Jätä kommentti

Maski on viestintää

maskiMonet käyttävät maskia, mutta vielä useammat eivät ole halukkaita sitä kasvoilleen laittamaan.

Sen lisäksi, että maski on fyysisesti hankala, se kantaa mukanaan paljon kielteisiä merkityksiä. Maski kaventaa käyttäjänsä viestintää, koska se peittää merkittävän osan kasvoista, jonka ilmeet ovat ruumiillisen kommunikaation kannalta aivan ratkaisevia. Siksi maskin pitäminen ei ole pelkästään fyysisesti vaan myös vuorovaikutuksen kannalta tukahduttavaa, mikä monista tuntuu monimutkaiselta, jopa ahdistavalta.

Samalla kun maski amputoi käyttäjänsä viestinnällistä rekisteriä, se on itsessään voimakas viesti. Tuskin mikään muu asia muistuttaa viruksen olemassaolosta niin vahvasti kuin maski. Monet eivät tällaista muistutusta kaipaa, etenkään tilanteessa, jossa kaikkia muita rajoituksia ollaan purkamassa ja tartuntojen määrä vähäinen. Maski myös herättää kysymyksen, kantaako ihminen virusta vai suojautuuko hän siltä. Maski ja stigma kulkevat käsikkäin.

Kolmas merkitys maskille tulee sen lomittumisesta osaksi ihmisen ruumista. Liberaalissa, vapautta vaalivassa demokratiassa yksilön kehollinen itsemääräämisoikeus on – tai ainakin sen pitäisi olla ­– loukkaamaton. Jos valtiovalta kajoaa siihen määräyksillä tai edes suosituksilla, ne kohtaavat tiedostettua ja osin tiedostamatonta vastarintaa. Ne antavat muistutuksen poliittisista järjestelmistä, joissa ihmiset vetävät konemaisesti maskin päälle heti ensimmäisestä käskystä.

*

On vaikea kuvitella, millä muilla keinoin ongelmat voidaan ohittaa kuin vahvistamalla maskin neljättä, vielä iduillaan olevaa merkitystä. Jo nyt maskin käyttö viestii toisista välittämistä, sosiaalista vastuuta ja yhdessä ponnistelua taudin voittamiseksi.

Jos joutuisin miettimään kampanjaa, miten kutsua ihmisiä käyttämään maskia, voisin kehittää jotain seuraavan kaltaista: Osoita, että välität. Käytä maskia! Sloganin pohjaksi rakennettaisiin kuvasto, jossa samastuttavissa olevat ihmiset ja ryhmät pitäisivät maskia erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa. Mukaan kovaa faktaa, huumoria tietenkään unohtamatta.

Huumorihan on tunnetusti tehokkain keino saattaa perille myös sellainen sanoma, joka vastaanottajasta ei heti kättelyssä tunnu kovin mukavalta.


Kuva: https://www.admiddleeast.com/design-goes-viral-coronavirus-face-masks-that-work-with-face-recognition-technology

 

Jätä kommentti

Journalismi ja ihmisen aukot

20180220 The Parliament Building on February 2018.

20180220 The Parliament Building on February 2018.

Perussuomalaisten kansanedustaja kutsuu twiitissään hallituksen ministereitä perserei’iksi. Journalistiset mediat raportoivat tapahtuneen turtuneesti ja matalalla profiililla sen enempää kommentoimatta. Holtiton kielenkäyttö ei taida olla tämän puolueen kohdalla varsinainen uutinen.

Ehkäpä toimituksissa myös ajatellaan, että juuri julkisuus on se, mitä sanoja tällaisilla ilmaisuilla tavoittelee. Jos niihin kiinnitetään liikaa huomiota, sanojalle annetaan mahdollisuus uhriutua ja aktivoida kysymys sananvapaudesta. Tästä näkökulmasta voi olla viisasta mennä pienin otsikoin ja jättää alatyyli maatumaan sosiaalisen median kerrostumiin.

Asiassa on kuitenkin muitakin puolia.

Vihamielinen puhe rapauttaa poliittista kulttuuria ja toimii myös journalismin ydinarvoja vastaan, joihin kuuluu toisia kunnioittava, argumentoiva keskustelu. Siksi voisi odottaa, että pääkirjoitustoimittajat ja kolumnistit ottaisivat kynän käteensä ja puolustaisivat asiallista yhteiskunnallista keskustelua – ja samalla epäsuorasti journalismia itseään.

Kansanedustajan pidäkkeetön kielenkäyttö antaa myös äänestäjille lisenssin käyttää vihamielisiä ilmaisuja niin sosiaalisessa mediassa kuin sen ulkopuolella. Tämä kasvattaa yhteiskunnallisia vastakkainasetteluja sekä madaltaa kynnystä henkisen ja jopa fyysisen väkivallan käyttämiseen toisella tavalla ajattelevia ihmisiä kohtaan. Journalistien turtuminen tällaiseen poliittiseen asetelmaan on vaarallista.

Kyse ei siis ole siitä, että journalismi muistaa raportoida kansanedustajan vihamielisestä poliittisesta puheesta. Ratkaisevaa on, miten journalismi osaa ja haluaa analysoida sellaisen puheen yhteiskunnallista merkitystä ja siihen liittyviä kehityskulkuja. Mistä se kertoo?

Viime kädessä kyse on myös siitä, miten journalismi ymmärtää vastuunsa poliittisen keskustelun ylläpitäjänä ja sen pelisääntöjen rakentajana.


Kuvan tekijänoikeudet: eduskunnan tiedotus.

Jätä kommentti

Väärä sana

maria-ohisalo--8Ministeri Maria Ohisalo teki poliittisen virheen luonnehtiessaan hallituksen tasa-arvo-ohjelmaa käsitteellä intersektionaalinen feminismi. Vaikea ilmaisu viestii monelle sukupuolentutkimuksen peruskurssia käymättömälle ennen kaikkea sen, ettei feminismi kuulu hänelle. Se on niiden asia, jotka ymmärtävät sivistyssanoja.

Ironista tapauksen kannalta on se, että kielelliset valtasuhteet ja eriarvoistavat rakenteet ovat yksi sukupuolentutkimuksen ydinteemoista. Nyt Ohisalo puhuttelee ihmisiä sanalla, jota käyttää hyvin pieni akateemisten ja korkeasti koulutettujen ihmisten ryhmä. Juuri sellaisten, joihin Ohisalo itsekin yhteiskuntatieteiden tohtorina kuuluu.

Vaikka Ohisalo blogissaan selittää käsitettä, kielteiset tunnemielikuvat alkoivat välittömästi kiertää julkisuudessa. Jussi Halla-aho twiittasi kepulaisille kutsun tulla pois hallituksesta, koska ”ei siellä voi olla”. Näin Ohisalon virhe kääntyi toisen tohtorin käsittelyssä vahvaksi, huumorin höystämäksi populistiseksi viestiksi: feministit horisevat hallituksessa käsittämättömiä!

Reaktiot käsitettä kohtaan kielivät tietenkin suomalaisen poliittisen kulttuurin sukupuolittuneisuudesta ja kyvyttömyydestä keskustella sukupuoleen ja tasa-arvoon liittyvistä kysymyksistä asiallisesti. Halla-ahon tavoin monet tekivät Ohisalon lipsahduksesta poliittisen lyömä-aseen sen sijaan, että olisivat aidosti paneutuneet kunnianhimoisen tasa-arvo-ohjelman sisältöön.

Poliittisessa viestinnässä piru piilee kuitenkin aina yksityiskohdissa. Tärkeintä ei usein ole se, mitä sanat tarkoittavat vaan se, miltä ne kuulostavat ja millaisia tunnemielikuvia herättävät. Kun jälkimmäinen menee pieleen, oikeiden merkitysten avaaminen on jo liian myöhäistä.


Kuva vaihdettu ja kieltä editoitu 28.06.2018, 16:48.

Kuva: Valtioneuvoston kuvapankki.

 

Jätä kommentti

Tutkijat ja toimittajat koronakiimassa

Koronakevät on tempaissut tutkijat ulos ”kammioistaan” ja sähköistänyt tunnelman aivan uudella tavalla. Epätietoisuus ja epävarmuus taudin etenemisestä luovat kysyntää uudelle tutkimukselle ja tulkinnoille.

Mediaa ja toimittajia kiinnostaa kaikenlainen tutkimustieto, tai sellaiselta edes etäisesti näyttävä. Tutkijoita kaivetaan haastateltavaksi kommentoimaan epidemian etenemistä ja hallintaa. Tämä on toki hienoa, sillä tutkijoilla on varmasti aiheesta perusteltua sanottavaa. Mutta ylilyöntejäkin on nähty. Yhä useammin tutkimus päätyy uutiseksi, ennen kuin se on ehditty julkaista ja arvioida tiedeyhteisön sisällä. Yhä useammin koronauutisissa jää epäselväksi myös se, milloin tutkija puhuu tutkimustiedon pohjalta ja milloin enemmänkin lausuu tulkintoja tai suosittelee toimenpiteitä omien arvostustensa pohjalta.

Yksi kuvaava esimerkki oli Helsingin Sanomissa äsken julkaistu juttu otsikolla ”Fatalismiefekti saa ihmiset vähät välittämään koronaohjeista, selittää tuore tutkimus”. Juttu lupasi, että ”oikean tiedon välittäminen koronaviruksesta voi säästää miljardeja dollareita rahaa”. Näin ilmeisesti kävisi, jos fatalistit vain saataisiin käyttäytymään oikein. Tämä suuri lupaus sopii hyvin siihen tuttuun tarinaan, jossa tutkimustiedon avulla voidaan tuottaa milloin mitäkin konkreettisia hyötyjä. Vaikuttavuutta, kuten nykyään on tapana sanoa. Tässä tarinassa tieteestä on tullut universaali ongelmaratkaisukone: riittää kun pannaan rahaa sisään ja tutkijat töihin, niin reseptin voi noutaa apteekin hyllyltä.

Itse juttu jäi tosin hiukan vaatimattomammaksi. Eikä fatalismiefektin luonnekaan oikein selvinnyt. Sen sijaan otsikon ja ingressin jälkeen jutun lukemista jatkaneille selvisi, että kyse olikin vasta käsikirjoituksesta, jota ei ollut vielä hyväksytty julkaistavaksi. Tutkimusta paremmin tunteville selvisi myös, että väite perustui kyselyyn, johon muutama tuhat satunnaisesti valikoitunutta amerikkalaista ja brittiä oli vastannut. Ei siis kovin vankalle pohjalle.

Yhteiskuntatieteissä julkaisukulttuuri on löysempi kuin vaikkapa lääketieteessä. Tuloksia tuodaan mediaan toisinaan jo ennen tieteellistä julkaisua, eikä sitä välttämättä tarvitse pitää ongelmana. Silloin tosin yleensä tyydytään uuden ilmiön kuvailuun, eikä yritetä selittää. Eli vaikkapa todistaa jotakin teoriasta johdettu hypoteesia oikeaksi – ennen kuin tutkimus on vertaisarvioitu.

Yllä oleva on vain yksi esimerkki koronakiimasta, jonka valtaan niin tiede kuin journalismi ovat ajautuneet. Ilmiön tunnistavat monet meistä tutkijoista. Itsekään en ole siltä välttynyt. Kahdessa kuukaudessa olen tehtaillut kolme koronaan liittyvää apuraha-anomusta, sillä tutkijan on taottava silloin kun rauta on kuumaa ja rahaa jaossa. Tutkimusryhmälle on saatava töitä.

Samaan aikaan tiedelehdet ovat kilvan julkaisseet covid-19 teemanumeroita ja kirjoittajakutsuja. Eikä tämä koske vain epidemiologista ja lääketieteellistä tutkimusta, vaan ihan kaikkea. No, ei ehkä sentään avaruustutkimusta.

Muutaman kollegan kanssa osallistuimme yhden kansainvälisen terveyssosiologian lehden abstraktikutsuun, mutta emme päässeet jatkoon. Ehdotuksia teemanumeroon tuli 146 ja vain 7 sai pyynnön artikkelin kirjoittamiseen, deadline toukokuun puolivälissä. Nyt tutkailemme samalla porukalla toista kutsua, jossa käsikirjoituksen deadline on sentään vasta 30.6.

Olen yhden kansainvälisen tieteentutkimuksen lehden toimitusneuvostossa, jonka päätoimittaja lähetti toimituskunnalle jokin aika sitten hieman tuskastuneen oloisen viestin: ”mitä me teemme näille kaikille toimitukseen tulviville covid-19 -käsikirjoituksille?” Päätoimittajan mukaan tähän mennessä saapuneet käsikirjoitukset perustuivat kaikki ”nopeaan ja likaiseen analyysiin” ja olivat muutenkin melko heppoisia. Päädyimme siihen, että pelisääntöjä pitää selkiyttää, mutta julkaisukynnykseen alentamiseen koronakriisin takia ole syytä.

Tiedon tarve on huutava. Mutta tutkimusrahoittajilta toivoisi silti kylmäpäisyyttä siinä, että rahaa jaettaisiin mieluummin itse tutkimukseen kuin vaikkapa tutkimukseen liittyvään puuhasteluun, joka lupaa ratkaista kaikki koronakriisiin liittyvät terveydelliset, sosiaaliset ja taloudelliset ongelmat.

Jätä kommentti

Tarvitsemme aidon hybridistrategian

IMG-2485Sana hybridistrategia sisältää tarkan kuvauksen viruksesta itsestään. Korona on nimenomaan hybridi. Se on sekasikiö biologiaa, yhteiskuntaa, taloutta, DNA:ta, sosiaalisia suhteita ja poliittisia pelejä. Se lomittuu Zoom-kokouksiin, eristämisiin, rokotteisiin, tehohoitoihin, laboratorioihin, testaamiseen, kasvomaskeihin, Matti Rönkään ja kaupan lattiaan teipattuihin jonotusmerkkeihin.

Ajatus viruksesta hybridinä ei ole omani. Olen pöllinyt sen ranskalaiselta tieteentutkijalta Bruno Latourilta.

Latourin yksi keskeinen idea on se, että nykyiset länsimaiset yhteiskunnat ovat erottaneet luonnon ja kulttuurin toisistaan. Luonto kuitenkin tunkee koko ajan yhteiskuntaan. Syntyy koronan tai ilmastonmuutoksen kaltaisia hybridejä. Emme kuitenkaan osaa käsitellä niitä juuri siitä syystä, että olemme piirtäneet rajan luonnon ja yhteiskunnan välille. Emme näe niitä toisiinsa lomittuneina. Niin kauan kuin tilanne on tämä, askellamme katastrofista toiseen.

Rokote, joka epäilemättä saadaan kehitettyä, on teknologiaa, jonka avulla yhteiskunta yrittää ratkaista hybridien asettamia haasteita. Teknologia voi tarjota väliaikaisen ratkaisun, krapularyypyn, joka kuitenkin syventää eroamme luonnosta ja valmistaa maaperää uusien ja entistä hankalampien hybridien syntymiselle. Antibiootit tuottavat tarpeen yhä uusille antibiooteille.

On helppo nähdä, mitä tällainen teknologia on luonnon kannalta katsottuna. Se on yhteiskunnan yksinpuhelua, joka ei suostu kuuntelemaan luontoa, vaan yrittää sanella sille olemassaolon ehtoja ja hallita sitä.

Luonto kuitenkin ”tietää”, ettei tämä onnistu. Sen ei tarvitse ottaa huomioon tai edes kuunnella meitä. Olemme sille viime kädessä tarpeettomia samalla kun se on meille kaikki kaikessa, hengissä pysymisen ehto. Yksinpuhelu kertoo vain sen, kuinka hemmetin tyhmä itseään älykkäänä pitämä laji voikaan olla!

Hybridistrategian tärkein saavutus ei ole se, taltuttaako se koronat teknologisten ja sosiaalisten keksintöjen avulla. Strategian todellinen arvo punnitaan siinä, kykeneekö se muuntumaan aidoksi hybridistrategiaksi, luonnon huomioon ottamiseksi ja kuuntelemiseksi sen hallinnan sijaan. Juuri tämän kysymyksen megahybridiluokkaan kuuluva ilmastonmuutos on meille asettanut jo muutaman vuosikymmenen ajan.


Kuva © Janne Seppänen.

Jätä kommentti

Koronakäyrät ja tiedepopulismin lumo


Viikko sitten twitterissä alkoivat kiertää amerikkalaisen ajatushautomon New England Complex Systems instituutin eri maiden koronatilannetta vertailevat kuviot. Ne kertoivat, että Suomi kuului Ruotsin, Venäjän, Iranin ja USA:n ohella niiden ongelmamaiden kerhoon, joissa epidemia oli heikosti hallinnassa. Suomea paremmassa kastissa olivat puolestaan Italia ja Espanja, jotka olivat jo ”lähes onnistuneet” samaan epidemian kuriin.

Nämä hieman arkijärjen vastaiset päätelmät eivät estäneet kotimaisia korona-aktivisteja jakamasta ajatushautomon juttuja todisteina Suomen koronapolitiikan virheistä. Vaikka muutamat asiantuntijat Juhani Knuutin tavoin nopeasti kyseenalaistivat näiden vertailujen todistusvoimaa, ja jotkut puhuivat jopa vastuuttomasta disinformaation levittämisestä, houkutus ajatushautomon koronakäyrien levittämiseen osoittautui vastustamattomaksi.

Olihan ajatushautomolla vakavasta tieteellisestä auktoriteetista viestivä nimi. Ja sen verkkosivuilla kerrottiin yhteyksistä maineikkaisiin yliopistoihin ja tutkijoihin.
Hienolla nimellä, titteleillä ja Harvard-yhteyksillä ratsastamalla luotiin lumoavaa tiedepopulismia. Kun koronavirus on osoittautunut niin hankalaksi ja monimutkaiseksi haasteeksi, on tilausta yksinkertaisille selityksille. Kuviot sopivat tähän yksinkertaistamiseen erinomaisesti.

Asiantuntijoiden kritiikki ei estänyt suomalaista mediaa tarttumasta tähän herkulliseen aiheeseen. Ainakin Helsingin Sanomat ja Iltalehti julkaisivat aiheesta jutut, jossa lähdekriittisyys loisti poissaolollaan. Iltalehti tiesi kertoa, että ”Ajatushautomon on perustanut arvostetussa Massachusetts Institute of Technology (MIT) -yliopistossa väitellyt fyysikko Yaneer Bar-Yam”. Helsingin Sanomat laittoi vielä paremmaksi ja kertoi Bar-Yamin johtavan ”tuhansien tutkijoiden ja korona-aktivistien verkostoa”. Tiedot ovat peräisin ajatushautomon End Coronavirus Org sivustolta.

Ja tämän jälkeen taas korona-akvistit jatkoivat tämän todistusaineiston jakamista somessa. Olihan se nyt saanut vahvistuksen myös aina luotettavalta uutismedialta.

Tapaus on vain yksi esimerkki siitä, miten numeroilla ja niiden näyttävällä visualisoinnilla saadaan rakennettua spektaakkelin todellisuutta. Kuluneen parin-kolmen kuukauden aikana tavallinen uutisten kuluttaja ei yksinkertaisesti ole voinut välttyä koronanumeroiden, -taulukoiden ja -kuvioiden lumovoimalta. Vaikka todellisuus ympärillämme näyttääkin ajoittain kaoottiselta ja uhkaavalta, numerot ja käppyrät tuovat objektiivisen tiedon turvaa, jonka voimme ripustaa itse kukin oman uhka- ja tai turvallisuusnarratiivimme osaksi.

Numeroilla on tärkeä rooli niin tieteessä, politiikassa kuin julkisessa elämässäkin. Tieteessä ne kertovat ennen kaikkea objektiivisuudesta, yleistettävyydestä ja vertailukelpoisuudesta. Politiikassa ja julkisessa elämässä niillä todistellaan mitä erilaisimpia asioita, tieteen auktoriteettia ja objektiivisuutta lainaten.

Theodore Porterin palkittu kirja Trust in Numbers: the pursuit of objectivity in science and public life kertoo hienosti, miten objektiivisuutta tuotetaan tieteessä. Numeroilla luodaan myös objektiivisuuden illuusiota. Tutkijoille, vaikkapa epidemologeille ja tilastotieteilijöille, numerot ovat tärkeitä, sillä he osaavat niitä lukea ja tehdä niiden perusteella tarvittavia päätelmiä. Julkisessa keskustelussa numerot ja kuviot ovat ongelmallisempia, sillä me maallikkoepidemologit hairahdumme helposti luottamaan myös vähemmän valistuneisiin asiantuntijoihin.

8 kommenttia

IS:n journalismin pohjakosketus

Screenshot 2020-05-06 at 18.30.18Ilta-Sanomat julkaisi tiistaina (5.5.2020) entisen päätoimittajansa Tapio Sadeojan jutun otsikolla ”Mika Salminen – mies, jota kukaan ei haluaisi nähdä”. Sadeoja käsittelee henkilöön menevästi THL:n terveysturvallisuusosaston johtaja Salmisen roolia koronakriisin hoitamisen poliittisessa päätöksenteossa.

Otsikon voi halutessaan lukea joko suoraksi herjaukseksi (inhottu tyyppi) tai sitten viittaukseksi itse epidemiaan (kukaan ei haluasi sitä rikkomaan arkeaan). Otsikon lisäksi kirjoituksessa on paljon muitakin ongelmia. Tutkijana puutun tässä kuitenkin vain yhteen painotukseen, joka vie tekstin osaksi tämän päivän (tiede)poliittisia asetelmia.

Sadeoja kirjoittaa: ”THL:n johtajaa ei kansa ole tehtävään äänestänyt, mutta silti hän ohjaa kansakunnan kohtaloa maamme ollessa yhdessä historiansa vakavimmista kriiseistä.”

Sadeoja liioittelee. Kriisiä koskevaan päätöksentekoon vaikuttavat monet eri tekijät ja toimijat, yhteiskunnalliset ja taloudelliset realiteetit. THL on yksi toimija muiden joukossa, ja niin pitää ollakin. Kansliapäällikkö Martti Hetemäen raportissa käsiteltiin epidemiologian lisäksi kriisin sosiaalisia ja taloudellisia ulottuvuuksia. Siksi puhutaan hybridistrategiasta.

Sadeoja myös rinnastaa toisiinsa tutkijan asiantuntijaroolin ja äänestämisen. Hän toteaa, nyt aivan oikein, ettei Salmista ei ole valittu tehtäväänsä kansanäänestyksellä. Sadeoja ei ehkä tiedä sitä, miten professorit valitaan tehtäviinsä. Hän unohtaa myös mainita, etteivät tutkijat tarvitse toiminnalleen ja sanomisilleen äänestäjien valtuutusta. Siinä vaiheessa, kun tutkimukselle aletaan vaatia ”kansan” välillistä tai suoraa hyväksyntää, emme voi enää puhua tutkimuksesta.

Sadeoja myös sanoo professori Salmisen kantoja mielipiteiksi. Ex-päätoimittaja ei ota huomioon sitä, että tutkijan harkinta ja kannanmuodostus pohjautuu usein ristiriitaiseen tutkimustietoon, ajatusten vaihtoon ja tiimityöskentelyyn. Ja mikäli Sadeojalla olisi edes aavistus siitä, millaisen paineen alaisina tutkijat joutuvat juuri nyt tuottamaan mahdollisimman punnittua tietoa päätöksenteon tueksi, hän olisi saattanut osoittaa jonkinlaista journalistista harkintaa.

Niin ”kansan” hyväksynnän hakeminen tutkimukselle kuin tutkijoiden asiantuntemuksen leimaaminen mielipiteeksi ovat populismin tuttuja teemoja niin Suomessa kuin maailmalla. Ilta-Sanomien journalismin kannalta avautuu vain kaksi ikävää vaihtoehtoa. Joko lehdessä tajutaan, millaista poliittista asetelmaa tällaiset jutut pönkittävät, tai sitten asetutaan populismin vetojuhdaksi sitä itse ymmärtämättä.

Jätä kommentti

Marinin kolme syytä onnistua

Sanna-Marin-2-Pääministeri Sanna Marinin hallituksella on kolme painavaa syytä onnistua. Pelissä on nyt poikkeuksellisen paljon.

Akuutein syy on tietenkin meneillään oleva kriisi. Hallitus on hoitanut sitä tähän saakka hyvin vaikka lentokenttien horjahdellut informointi ja maskiskandaali ovatkin nakertaneet suoriutumista. Suurin osa suomalaisista on nähtävästi osannut suhteuttaa kömmähdykset koronakriisin haasteellisuuteen. On kaikkien edun mukaista, että hallitus pysyy kasassa ja onnistuu kriisin hoitamisessa. Hallituskriisi koronan keskellä olisi enemmän kuin hallituskriisi. Se veisi toiminnan fokuksen sivuun ja olisi näin suora uhka suomalaisten terveydelle.

Toinen syy kytkeytyy hallituksen sukupuoleen. Ensimmäistä kertaa maamme historiassa poikkeustilan hoidosta vastaa hallitus, jossa keskeiset ministeripaikat ovat nuorten naisten miehittämiä. Jo edellisen lauseen kielellinen ristiriita vihjaa, mistä on kysymys. Pelissä on sukupuolten tasa-arvo, ei enempää eikä vähempää. Hallituksen pitää vakuuttavalla toiminnalla kyetä motittamaan sen kulkua varjostaneet sukupuolittuneet tunnemielikuvat. Ne tiivistyvät vähättelevään ilmaisuun ”huulipunahallitus” tai asenteissa suoraan ja epäsuorasti vieläkin näkyvään tytöttelyyn. Tässä asetelmassa hallituksen epäonnistuminen merkitsisi takaiskua sukupuolten tasa-arvolle. Liian monien ruokkima tunnemielikuva kuuluisi tällöin seuraavaan tapaan: ”Ei niistä nuorista naisista ollut kovassa paikassa maan johtoon.”

Kolmas syy liittyy edelliseen. Maassamme velloo konservatiivisia populistia voimia, jotka markkinoivat ideologiaansa paluuna perinteiseen Suomeen. He hakevat menneisyydestä ratkaisumalleja nykyisiin ongelmiin ja vajovat samalla henkisesti nyrkin ja hellan väliin. Mikäli jo iältään tulevaisuuteen suuntautuva hallitus epäonnistuu, menneisyyden harhoista voimaansa ammentava populismi saa unelmoimansa poliittisen lahjan. Se lahja voisi auttaa kääntämään historian kelloja taaksepäin ja siirtämään maata kohti Unkarin viitoittamaa tietä.


Kuva: Laura Kotila, valtioneuvoston kanslia.

Jätä kommentti

Task Force Nyrkki

Screenshot 2020-04-01 at 12.02.33

Tasavallan presidentti Sauli Niinistön ehdotus Nyrkin perustamisesta torjuttiin tahdikkaasti mutta päättäväisesti. Mutta millaisen viestin presidentti suomalaisille lähetti?

Ensimmäinen viesti kuuluu seuraavasti: Vaikuttaa siltä, että hallituksen toimet ovat riittämättömiä, siksi minun pitää puuttua asiaan. Näin Niinistö antoi kohteliaasti paketoidun mutta selvän epäluottamuslauseen hallitukselle. Hän ei luottanut hallituksen operationaaliseen toimintakykyyn kriisin keskellä.

Toinen ja hieman sukupuolittunut viesti rakentuu huomaamattomasti ensimmäisen sisään: Nyt eivät hennot otteet riitä. Tarvitaan ruista ranteeseen. Pitää muodostaa task force Nyrkki, jolta löytyy riittävästi operatiivista vääntöä hoitaa tilanne kotiin. Tämä viesti puhutteli etenkin niitä, joille pääministerin sukupuoli herättää epäluottamusta ja jotka inhoavat hänen poseeraustaan Voguen sivuilla juuri nyt.

Kolmas viesti voidaan pukea kysymykseksi: Jos kerran presidentti tiesi, että hänen ehdotuksensa valuu julkisuuteen, tulee torjutuksi ja aiheuttaa valtioelinten toimivaltaan liittyvän debatin, niin miksi hän teki sen?

Kysymyksestä avautuu vain kaksi Niinistön kannalta ikävää vaihtoehtoa.

Ehkä hän ei kuitenkaan osannut ennakoida ehdotuksensa saamaa vastaanottoa ja sen vääntymistä julkiseksi toimivaltadebatiksi. Jos näin on, Niinistön ja hänen esikuntansa analyysi meni pahasti pieleen niin hallituksen kuin julkisuuden toiminnan osalta. Niinistön olisi pitänyt tietää, ettei pääministerillä faktisesti ollut muuta vaihtoehtoa kuin torjua ehdotus.

Jos Niinistö kykeni ennakoimaan ehdotuksensa saaman vastaanoton ja teki sen siitä huolimatta, hän loi tietoisesti kamppailun presidentin ja hallituksen toimivaltasuhteista keskellä sodanjälkeisen historian pahinta yhteiskunnallista kriisiä. Silloin Niinistöltä voidaan kysyä: Oliko hetki oikea tällaiselle koepallolle?

Lopputulos presidentin avauksesta on joka tapauksessa se, että kaikki hävisivät. Pääministerin energiaa kului toimivaltadebattiin tilanteessa, jossa hänellä olisi muutakin tekemistä. Sisäministeri Maria Ohisalo rouhaisi Niinistön arvovaltaa tokaisemalla A-Studion (ma 30.3.) haastattelussa hieman vinosti hymyillen, että ”toki otamme kaikki ulkopuoliset neuvot ja vinkit vastaan”. Itse koronakriisin hoitaminen sai niskaansa episodin, jota kukaan ei tässä tilanteessa olisi kaivannut.

*

Kansalaisten näkökulmasta presidentti Niinistö on toiminut erinomaisesti ja kyennyt tukemaan, yhdistämään ja tarvittaessa myös nuhtelemaan suomalaisia vaikeassa tilanteessa. Hän on ollut koko elämänkokemuksellaan emotionaalisesti läsnä ja tarjonnut hyvän lisän hallituksen asianlinjalla pysyttelevään viestintään.

Täkäläisessä mediajulkisuudessa hänestä on kuitenkin tullut koskematon. Hyvin harvoin hänen toimintaansa arvioidaan kriittisesti. Hän on saanut paljon puhutun työrauhan sanan hyvässä ja huonossa merkityksessä. Ilmeisesti Sauli Niinistökin voi tehdä virheitä.

******

Kuva: https://www.vectorstock.com/royalty-free-vector/fist-vector-1359744.

 

Jätä kommentti

Tukeeko journalismi ihmisten selviytymiskykyä?

Resilience-1280x640Muotisana resilienssi tarkoittaa kykyä selviytyä vastoinkäymisistä. Se on sitkoa, kestävyyttä ja taitoa elää vaikeidenkin ongelmien keskellä ja selviytyä niistä.

Juuri nyt journalismi on tilanteessa, jossa se joutuu poikkeuksellisella tavalla miettimään omia vaikutuksiaan yleisönsä selviytymiskykyyn.

Lähtökohta on selvä: journalismi on vastuussa vain yleisölleen. Se ei ole vastuussa hallitukselle tai viranomaisille. Journalismin ensisijainen tehtävä on kertoa tosiasiat. Kuitenkin tapa, jolla journalismi nyt päällä olevaa epidemiaa käsittelee, vaikuttaa aina ihmisten kykyyn selviytyä ongelmasta.

Jos journalismi haluaa heikentää yleisönsä selviytymiskykyä, se:

  1. Levittää huhuja.
  2. Maalailee kaikkein pahimpia skenaarioita.
  3. Rakentelee sensaatioita ja klikkiotsikoita.
  4. Tirkistelee sanoin ja kuvin vaikeasti sairaiden elämää.
  5. Lietsoo vastakkainasetteluja dialogin sijaan.

Mikäli journalismi haluaa tukea yleisönsä selviytymiskykyä, se:

  1. Rakentaa faktoihin perustuvan mahdollisimman tarkan kuvan tilanteesta.
  2. Kertoo ikävätkin asiat niitä paisuttelematta.
  3. Korostaa yhteisöllisyyttä ja vastuuta: kukaan ei ole yksin.
  4. Voimauttaa yleisöään kertomalla, mitä voi tehdä.
  5. Raportoi surun myötätuntoisesti ja kertoo valoisia tarinoita selviytymisestä.

Jos journalismi valitsee jälkimmäisen tien, se kasvattaa myös omaa selviytymiskykyään ansaitsemalla sen kaikkein tärkeimmän: yleisönsä luottamuksen.


Kuvan tekijänoikeudet: https://safety4sea.com/7-resilience-best-practices-to-improve-your-daily-life-or-routine/

 

%d bloggaajaa tykkää tästä: