksi alamaisiksi. Yliopisto palkitsee yhteisönsä jäseniä ajattelun ja toiminnan rohkeudesta.

Totuus. Tampereen yliopistossa tutkimuksen ja opetuksen keskeinen päämäärä on tavoitella totuutta ja olla samalla selvillä siitä, millaisiin valta-asetelmiin totuus väistämättä kietoutuu.

Rakkaus. Rakkaus ja intohimo tietoon ja tietämiseen kukoistavat Tampereen yliopistossa. Jos ne katoavat ja tilalle astuu brändin rakentaminen, niin yliopistosta tulee vain “kumiseva vaski tai helisevä symbaali”.

Kuva: Tampereen yliopiston pääsivu.

Jätä kommentti

Politiikan journalismin itseamputaatio

Täysistunto_7L7A1487pKuuntelen kovatasoista paneelia, jossa istuvat Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja Markku Jokisipilä, InnoLAbin johtaja Mari K. Niemi, valtioneuvoston viestintäjohtaja Päivi Anttikoski ja entinen Ylen uutispäätoimittaja, nykyinen työelämäprofessori, Atte Jääskeläinen. Keskustellaan otsikolla Media ja vaalien kevät.

Jokainen heistä on enemmän tai vähemmän kyllästynyt politiikan journalismiin. Niemi tiivistää jotenkin tähän tapaan: kun avasin television, tuntui kuin olisin siirtynyt 1980-luvulle. Muut säestävät omilla argumenteillaan.

Koska yleisönä on mediatutkimuksen ammattilaisia, sanomiset varmaan virittyvät sen mukaan. Silti panelistien väsymys ja kriittisyys panee miettimään. Jokainen heistä on tai on ollut asemassa, jossa on voinut aidosti vaikuttaa siihen, miten politiikasta tämän maan mediassa keskustellaan. Ovatko he osa ongelmaa? Jokaisella olisi varmaan vastaus, mutta koska aika paneelissa loppuu kesken, emme pääse syvemmälle.

*

Veikkaan, että yksi syy väsymykseen on politiikan journalismin jämähtäminen järjestelmäpolitiikan lähes ritualistiseen raportointiin ja kyvyttömyys kohdata laajempaa poliittista todellisuutta. Saamme vuodesta toiseen seurata samoja kuvioita, joissa keskeisiä toimijoita ovat eduskunta, puolueet, hallitus, ministerit ja kansanedustajat. Politiikan journalismi sulkee itsensä peliin, jossa ”setä eduskunnat” selittävät meille politiikan käänteitä kuin urheilutoimittajat pelin kulkua.

Järjestelmäpolitiikan raportointi on tärkeää. Keskittyminen pelkästään siihen sulkee kuitenkin pois sen tosiasian, että politiikka on paljon muuta. Hyvin monet yhteiskunnan alueet ovat enemmän tai vähemmän poliittisia, jopa politisoituneita. Voisi olla kiinnostavaa lukea juttua siitä, millä tavalla urheilu, sukupuoli, taloustiede, pankit tai vaikkapa yliopistot ovat poliittisia yhteiskunnan toiminnan lohkoja. Tästä näkökulmasta vaikkapa #metoo-liike olisi viime vuosien aikana voinut olla politiikan journalismin raportoinnin ydinalueita.

Ylimalkaan politiikan journalismi laajenisi ja muuttuisi kiinnostavammaksi, jos se ottaisi tehtäväkseen raportoida, miten perinteisesti epäpoliittisina pidetyt ilmiöt voivat olla hyvin poliittisia. Minulla olisi ehdotus tällaisen ohjelman tai palstan nimeksi: Ulkopolitiikkaa.

*

”Media ja vaalien kevät” -paneelikeskustelu oli osa Suomen Akatemian Media ja yhteiskunta -tutkimusohjelman avajaisseminaaria Finlandia-talossa 9.-10.2019.

Kuva: Eduskunnan tiedotus.

 

 

 

Jätä kommentti

Kenen kaa -journalismia

Screenshot 2019-04-12 at 8.53.08Seurasin Ylen (11.4.) suurta vaalikeskustelua 14 minuuttia 49 sekuntia ja lopetin, koska kyllästyin katselemaan vaalityötä, jota toimittajat Sakari Sirkkanen ja Seija Vaaherkumpu tekivät perussuomalaisten hyväksi. En tiedä, mitä ohjelmassa tapahtui myöhemmin.

Alkulämmittelyn jälkeen (6:15) siirrytään ensimmäiseen äänestykseen, jossa Vaaherkumpu esittää puoluejohtajille kysymyksen: Kenelle ei kelpaa perussuomalaisten hallituskumppanuus? Lähes kaikki kädet nousevat. Sitten keskustellaan kahdeksan minuuttia perussuomalaisista ja siitä, mikä heidän arvomaailmassaan on vialla. Samalla tietenkin keskustellaan siitä, millä tavalla toiseksi suurimman puoleen kannattajat ovat jotenkin arvoiltaan viallisia.

Näin Jussi Halla-aho saa unelma-alun. Nurkkaan ajaminen on juuri sitä, mitä hän tavoittelee. Se antaa hänen kannattajilleen mahdollisuuden kokea taas kerran, kuinka poliittinen eliitti ei halua kuunnella heitä tai olla heidän kanssaan yhteistyössä. Samalla se vahvistaa viestiä, että valtamedia on liittoutunut tämän eliitin kanssa. Koko asetelma on kuin populistisen politiikan käsikirjasta.

Halla-aho osaa poimia parhaat palat hänelle katetusta pöydästä. Hän alkaa kertoa kaksoissidoksesta: ”Toisaalta vaaditaan kykyä yhteistyöhön, toisaalta yhteistyötä ei haluta tehdä.” Tunnetasolla asetelma resonoi erinomaisesti sellaisten suomalaisten mielissä, jotka tuntevat, että yhteiskunta on ahtanut heidät nurkkaan mutta asettaa samalla mahdottomia vaatimuksia. Halla-aho esiintyy rationaalisesti, rauhallisesti ja käyttää ylivoimaisesti eniten puheaikaa. Nauttii tilanteesta.

Kenen kaa –inttäminen loppuu, kun Sampo Terho muistelee perussuomalaisten politiikan ydintä ja kertoo, mihin Halla-aho pyrkii. ”Mitä enemmän kauhistellaan, sitä enemmän syntyy käsitys, että perussuomalaiset ovat vaihtoehto meille muille.” Terho tietää mistä puhuu, mutta hänen viestinsä hukkuu hälinään, vaikka poliittisissa tenteissä kuullaan erittäin harvoin tällaisia metatason arvioita kilpailijan strategiasta.

*

Kysymys hallituskumppanuudesta on politiikan ja politiikan journalismin ydintä. Sitä pitää pohtia ja puolueilta pitää kysyä kantoja. Kaikki politiikan journalismin kysymykset ovat kuitenkin myös itse poliittisia ja rakentavat tunnemielikuvia ja poliittisen kentän asetelmia. Politiikan journalismi ei ole vain puolueeton raportoija vaan poliittinen toimija. Mitä paremmin se on selvillä asettamiensa kysymysten poliittisesta dynamiikasta, sitä parempaa journalismia meille on tarjolla.

Olisiko kysymystä hallituskumppanuudesta voinut käsitellä jollain muullakin tavalla kuin tukemalla perussuomalaisten poliittista strategiaa?

Jätä kommentti

Somevaikuttajan menetetty maine

Bloggareista ja videobloggareista on tullut näkyviä vaikuttajia, jotka ohjailevat tuhansien tai miljoonien seuraajiensa ruoka- ja elämäntapavalintoja – ja vaikuttavat siinä ohessa myös ruokatrendeihin. Suuri näkyvyys ja sen mukanaan tuoma vaikutusvalta altistavat somevaikuttajat tosin myös tarkkailulle ja kritiikille.

Ja kriitikoiden riemu on suuri, kun ruoka- tai terveysbloggari paljastuu huijariksi. Näin kävi tunnetulle ruokavaikuttajalle Yovana Mendozalle, joka tunnetaan ennen kaikkea YouTubessa Rawvana -nimellä julkaisemistaan videoista. Hän on onnistunut hankkimaan kolme miljoonaa seuraajaa YouTubessa ja Instagramissa raakaravintoon pohjautuvan veganismin terveysvaikutuksia hehkuttavilla julkaisuillaan. Kohu syntyi siitä, että toinen somevaikuttaja otti hänestä kuvan hymyilemässä kalalautasen äärellä balilaisessa ravintolassa ja julkaisi sen myöhemmin. Video paljasti, että Mendoza yritti peitellä kalaa, kun tajusi, että se mitä tapahtui, ei olisi hyväksi hänen imagolleen.

Mendoza julkaisi nopeasti oman videon, jossa hän yritti selittää, että syö kalaa korkeintaan kerran kahdessa kuussa. Mutta imagotappio oli jo syntynyt, monet häntä seuraavat vegaanit raivostuivat. Kriitikot puolestaan pääsivät pilkkaamaan veganismia. Syntyi ’fishgate’, josta raportoitiin myös perinteissä uutismediassa.

Ilmiö ei liity mitenkään erityisesti pelkästään veganismiin, sillä itseoppineet terveysgurut edustavat monia erilaisia dieettejä. Julkkispsykologi Jordan Peterson on hehkuttanut lihadieettiä, joka paransi häneltä masennuksen. Jotkut näkyvät extreme-karppaajat ja paleogurut mainostavat myös lihan positiivisia vaikutuksia.

Samaan aikaan tieteellinen asiantuntijuus on kärsinyt inflaation ruokaan ja terveyteen liittyvissä asioissa. Verkon ja sosiaalisen median aikakaudella itseoppineet bloggarit, lyhyen koulutuksen saaneet ravintoterapeutit, elämäntapa-asiantuntijat ja muut (some)julkkikset ovat haastaneet tehokkaasti tieteeseen nojaavia asiantuntijoita ja (pitkän koulutuksen saaneita) ravitsemusterapeutteja.

Lisäksi tutkijoiden ja itsensä asiantuntijoina brändänneiden väliin sijoittuu joukko tieteellistä ja kokemusperäistä tietoa yhdisteleviä kenttäasiantuntijoita. Osa heistä haastaa avoimesti tieteen virallisia näkemyksiä ja ravintosuosituksia, osa taas myötäilee.

Tapaus kertoo kiinnostavasti uudenlaisesta julkkiskulttuurista ja sen lieveilmiöistä.  Somevaikuttajien markkinoimat dieetit synnyttävät muoteja ja houkuttelevat seuraajia, jotka eivät osaa erotella itseoppineen terveysgurun imagonrakennusta terveystiedosta. Muotidieettien seurausilmiönä syntyy erilaisia terveysvaivoja, joita lääkärit kohtaavat päivittäin.

Mediasosiologi Zeynep Tufekcion kutsunut YouTubea suureksi radikalisoijaksi, sillä sen toimintalogiikka suosii kärjistyksiä ja äärimmäisyyksiä, jotka herättävät tunteita, synnyttävät jakoja ja tykkäyksiä. Guardianiin tapauksesta kirjoittanut Arwa Mahdawi sanoo ilmiön ruokkivan ruokafundamentalismia. Kun keskiluokka tylsistyy elämäänsä, se alkaa etsiä puhtaita ja äärimmäisiä kokemuksia.

%d bloggers like this: