Jätä kommentti

Mikä ruokkii ilmastoskeptisyyttä?


Tänään julkaistussa Tiedebarometrissä ei ole juuri yllätyksiä. Suomalaisten luottamus tieteeseen ja yliopistoihin on suurta ja edelleen kasvussa. Samaan aikaan niin sanotun huuhaan tai vaihtoehtohoitojen suosio laskee.

Yksi kauneusvirhe barometrin tuloksissa kuitenkin on: Ilmastoskeptisyys on lisääntynyt edellisestä, kolme vuotta sitten julkaistusta barometristä.

Tai ehkä tässä yhteydessä kannata puhua kauneusvirheestä. Ja itse asiassa kyse enemmän politiikasta kuin tieteestä. Tiedebarometrissa kysyttiin vastaajien mielipidettä väitteeseen ”ilmastonmuutoksen eteneminen on todellinen ja vakava uhka, joka vaatii poliittisilta päättäjiltä tehokkaita toimia.” Täysin tai jokseenkin samaa mieltä oli 76 prosenttia vastaajista. Se oli kuitenkin vähemmän kuin kertaakaan vuoden 2004 jälkeen kun samaa on kysytty Tiedebarometrissä. Viime kerralla vuonna 2016 samaa mieltä oli 84 prosenttia.

Muutos ei ole valtava, mutta silti merkittävä. Varsinkin kun ottaa huomioon, että viime vuosina on paljastunut entistä karumpi totuus ilmastonmuutoksen vauhdista ja riskeistä. Yllättävää tämä ei silti ole, sillä samansuuntaisia tuloksia kertoi jo Helsingin Sanomien kesällä julkaisema kysely ilmastonmuutoksesta. Siinä 45 prosenttia vastaajista kannatti väitettä, jonka mukaan ”monia ilmastonmuutoksen vaikutuksia liioitellaan julkisuudessa”.

Kyselyt tehtiin eduskuntavaalien tienoilla, jolloin perussuomalaiset profiloituivat ”ilmastohysteriaa” vastustavana voimana. Tiedebarometrissä on nyt ensimmäistä kertaa tarkasteltu suhtautumista tieteeseen puoluekannan mukaan. Perussuomalaisten kannattajista ilmastonmuutosväitteen hyväksyi vain joka kolmas.

Sama ilmiö on havaittu aiemminkin, sekä muualla että Suomessa. Yhdysvalloissa konservatiivien luottamus tieteeseen on hitaasti laskenut jo 1980-luvulta lähtien. Tämä poikkeaa valtavirrasta, sillä luottamus tieteeseen on trendinomaisesti noussut eri puolilla maailmaa viime vuosikymmeninä. Tunnetuin selitys tiedeluottamuksen nousulle on yleinen koulutustason nousu

Tiedebarometrin mukaan vähiten tieteeseen luottivat perussuomalaisten kannattajat ja seuraavaksi vähiten keskustan kannattajat. Amerikkalaisten konservatiivien tai perussuomalaisten tiedekriittisyyttä ei pidä tulkita yleiseksi tieteenvastaisuudeksi. Sitä paitsi tiedebarometrin mukaan perussuomalaiset olivat barometrin mukaan kiinnostuneempia tieteestä kuin Sdp:n, kokoomuksen tai keskustan kannattajat. Kyse on pikemminkin valikoivasta suhtautumisesta tieteeseen. Tieteen tulokset hylätään silloin, kun ne ovat ristiriidassa oman maailmankuvan kanssa. Useimmin tämä näkyy ympäristöön ja terveyteen liittyvissä kysymyksissä kuten vaikkapa suhtautumisessa ilmastonmuutokseen tai rokotuksiin. Sama asenne näkyy suhtautumisessa yhteiskuntatieteisiin ja kulttuurintutkimukseen. Tiede tai tutkijat koetaan uhkaksi, kun ne kyseenalaistavat perinteisiä arvoja ja moraalikäsityksiä.

Politiikan tutkijat puhuvat autoritaarisen populismin noususta. Siinä missä koulutustason nousu, maallistuminen, ja globaali kapitalismi ovat ruokkineet liberaaleja arvoja, tämän kehityksen seurauksena on syntynyt kulttuurinen vastavoima, joka korostaa perinteisiä konservatiivisia ja nationalistisia arvoja. Autoritaarinen populismi saa käyttövoimansa pelon lietsomisesta ja oman ’heimon’ puolustamisesta yksilönvapauksien kustannuksella.

Termin autoritaarinen populismi otti ensimmäisenä käyttöön jamaikalais-brittiläinen kulttuurintutkija Stuart Hall. Käsitteen avulla hän pyrki selittämään ja ymmärtämään Margaret Thatcherin nousua valtaan Britanniassa 1970-luvun lopulla. Hall oli kiinnostunut siitä, miksi myös osa työväenluokkaa edustavista äänestäjistä tuki tätä konservatiivipoliitikkoa. Hallin mukaan Thatcher pystyi mobilisoimaan työväenluokan äänestäjiä retoriikallaan ja ideologiallaan lietsomalla ”moraalista paniikkia” lakkojen ja poliittisten levottomuuksien seurauksista ja vaatimalla tiukempaa maahanmuuton valvontaa. Thatcher onnistui saamaan poliittisen hegemonian hyökätessään ”korporatiivista valtiota” ja hyvinvointiohjelmia vastaan ja markkinoimalla uudenlaista moraalista johtajuutta.

Nykyään autoritaarista populismia edustavat amerikkalaisten konservatiivien tai perussuomalaisten lisäksi Unkarin tai Puolan hallitsevat puolueet, Turkin Erdogan ja monet muut Euroopan oikeistopopulistisista puolueista. Niille tiede – tai pikemminkin osa siitä – edustaa pahimmillaan liberaalin eliitin salajuonta, joka uhkaa romuttaa perinteiset arvot ja elämäntavan. Siksi ei ole yllättävää, että tieteen vapaus ja tutkijoiden sananvapaus ovat viime aikoina olleet uhattuina erityisesti Turkissa, Unkarissa, Puolassa, Tšekissä ja Trumpin Yhdysvalloissa.

Jätä kommentti

Kamerahäirintä on sadismia

a500f27f3c9a7d9cb63cf91435504368Kun kamera kohdistuu ihmiseen, eleet, ilmeet, sanat ja koko olemus joutuvat tarkkailun kohteeksi. Ne tallentuvat ja/tai voivat lähteä striiminä nettiin. Pienikin epäedullinen yksityiskohta saattaa jäädä ikuisiksi ajoiksi kiertämään sosiaaliseen mediaan. Siksi kameran katse kytkeytyy lujasti häpeän tunteeseen. Monien on vaikea asettua kuvaan silloinkin, kun kamera on hyväntahtoinen. Kun kamera on piinaava, paljastava ja ilkeä, psyykkinen kuorma kasvaa uusin mittoihin.

Kameran avulla ihminen voidaan siis asettaa äärimmäisen paineen alle. Samalla kuvaaja voi nauttia kohteen visuaalisesta hallinnasta, toisen ihmisen pelosta ja ahdistuksesta. Silloin kameralla kiusaaminen on yksi sadismin muoto.

Viimeksi kamerahäirintä nousi otsikoihin tänään. Kansan Uutiset (30.10.) kertoo, kuinka toimittaja Jessikka Aroa kiusattiin kameralla Helsingin kirjamessuilla ja myöhemmin oikeudenkäynnissä, jossa syytettyjen penkillä istuivat taas kerran Ilja Janitskin ja Johan Bäckman.

Kansanedustaja Hanna Sarkkinen (vas.) teki Aron piinaamiseen kyllästyneenä hallitukselle kysymyksen, jossa hän tiedusteli, miten se aikoo puuttua ilmiöön.

*

Hallituksen keinot voivat olla vähissä, koska kuvaaminen julkisella paikalla on yksi sananvapauden keskeinen pilari. Se myös liittyy journalismin mahdollisuuteen välittää – kirjaimellisesti – totuudenmukaista kuvaa erilaisista tapahtumista. Sen lisäksi vapaa kuvaaminen tarjoaa kansalaisille mahdollisuuden dokumentoida viranomaisten toimintaa. Kuvaamisen vapaus on osa yhteiskunnallista läpinäkyvyyttä ja tärkeä asia koko demokratian kannalta.

Viranomaisilla on kuitenkin mahdollisuus soveltaa tervettä harkintaa ja nykyisiä pykäliä tilanteissa, joissa kameraa käytetään ilmiselvästi kiusaamiseen. Siksi heidän pitäisi ymmärtää – kenties nykyistä sävykkäämmin – millainen ase kamera on. Kameran voiman ymmärtäminen edellyttää someajan medialukutaitoa ja tajua itse välineen sosiaalisista merkityksistä ja vaikutuksista.

*

Kenties kaikkein uhkaavinta kamerahäirinnässä ja -maalittamisessa on niihin liittyvä vihan tunne. Jos ihminen saa nautintoa toisen systemaattisesta visuaalisesta nöyryyttämisestä, hän kärsii mitä ilmeisimmin vakavasta persoonallisuushäiriöstä. Hän pursuaa epämääräistä vihaa, joka vain etsii kohteitaan. Hän on vaarallinen ja ilmiselvästi avun tarpeessa.

Kun tällaiset ihmiset löytävät toisensa, käsissämme ei ole vain psykologinen, vaan myös läpikotaisin yhteiskunnallinen ja poliittinen ongelma.

Kuva: https://www.dailydot.com/unclick/surveillance-camera-man/

 

 

 

 

Jätä kommentti

Hei me steppaillaan – Ylen uusi aamu

Näyttökuva 2019-10-29 kello 18.59.37

Ylen uuden aamustudion suunnittelijat ovat ottaneet tosissaan UKK-instituutin tuoreet liikuntasuositukset: pienikin liikunta on hyväksi ja taukojumppa aina paikallaan. Uusissa lavasteissa aamu-tv:n juontajat ja sääennustajat tepastelevat siihen malliin, että lakisääteiset 10 000 askelta tulee täyteen helposti.

Uusi aamustudio jatkaa Ylen aiempien uudistusten linjaa. Kun on saatu kivaa uutta teknologiaa, sitä pitää sitten käyttää. Ja näyttää. Ylen omissa puffeissa kerrottiin, että uudistuksessa ”studiotekniikka viedään kerralla 2020-luvulle”. Ihmiset tulevat sitten perässä, joskus. Juuri kun aamu-tv:n jengi oli oppinut melkoisen luontevan tavan vetää ohjelmaa, lavasteet ja koreografia jyrättiin uusiksi.

Eikä taaskaan oltu satsattu riittävästi catwalk-kursseille ja smalltalk akatemiaan. Ei, vaan porukka heitettiin kylmiltään uusiin lavasteisiin, joissa kokenutkin toimittaja väkisin jäykistyy. Ei mitään armoa teknologian ylivallalta.

Samaa menoa on katseltu iltauutisissakin jo jonkin aikaa. Kankeasti sujuu sielläkin, kun toimittajat on laitettu mahdottoman koreografian vangeiksi. Ensin steppaillaan juontopöydän edessä ja takana, sitten tepastellaan seinän ääreen viittilöimään liikkuvien tilastojen perään. Sen jälkeen hiihdellään tasatahtia meteorologin kanssa näyttöseinälle. Matkalla pysähdytään heittämään väkinäiset välipuheet. Lopuksi peruutellaan juontopöydän taakse.

Ja kun tekniikka sitten tökkii – niin kuin joskus käy – sitä sitten jäykistellään videoseinän äärellä käsiä väännellen ja sopivaa repliikkiä tapaillen. Ei käy kateeksi juontajia, jotka yrittävät parhaansa lavasteissa, jossa ihmisen osa on vähän niin kuin Kari Hotakaisen romaanissa.

UKK-instituutti kiittää liikuntasuositusten noudattamisesta, mutta katsojana sitä pohtii, voisiko tässä olla joku luontevampikin tapa yhdistää elävää ihmistä ja elävää kuvaa.

 

1 kommentti

Somekuplat – vahvin filtteri on omassa päässä

Kaikukammiosta, filtterikuplista ja sosiaalisista kuplista on puhuttu viime vuosina paljon. Usein oletus on, että nimenomaan internetin ja sosiaalisen median algoritmit tuottavat samanmielisten kuplia, jotka puolestaan vahvistavat poliittista polarisaatiota.

Facebookia, Googlea ja kumppaneita voi syyttää monista asioista, mutta tutkimus ei näytä kovin selkeästi tukevan oletusta, että nimenomaan algoritmit synnyttäisivät polarisaatiota. Saksalaissyntyinen mediatutkija Axel Bruns pyrkiikin kyseenalaistamaan kuplateesin tuoreessa kirjassaan Are filter bubbles real?(2019).

Brunsin mukaan näyttää siltä, että runsaasti sosiaalista mediaa käyttävät altistuvat yleensä monipuolisemmalle mediatarjonnalle kuin perinteistä mediaa käyttävät. Analyysi Saksan eri puolueiden kannattajien twitter-verkostostoista osoitti, että ainoastaan oikeistopopulistisen AfD-puolueen kannattajat tviittailivat omassa kuplassaan kun taas muiden puolueiden kannattajien verkostot limittyivät tiiviisti toisiinsa. Tutkimukset eivät myöskään osoita, että personointi olisi erityisen vahvaa Google-hauissa. Erilaisia tuloksia selittävät pääosin vain hakijan sijainti ja haun kieli.

Brunsin mukaan kaikukammiot lanseerannut oikeustieteilijä Cass Sunstein ja filtterikuplat tunnetuksi tehnyt aktivisti ja yrittäjä Eli Pariser perustavat teesinsä lähinnä anekdooteille. Samoin arkipuheessa algoritmien vaikutusta kupliin todistellaan juuri erilaisten satunnaisten esimerkkien varassa. Nämä satunnaiset esimerkit sitten yleistetään ilmiön olemassa olon todisteiksi.

Kilpailevaa maailmankuvaa tarjoileva tieto ja sitä kautta monipuolisempi mediatarjonta ei välttämättä saa meitä miettimään asioita uusiksi. Itse asiassa voi käydä päinvastoin. Tähän tulokseen päätyi Helsingin yliopistolla äsken vieraillut amerikkalainen sosiologi Chris Bail.

Bail kollegoineenaltisti joukon demokraattien ja republikaaninen kannattajia julmalle ihmiskokeelle. Kuukauden kokeeseen osallistuneet saivat pienen rahapalkinnon siitä, että seurasivat kilpailevan puolueen sanomaa suotavia twitter-botteja eli automatisoituja tilejä. Republikaanien mielipiteet muuttuivat entistä konservatiivisemmiksi, kun he olivat seuranneet kuukauden liberaalibotteja. Demokraattien mielipiteet muuttuivat niin ikään liberaalimmiksi republikaanibottien seuraamisessa, joskaan muutos ei ollut tilastollisesti merkittävä.

Kaikukammiot ja kuplat ovat toki todellisia ilmiöitä, mutta niitä on ollut aina. Meillä on aina ollut oma, rajoittanut tapa käyttää media ja puhua uutisista kaveripiirin kanssa. Kuplat perustuvatkin todennäköisesti vahvemmin median käyttäjien omiin valintoihin kuin algoritmeihin. Vahvimmat filtterit ovat omassa päässämme. Vahvistusharha saa meidät luottamaan ja jakamaan uutisia, jotka pönkittävät omia ennakkokäsityksiämme. Mediakriittisyys ulottuu lähinnä vain siihen tietoon, joka kyseenalaistaa oletuksiamme.

Kuplaantuminen ei myöskään palvele somealustojen bisneslogiikkaa, sillä omiin siiloihinsa juuttuneet käyttäjät eivät ole kaupallisesti niille yhtä kiinnostavia kuin monipuolisemmin verkottuneet käyttäjät. Sen sijaan somealustojen bisneslogiikka näyttää edistävän voimakkaita tunteita herättävien tekstien ja kuvien tuottamista ja jakamista, mikä puolestaan voi voimistaa polarisaatiota. Ilmiössä siis riittää vielä tutkimista.

2 kommenttia

Huomiotalouden orjat

Olen opettanut viestinnän tutkimuksen peruskurssia yliopistolla jo kymmenisen vuotta. Minulla on tapana aloittaa kurssi esittelemällä erilaisia tapoja ymmärtää viestintä ja sen rooli yhteiskunnassa. Karkeasti: yhdet ajattelevat viestinnän olevan ensi sijassa informaation tai tiedon siirtämistä, toiset merkitysten tuottamista ja tulkintaa ja kolmannet yhteisön tai yhteiskunnan rakentamista tai ylläpitoa.

Tänä syksynä päätin hiukan päivittää tätä jäsennystä. Viime aikoina minusta on alkanut tuntua, että mitä jos viestintä onkin ensi sijassa huomion herättämistä ja yritystä kanavoida tuota huomiota erilaisiin tarkoituksiin.

Yhä enemmän näyttää siltä, että elämme huomiotaloudessa, jossa keskeisenä tavoitteena on herättää huomiota: markkinoida itseä ja omia saavutuksiin, tai mollata muita, nostaa moraalista paheksuntaa ja kanavoida tuota huomiota tai kohua maineeksi, rahaksi, poliittisen kampanjoinnin välineeksi ja ties miksi.

Ajatus huomiotaloudesta perustuu havaintoon, että nykyään informaatiota ja tietoa on saatavilla yltäkylläisesti. Niukkuutta sen sijaan on informaatiolle tarjottavasta huomiosta. ”Huomiotaloudessa se, joka hallitsee keskustelua ja rakentaa kaikkien seuraamia paraateja, pystyy kääntämään rahavirrat puoleensa”, totesi Jari Sarasvuo aikanaan Huomiotalous –kirjassaan.

Vaikka taloustieteilijät eivät olekaan vakuuttuneita siitä, miten huomion muuttaminen rahaksi lopulta onnistuu, huomiotaloudesta on tullut yhä osuvampi kuvaus nykyajan mediamaisemasta. Huomiotalouden kehitykseen on vaikuttanut ennen kaikkea se, tarjolla oleva informaatio ja tieto ovat yhä useammin ilmaista. Kuten ranskalainen kirjallisuuden professori Yves Citton kirjassaan The ecology of attention huomauttaa, tämä kehitys ei ole tapahtunut ilman uhrauksia: Kun tuote on ilmainen, varsinainen tuote olet sinä, tarkemmin sanottuna sinun huomiosi”. Citton nimeää ADHD:n huomiotalouden ajan sairaudeksi.

Huomiostamme on tullut kauppatavaraa, mistä vaikkapa Facebookin Cambridge Analytica –skandaali on hyvä osoitus. Amerikkalainen oikeustieteilijä Tim Wu tiivistää tämän ilmiön kirjassaan Merchants of attention: kun meistä on yhä enemmän dataa saatavilla, meistä tullut yhä alttiimpia erilaisille manipulointiyrityksille.

Paras esimerkki huomiotalouden olemassaolosta on varmaankin Donald Trump. Hän rakensi nousunsa presidentiksi Diili-ohjelman kautta. Niihin aikoihin Trumpin ura liikemiehenä oli aallonpohjassa. Epäonnistuneiden laajennusten seurauksena Trumpin bisnesimperiumi oli konkurssikypsä. Velkojat päättelivät kuitenkin, että tappioista tulee pienemmät jos Trumpin annetaan jatkaa, sillä hänen julkinen huomioarvonsa oli niin merkittävä.

Presidenttikampanjassaan Trump onnistui tekemään amerikkalaisesta liberaalimediasta oman huomiotaloutensa orjan. Media raportoi uskollisesti Trumpin ja hänen lähipiirinsä toilailuista ja tämä huomio kääntyi lopulta Trumpin eduksi. Sama meno on jatkunut presidenttikaudella. Ainakin toistaiseksi Trump on osoittautunut täysin immuuniksi erilaisille skandaaleille.

Sama ilmiö selittänee meilläkin suuren osan perussuomalaisten kasvavasta suosiosta. Mitä enemmän heitä paheksutaan somessa ja uutismediassa, sitä paremmin he onnistuvat hankkimaan uusia kannattajia.

Uutismediasta on tullut huomiotalouden orja, eikä se näytä keksivän sitä, miten irrottautua vanhasta toimintalogiikastaan. Journalismin hanakkuus ripustautua somekohuihin on vain vahvistanut tätä logiikkaa.

Toki irrottautuminen huomiotaloudesta on vaikeaa, sillä me muutkin olemme enemmän tai vähemmän huomiotalouden orjia. Huomion herättämisestä ja itsensä markkinoimisesta on tullut kansalaisvelvollisuus. Kuten kulttuurin ja median pätkätyöläiset ironisesti huomauttavat: Life is a pitch, elämä on myyntipuhe. Tätä promootion kulttuuria analysoi hauskasti ja tarkasti Pontus Purokurun tänä syksynä ilmestynyt anti-romaani Römaani.

 

1 kommentti

Tutkijat, säilyttäkää arvokkuutenne

luuranko

”Paska ei muutu paremmaksi, jos sen selluloosakuidulle painaa!” Suunnilleen näillä sanoilla Iltalehden päätoimittaja Perttu Kauppinen vastaa tutkija Heikki Hellmanin osuvaan ja ystävälliseen kommenttiin medioiden mittaamiskäytännöistä. Helsingin Sanomain Säätiön järjestämässä tilaisuudessa (9.10.) keskustellaan siitä, mitä tutkimuksella on annettavaa journalismille.

Jäin pohtimaan, mitä tapahtuisi, jos journalistiikan professorina käyttäisin samaa kieltä puhuessani vaikkapa Iltalehden journalismista.

Päätoimittajan esiintyminen henkii lukkiutunutta asennetta. Jos tutkimus ei tuota välittömiä tuloksia, jotka auttavat lehtibisneksessä, se liitää liian korkealla, irti todellisuudesta. Tämän viestin monet tutkijat saavat kuulla päivittäin, koska asenne ei rajoitu vain yhden iltapäivälehden johtoon. Samalla tutkijat yrittävät kärsivällisesti selittää, miten tutkimus voisi olla hyödyksi ja miksi yhteistyö on kannattavaa. Selittäminen on usein turhaa. Tutkijoita ei kuunnella, koska vastassa ei ole utelias, tiedonhaluinen ja haasteita vastaanottava mieli vaan juuri asenne.

Tutkijalle jää oikeastaan vain kaksi tapaa säilyttää arvokkuutensa.

Hän voi lopettaa taistelun asennetta vastaan, jättää sen mähisemään itsekseen. Vaikka paine tutkimuksen jalkauttamiseen journalismin käytäntöihin on kova, oma arvokkuus kannattaa säilyttää. Minkään alan ammattilaisen ei pidä hakeutua yhteistyöhön sellaisen tahon kanssa, joka ei arvosta ammattilaisen osaamista ja katsoo voivansa kommentoida sitä julkisesti millaisella kielellä tahansa.

Toinen mahdollisuus säilyttää ryhtinsä on jättää yliopisto ja sitoutua selvästi tutkijan osaamista hyödyntävän organisaation tavoitteisiin, vaikkapa sitten mediabisneksen tekemiseen. Silloin tutkija voi kävellä firman kulmahuoneeseen ja kysyä: tätä minä osaan, onko teillä mitään käyttöä sille? Jos on, niin sitten sovitaan pestin pituus ja hinta. Peli on selvä puolin ja toisin, koska kumpikin taho jakaa samat intressit. Tutkijalle avautuu usein kiinnostava näytön paikka, ja hän joutuu miettimään oman osaamisensa juurta jaksain uuden organisaationsa tarpeiden kannalta.

Silloinkaan tutkijan ei kannata hakeutua yhteistyöhön firmojen kanssa, jotka eivät kaipaa toimintaansa ravistelevaa innovatiivista ja kriittistä ajattelua. Sellaisten firmojen näkymät ovat nykyään, niin, kerrassaan kehnoja.

*

Kuva: Vanha piirros ihmisen luurangosta.

https://www.popsci.com/science/article/2013-09/faces-historical-anatomical-drawings/

Jätä kommentti

Ilmastokeskustelun uhrit ja manipulaattorit

greta thun

Jotkut pitävät ilmastonmuutosta vastaan aktiivisesti toimivia uskovaisina ja manipuloituina hölmöinä. Siksi kannattaa katsoa tarkemmin ilmastonmuutokseen liittyvän mielenmuokkauksen lähihistoriaa.

Kun tutkijoiden yksimielisyys ilmastonmuutoksen syistä alkoi tiivistyä, Yhdysvaltain öljyteollisuuden vaikutusvaltainen etujärjestö (API) piti sarjan kokouksia vuonna 1998. Pöydissä istuivat edustajat keskeisistä isoista firmoista, muun muassa Exxonista ja Chevronista. Kokouksen muistiot vuotivat julkisuuteen. Ne kertovat, millaisia päämääriä öljyteollisuus asetti informaatiosodalleen ilmastotiedettä vastaan.

Filosofi Lee McIntyre tiivistää APIn tavoitteita viime vuonna ilmestyneessä kirjassaan Post-Truth (MIT Press). Hänen mukaansa API katsoi onnistuneensa informaatiosodassaan, kun:

  1. tavalliset kansalaiset alkavat epäillä ilmastotutkimusten tuloksia ja tämä epävarmuus muuttuu arkiseksi tietoisuudeksi.
  2. media tunnistaa ja tunnustaa ilmastotutkimuksen epävarmuudet.
  3. media rakentaa uutisoinnissaan tasapainon, jossa skeptikkojen näkemykset ovat samanarvoisia tutkijoiden enemmistön näkemysten kanssa.
  4. keskeiset teollisuusjohtajat saadaan edustamaan skeptisismiä ja viestimään sitä ilmastopolitiikan päättäjille
  5. Kioton ilmastosopimusta tieteellisin perustein kannattavat saadaan näyttämään ikään kuin he olisivat todellisuudesta irrallaan.

On hyvin vaikea sanoa, miten APIn kampanja on onnistunut. Jotain hyvin tuttuahan noissa tavoitteissa on, kun seuraa nykyistä keskustelua. Todennäköisesti ilmastonmuutoksen avaamat bisnesmahdollisuudet ja sähköautojen yleistyminen ovat laittaneet myös öljyteollisuuden miettimään strategioitaan uusiksi.

APIn informaatiosota jättää kuitenkin jälkeensä pari ajankohtaista kysymystä. Ketkä oikeastaan ovat ilmastokeskustelun manipuloituja uhreja? Keiden taloudellisten tai poliittisten toimijoiden etuja palvelee sellaisen disinformaatiokampanjan ajaminen, jonka askelmerkit asetetiin APIn kokouksessa parikymmentä vuotta sitten?

 

 

 

%d bloggers like this: