Jätä kommentti

Toimittaja hyödyllisenä idioottina

POMO

Kymmenen kohtaa, jotka auttavat tunnistamaan journalismin kentällä toimivan hyödyllisen idiootin.

  1. Hyödyllinen idiootti tuntee itsensä tärkeäksi silloin, kun nimekäs haastateltava kutsuu hänet saunomaan. Hän muistaa mainita kaverilleen, että ”Juha muuten sanoi eilen saunassa…” Tarkkailkaa näitä puheita.
  2. Hyödyllinen idiootti muodostaa suoratoistopalvelun. Hän käyttää iloisen ongelmattomasti vallan läpitunkemia sanoja. Tarkkailkaa erityisesti ”kilpailukykyä”, ”valinnanvapautta” ja ”kustannustehokkuutta”.
  3. Hyödyllinen idiootti ei tajua myötäilevänsä haastateltavan tunteita. Tarkkailkaa mies-solidaarisia haastattelijoita, jotka jaetun asiantuntemuksen hengessä kysyvät talouselämän asiantuntijamiehiltä ”vakavia kysymyksiä”. Kiinnittäkää huomio palkitsevaan elekieleen, jonka haastateltava kohdistaa toimittajaan.
  4. Hyödyllinen idiootti ei esitä tiedotustilaisuuksissa kysymyksiä, jotka voisivat pilata tunnelman. Tarkkailkaa urheilutoimittajia mutta pitäkää varanne myös taloustoimittajien kanssa.
  5. Hyödyllinen idiootti katsoo itse kuuluvansa valtiomies-sarjaan. Tarkkailkaa seniori-tasoisia talouselämän ja politiikan juoksupoikatoimittajia.
  6. Hyödyllinen idiootti toistaa asenteellista kysymyksiään mutta luulee olevansa kriittinen journalisti. Tarkkailkaa erityisesti suuriäänisiä soturitoimittajia, jotka kiusaavat haastateltaviaan ymmärtämättä, että vievät katsojan sympatiat haastateltavan puolelle.
  7. Hyödyllinen idiootti tuntee onnistuneensa saadessaan jutun kohteelta kehuja siitä, kuinka hyvän stoorin on saanut aikaiseksi. Tarkkailkaa erityisesti taloustoimittajia.
  8. Hyödyllinen idiootti kuvittelee käyttävänsä valtaa ollessaan ison median toimittaja. Tarkkailkaa niitä, jotka eivät ymmärrä, miten ison median valta ja ”talon tavat” käyttävät heitä.
  9. Hyödyllinen idiootti kuvittelee kertovansa totuuden ja vain totuuden. Tarkkailkaa erityisesti niitä, jotka eivät kykene kyseenalaistamaan omia totuuksiaan ja näkemään, mitä ne palvelevat.
  10. Hyödyllinen idiootti luulee ylipäätään hallitsevansa voimia, jotka itse asiassa hallitsevat häntä. Kuunnelkaa siis erityisesti niitä, jotka väittävät tämän tekstin kirjoittajaa kyyniseksi paskiaiseksi.

(Kuvassa Pomo.)

Jätä kommentti

Näin luovumme sanomisen vapaudesta

Screen Shot 2017-03-22 at 19.26.59

Tuoreen Kansalaismielipide: Turvapaikanhakijat ja turvapaikkapolitiikka –tutkimuksen keskeisin anti on se, minkä kaikki jo tietävät: suomalaiset eivät puhu turvapaikanhakijoista, koska pelkäävät tulevansa leimatuiksi joko ”suvakeiksi” tai rasisteiksi. Tutkimus siis päätyy siihen, mikä sen olisi pitänyt kyseenalaistaa. Miten näennäisen symmetrinen jaottelu rasistit–suvakit on suomalaiseen todellisuuteen syntynyt? Miten sen yhteiskunnallinen ja poliittinen merkitys rakentuu? Kun tutkimus ei tätä kysy, se jää erittelemänsä ilmiön armoille sen sijaan että auttaisi ymmärtämään sitä.

Tästä huolimatta Alisa Puustisen, Harri Raision, Esa Kokin ja Joona Luhdan tekemä tutkimus on muilla tavoin kiinnostava ja tärkeä. Se pyrkii rakentamaan keskustelua kansalaisten välille. Samalla se kertoo paljon suomalaisten peloista ja suhteesta sanomisen vapauteen. Otetaanpa kaksi hieman pitkää mutta ajatuksia herättävää lainausta haastatelluilta.

”Omasta mielestäni olen hyvinkin niitä ’tolkun ihmisiä’, mutta huomaankin että olen vaan suvakkihuora. Mutta jos en halua rajoittaa turvapaikanhakijoiden ottamista pelkästään rahallisiin syihin nojautuen, olen se suvakkihuora, joka ei arvosta suomalaisia. Omien arvojeni mukaan kaikki ihmiset ovat saman arvoisia, enkä halua estää apua tarvitsevaa saada apua. Tämä kuitenkin määritellään helposti ilkeästi ikään kuin sietäisin kaiken. En tietenkään siedä väkivaltaa ja rikollisuutta, ihonväristä riippumatta. Minä en silti halua pistää koskaan ihmishenkeä (tai eläimiä, ympäristöä) taloudellisten seikkojen varjoon. Tämän vakaumukseni vuoksi koen olevani elitistinen paska suvakkihuora.”

”Olen nuori, korkeasti koulutettu nainen ja äiti, enkä voi sanoa aitoa mielipidettäni ääneen. Suhtaudun kriittisesti maahanmuuttoon, sillä se ei mielestäni ole ratkaisu globaalin eriarvoisuuden jatkuvaan kasvuun vaan päinvastoin jopa kiihdyttää sitä. En kuitenkaan voi avoimesti sanoa olevani maahanmuuttokriittinen, sillä pelko leimautumisesta on todellinen ja asemani ja työpaikkani olisi uhattuna, jos olisin avoimesti tätä mieltä. Maahanmuutosta keskustellaan mielestäni liian kapeasti ja lyhytnäköisesti, eikä nähdä metsää puilta. Siksi perustelujani ei kuunnella, vaan leimataan rasistiksi ja tuomitaan mielipiteeni sopimattomaksi.”

*

Rasistiksi tai suvakiksi haukkuminen tuntuu pahalta ja voi pelottaa. Vaikka leimautuminen on kurjaa, sitäkin kurjempaa on hiljaisuuden hinta. Jos sanomisen vapaus myydään leimautumisen pelosta, se menee tässä maassa luvattoman halvalla.

Surkuhupaisaa on se, että juuri ”tolkun ihmisten” hiljaisuus ylläpitää tilannetta, jonka uhriksi he itsensä kokevat. Tämä on itse aiheutettu ongelma, koska ainoa keino leimautumisen pelon vähentämiseksi on keskustella enemmän, avoimemmin ja harkitummin. Suomalaisten pitäisi löytää toisensa ja raivata tilaa toisia kunnioittavalle keskustelulle. Ehkä suomalaiset voisivat myös hieman kasvattaa paksunahkaisuuttaan, jotta nettihäiriköt eivät saisi meitä niin tolaltaan.

*

Sanottakoon, ettei hiljaisuus ole puolueettomuutta, vaikka monet niin itselleen uskottelevat. Ikävä kyllä sekin on valinta. Viime vuosisadan kokemukset osoittavat tylysti, että hiljaisuus ja puuttumattomuus ovat rasismin ja totalitarismin parhaita kavereita. Inhimillisyyden ja ihmisarvon puolustajille ne ovat aina olleet keskeisiä vastustajia.

Jätä kommentti

Vaalikoneet – politiikan mielipidemarketit

Tutustuin HS:n, IS:n ja Ylen vaalikoneisiin ja hämmästyin, että kunnallisen itsehallinnon piiriin oli tullut niin paljon uusia asioita.

Tulevat valtuutetut saavat näköjään ensi töikseen ottaa kantaa adoptio-oikeuksiin, eutanasiaan, pääomatulojen verotukseen, kirjastomaksuihin, aluepolitiikkaan, tuloeroihin ja elintapasairauksien hoitokuluihin. Tai sellaisiin mieltä kuohuttaviin teemoihin kuten koulukuriin, koululaisten kännykän käytttöön ja lasten persoonallisuuden piirteisiin. Valtuustossa otetaan kantaan myös suomalaisiin perusarvoihin eli kotiin, uskontoon ja isänmaahan. Ja siihen, oliko ennen paremmin vai huonommin tai ovatko kaikki oman onnensa seppiä.

Uskon että uutismediat ja toimittajat ovat vaalikoneiden ja muun ylenpalttisen kuntavaalitouhotuksen kanssa hyvällä asialla. Tavoitteena on saada kansalaiset, varsinkin nuoret, kiinnostumaan politiikasta ja äänestämään vaaleissa entistä vilkkaammin. Missiona on pelastaa pahasti rapautuva edustuksellinen demokratia.

Siitä en ole ihan yhtä varma, ovatko vaalikoneet enää nykyisessä muodossaan kovin toimivia demokratian edistäjiä.  Palvelevatko niiden kysymykset äänestäjiä vai enemmänkin median uutiskonetta? Muodikkailla arvoja mittaavilla (?) mielipideväittämillä saadaan mediaan sopivaa vastakkainasettelua – liberaalit vastaan konservatiivit.  Ja tietysti kivoja otsikoita, jotka houkuttelevat lukemaan ja jakamaan. Ne synnyttävät kunnon moraalista pöhinää omassa some-kuplassa.

Hiukan käy sääliksi ehdokkaita, jotka yön pimeinä tunteina rustaavat vastauksiaan yhä uusiin vaalikoneisiin ja heittäytyvät ketterästi tubettajiksi. Ehdokkaista näyttää tulleen kokopäivätoimisia mielipideautomaatteja, joilla on valmis vastaus kaikkeen. Vaalikoneen manikealaisesssa maailmassa en osaa sanoa –vastaaja uhkaa kadota poliittisen keskustan mustaan aukkoon.

Politiikan imagokonsultit valistavat, että tärkeintä on olla aito. Vaalikonestylistit muistuttavat, että tärkeintä on olla mielipide.

Vaalikonevastauksista tulee tahattomia vaalilupauksia. Ja vaalikoneelle annettuja mielipiteitä ei saa missään nimessä perua, silloin äänestäjät suuttuvat. Vaalien jälkeen ehdokas voidaan saada nalkkiin huonosta mielipiteestä tai siitä, että hän onkin jostain syystä muuttanut mielipidettään. Tai siitä, että hän ei tiukassa paikassa voikaan elää arvojaan todeksi, vaikkapa puolueen ryhmäkurin takia. Siitähän se politiikan ja politiikkojen arvostus kohenee, kun kansa saa tietää nämä suhmuroinnin ja takinkäännön mestarit.

Mielipidemarketit palvelevat ehkä paremmin kuluttajia, jotka shoppailevat sopivia mielipiteitä ja niiden mukanaan kantamia arvoja kuin kansalaisia, jotka haluaisivat vaikuttaa itseään koskeviin asioihin.

Esa Väliverronen

@esavaliv

 

3 kommenttia

Kaurismäki, alkoholi ja journalismi

screen-shot-2017-02-18-at-10-01-04

Aki Kaurismäki vaikutti päihtyneeltä haastattelussa, joka ajettiin ulos Ylen pääuutislähetyksessä torstaina 16.2. Kaurismäen ajatukset sotkeentuivat sammaltavaan puheeseen. Hän yritti olla hauska siinä onnistumatta. Lähetyksen jälkeen sosiaalisessa mediassa alkoi kommentointi, jonka sävy lainehti säälistä ja surusta aina naureskeluun saakka.

Olisiko Ylen ja muiden uutismedioiden pitänyt jättää haastattelu näyttämättä? Ennen hankalaan kysymykseen vastaamista on syytä huomata, että journalismille tarjoutuu kaksi Aki Kaurismäkeä.

*

Ensinnäkin, Kaurismäki on ohjaaja, joka tekee maailmanluokan elokuvia. Niissä läikehtii lämpö, heikomman puolustaminen, osuva komiikka. Kaurismäki on luonut Akilandian, kuvitelmasuomen, jota ei koskaan ole ollut olemassa. Sen kautta hän kertoo näkemyksiään siitä, mikä on oikein ja kohtuullista. Ihmisarvo on Kaurismäen tuotannon ydinkysymys, vaikkei hän ehkä sitä itse myönnä.

Kuvitelmasuomi tihkuu nostalgiaa ja tarjoaa romanttisen paon sepitteelliseen menneisyyteen. Ajankohtaisten teemojen kautta elokuvat kuitenkin usein kiinnittyvät tähän päivään. Kaurismäki kritisoi voimia, jotka yrittävät riistää ihmiseltä kaikkein tärkeimmän eli arvokkuuden. Ehkä hänen elokuvansa antavat voimaa niille, jotka haluavat tehdä maailmasta inhimillisemmän paikan. Ne ovat elokuvia osallisuudesta ja myötäelämisestä.

Sitten on toinen Kaurismäki, joka esimerkiksi Guardianin haastattelussa 2012 toteaa: ”Ihmiskunnalla ei ole muuta keinoa selviytyä surkeasta jamastaan kuin tappaa se yksi prosentti, joka omistaa kaiken. Tarkoitan sitä yhtä prosenttia, joka on saattanut meidät tilanteeseen, jossa ihmisyydellä ei ole mitään arvoa. Rikkaat. Ja poliitikot, jotka ovat rikkaiden sätkynukkeja”, hän päästelee toimittaja Simon Hattenstonelle. Sanoista huokuva populistinen viha hämmentää. Ehkä siitä syystä Hattenstone huomauttaa heti juttunsa alussa, että haastateltava on humaltunut.

Ylen torstaisessa haastattelussa ohjaajan ajatukset madaltuvat kliseiksi: ”Jos barrikadeille ei lähdetä huomenna, ensi viikolla on myöhäistä. Se on nimenomaan naiset, koska miehistä ei ole mihinkään koskaan ollutkaan muuhun kuin menemään kapakkaan kehumaan itseämme.”

Kaurismäen äidinkieli on elokuva, jolle hänen sanomisensa ovat tuomittuja häviämään. Älykkäänä miehenä hän tietää tämän, siksi hän ei usein edes yritä sanoa yhteiskunnasta mitään perusteltua vaan päätyy olemaan hauska tai provosoiva – usein kumpaakin. Se sopii medialle. Hän hauskuuttaa sitä nokkelin sanoin ja yllätyksellisin teoin ja samalla latelee kuolemantuomioita vihaamalleen eliitille.

Tämä toimii vielä jotenkuten. Hyvin lähellä on kuitenkin piste, jossa kukaan ei enää naura.

*

Helppo ratkaisu kahden Aki Kaurismäen probleemaan on todeta, että taiteilijapersoonallisuudessa nämä kaksi yhdistyvät. Kalliit on laulujen lunnaat ja niin edelleen. Journalistit voivat pönkittää taiteilijamyyttiä ja näyttää ”koko totuuden”, koska se vaikuttaa olevan myös pr-tiimin valinta, ohjaajan tahto tai hänelle yhdentekevää. Journalistit voivat sietää mitä tahansa typeryyksiä ja laskea ohjaajan päihtyneenä julkisuuteen sanomaan ne, koska elokuvat painavat niin paljon ja uutisarvo on kova.

Ylen toimituksessa varmaan pohdittiin jonkin aikaa, näytetäänkö haastattelu vai laitetaanko se hyllylle. Vaihtoehdot olivat aika vähissä, koska Kaurismäki myöntää harvoin audiensseja suomalaisille toimittajille ja nyt hänen elokuvansa kilpailee Berliinin elokuvajuhlien pääpalkinnosta. Jutut olivat tulossa muihin välineisiin joka tapauksessa. Kun ottaa vielä huomioon Ylen läpikäymän sensuurikohun, toimituksessa tuskin uskalletaan laittaa hyllylle edes kahvikuppia.

Journalistin ohjeiden pykälä 26 kuitenkin toteaa: ”Jokaisen ihmisarvoa on kunnioitettava.” Kyse ei ole silloin pelkästään siitä, mitä haastateltava sanoo tahtovansa tai mitkä ovat uutiskriteerit. Pykälä vaatii journalistilta kykyä asettaa etiikka uutisarvon edelle. Silloin hän joutuu katsomaan hyvin tarkasti ja arvioimaan, missä haastateltava menee ihmisenä.

Helppoja ratkaisuja ei ole, mutta peruskysymys kuuluu: miten käsitellä Kaurismäkeä tavalla, joka kunnioittaa journalistin ohjetta ja samalla hänen parhaiden elokuviensa ydinsanomaa?

Jätä kommentti

Valokuva terrorismia tukemassa

burhan

Arvostetun World Press Photo of the Year -palkinnon voitti tänä vuonna Burhan Ozbilici Venäjän Turkin suurlähettilään murhaa esittävällä kuvalla. Kilpailun juryn puheenjohtaja, ansioitunut Magnum-kuvaaja Stuart Franklin, äänesti kuitenkin päätöstä vastaan.

Hänen mielestään on epäeettistä antaa näin iso palkinto kuvalle murhasta, joka tehdään lehdistötilaisuudessa julkisuuden tavoittelemiseksi. Franklin osallistui kannanotollaan keskusteluun siitä, kuinka paljon terroritekoja ylimalkaan pitäisi uutisoida ja näin toteuttaa terroristien tavoitteita. Guardianissa julkaistussa kirjoituksessaan hän myös arveli, että kuvan palkitseminen saattaa rohkaista muita terroristeja vastaaviin tekoihin: “Kuvan nostaminen jalustalle on kutsu niille, jotka miettivät tällaisia spektaakkeleita. Se vahvistaa marttyyriuden ja julkisuuden liittoa.”

Franklinin huolta pönkittää vahva usko kuvien vaikuttavuuteen. Kuvajournalismin ammattilaiset tietävät John Paul Filon toukokuussa 1970 ottaman, sittemmin Pulitzerin voittaneen uutiskuvan. Otoksessa makaa Vietnamin sodan vastaiseen mielenosoitukseen osallistunut ja kansalliskaartin tulitukseen kuollut opiskelija, jonka ylle on kumartunut kauhistunut nainen (Girl Screaming over a Dead Body at Kent State). Monet pitävät otosta yhtenä 1900-luvun tärkeimmistä uutiskuvista, ja sen on sanottu ratkaisevasti vaikuttaneen julkisen mielipiteen kääntymiseen sotaa vastaan. David Domke (et al.) on kuitenkin osoittanut, ettei selkeää yhteyttä Filon otoksen ja yleisön sodanvastaisuuden välille ole olemassa. Itse asiassa kuva on voinut tukea niiden asenteita, jotka suhtautuivat myönteisesti sotaa käyvään hallitukseen ja kielteisesti rettelöiviin mielenosoittajiin. Kannattaa siis poistaa varmistin aseesta, jos joku väittää valokuvaa sinällään sodanvastaiseksi tai vaikkapa terrorismiin yllyttäväksi.

Myös Ozbilicin kuvan sisältö on saanut monet pohtimaan kuvajournalismin etiikkaa. Veikkaisin, että tyypillisin ajatuskulku menee seuraavaan tapaan: Kyseessä on uutiskuva, joka sisältönsä ja muotonsa puolesta luo viittauksia mainontaan, muodin kuvastoihin ja gangsterielokuviin. Kuvan terroristi on sonnustautunut istuvaan pukuun. Hän on ilmeisen sopusuhtainen, mallimainen. Otos laittaa terrorismin flirttailemaan populaarin, kevyen ja mielihyvää tuottavan kuvaston kanssa. Niiden yhdistäminen on vaarallista. Mielihyvä voi valua osaksi terrorismia ja keventää sen todellisuutta, jota luonnehtivat pelko, ahdistus ja kärsimys. Miksi tarjoilla terrorismia sellaisessa visuaalisessa muodossa, joka kenties mahdollistaa samastumisen?

Kysymykset ovat oikeutettuja, mutta nostattavat paljon vastakysymyksiä. Mitä perusteita on olettaa, että visuaalinen mielihyvä automaattisesti silottelee terrorismia? Eikö voisi yhtä hyvin ajatella, että juuri mainonnan kuvaston ja terrorismin rinnastaminen tekee kummastakin outoa, hieman epävakaata ja vaikeuttaa samastumista? Miksi olettaa, että esimerkiksi fundamentalistista islamia todistavat nuoret miehet aktivoituisivat juuri tällaisen kuvan inspiroimina?

Itse Ozbilicin kuvasta ei siis voi sanoa tukeeko se terrorismia, ehkäiseekö se sitä vai onko sen vaikutus jotain aivan muuta tai peräti nolla. Tästä huolimatta kuvan julkaiseminen ja palkitseminen noudattavat terrorismin logiikkaa kasvattamalla iskun näkyvyyttä. Tämän pulman kanssa eivät painiskele vain kuvajournalistit vaan koko journalismin kenttä, eikä siihen ole yksinkertaisia vastauksia.

Ozbilicin vahva otos yhdistelee kuvastoja monimielisesti ja asettaa kysymyksen siitä, miten terrorismia voi tai pitää kuvata. Yksi kuvajournalismin tehtävä on horjuttaa totuttuja esittämisen tapoja ja herättää keskustelua paitsi itse aiheesta myös sen esittämisen tavoista. Sitä tapahtuu nykyään aivan liian harvoin. Siksi olisin – tiukan harkinnan jälkeen – äänestänyt toisin kuin Stuart Franklin.

Jätä kommentti

Miltton-Sdp-Miltton?

screen-shot-2017-02-06-at-6-06-46-1

Sdp pestasi puoluesihteerikseen nuhteettoman vaikuttajaviestinnän ammattilaisen, Antton Rönnholmin. Puolue sai mitä halusi: nuoruutta, avoimuutta, älyä, puhetaitoa. Rönnholm puhui itsensä demariväen sydämiin todistamalla, että oli poikasena pitänyt kädestä Kalevi Sorsaa ja ollut joskus myöhemmin demarinuorten yhteissaunassa. Kantademarista syttyi politiikan tähti, jonka myös mediat hyväksyivät varauksetta.

Ilonpilaajan roolin otti tällä kertaa Thomas Wallgren (sd). Hän ihmetteli Rönnholmin työhistoriaa muun muassa vaikuttajaviestintään erikoistuneen Milttonin palveluksessa.

”Miten on mahdollista, että puolueeni, Sdp, voi valita puolueensa ytimeen ihmisen, joka on ilmeisesti ihan viimepäiviin saakka työkseen edistänyt maksukykyisten asiakkaiden, tyypillisesti suuryhtiöiden, valtaa kansanvallan kustannuksella?”, hän kysyi Facebook-seinällään.

Toverit ja vähän muutkin riensivät puolustamaan tuoretta puoluesihteeriä: Rönnholm on kunnon kaveri, hän ansaitsee mahdollisuuden, ja sitä paitsi puolue tarvitsee viestintäosaamista. Politiikan tutkija Mari K. Niemi ja kansanedustaja Maria Guzenina pohtivat, olisiko kaverista puolueen ”tarutujuseksi”.

Jätetään demarit käymään jäsentenvälisiään ja katsotaan tilannetta bisneksen kannalta.

*

Mille tahansa hieman isommalle yritykselle on ensiarvoisen tärkeää muodostaa toimivat suhteet poliittiseen eliittiin. Suhteilla voi edistää bisnestä rakentamisesta terveydenhoitoon. Siksi monet yrittäjät verkottuvat poliittisten päättäjien kanssa ja siirtyvät joskus myös itse politiikkaan. Liikenne toimii myös toiseen suuntaan, mistä Laura Räty (kok), Taru Tujunen (kok) tai vaikkapa demareiden ex-puoluesihteeri Mikael Jungner ovat hyviä esimerkkejä. (Tujunen ja Jungner ovat poliittisen uransa jälkeen muuten siirtyneet viestintäbisnekseen.)

Milttonin kaltaisten vaikuttajaviestintää harjoittavien yritysten ja poliittisen koneiston suhde on kuitenkin herkkä. Ne eivät ole politiikan kannalta mitä tahansa yrityksiä, koska ne ovat tehneet kauppatavaran siitä, mitä normaalisti jaetaan demokraattisen yhteiskunnan vaaleissa. Tämän tuotteen nimi on poliittinen vaikutusvalta. Joidenkin mielestä juuri poliittisen vaikutusvallan tuotteistaminen muodostaa uhan demokraattiselle päätöksenteolle.

Miltton Groupin hallitusta johtaa Jorma Ollila. Hän on varmaan ollut suhteellisen tyytyväinen yrityksen verkottumiseen poliittisten päättäjien suuntaan. Näkyvin (ja vain näkyvin) esimerkki tästä on entisen puolustusministerin ja europarlamentaarikon Carl Haglundin pestaaminen yhtiön hallitukseen. Hänen mukanaan firmaan tuli runsaasti politiikan sisäpiiritietoa sekä kotimaisia ja eurooppalaisia verkostoja.

Päinvastoin kuin monet avainyritykset, poliittiset puolueet eivät Suomessa tiettävästi solmi salassapitosopimuksia (NDA). Sopimukset rajoittavat työntekijän mahdollisuuksia käyttää saamiaan tietoja ja verkostoja työnsä ulkopuolella. Niinpä Haglundin poliittinen pääoma on voitu ongelmitta muuttaa tavaraksi, siis osaksi Milttonin voitonmuodostusta. Jo pelkästään maininta, että Haglund kuuluu yhtiön hallitukseen, on rahanarvoinen viesti. Samaa funktiota palvelee myös Ollila, mutta bisneksen suunnasta.

Lobbausbisneksessä on oivallettu, että hommaa voidaan hoitaa myös toiseen suuntaan. Jos poliitikot ja heidän avustajansa ovat valmiit siirtymään vaikuttajaviestintään, miksei bisneksestä voisi yhtä hyvin rakentaa kulkuväylää poliittisiin tehtäviin? Alan yrityksellä on hyvä syy rohkaista poliittisesti lahjakkaita ja kenties jo verkostoituneita työntekijöitään hakeutumaan politiikkaan.

En tiedä, mitä Rönnholmin kohdalla on tapahtunut. Jos olisin Milttonin johtaja, puristaisin hänen kättään, onnittelisin ja sanoisin että pidetään yhteyksiä. Pitäisin visusti mielessä sen, että puoluesihteerin hommassa kyetään keräämään merkittävä poliittinen pääoma ja suhdeverkosto. Samalla muistuttaisin itseäni siitä, että puoluesihteerit joutuvat koville ja haluavat ennemmin tai myöhemmin palata takaisin oikeaan elämään ja kunnon liksoille. Tenniskaverille saattaisin ohimennen naurahtaa: ”Laitoin toverin kasvamaan korkoa!”

1 kommentti

Sananvapauskäräjillä

screen-shot-2017-02-02-at-14-49-14

Samalla kun perussuomalaisia tuomitaan liukuhihnalla puheistaan, puolue pestaa kuntavaaliehdokkaita teemalla ”sananvapaus on rikki”.

Vihapuheen ja rasismin vastustajat taputtavat tuomioille. Samalla he raivostuvat siitä, että sananvapauden ideaa kehdataan käyttää rikollisen sanankäytön puolusteluun. Kritiikki kulkee seuraavasti: perussuomalaiset haluavat sananvapauspuheillaan normalisoida tilanteen, jossa kuka tahansa saa sanoa mitä tahansa muita ihmisryhmiä loukkaavaa. Tämä ei ole sananvapautta vaan sananvapauden idean anastamista rasistisen vihan lietsonnan verukkeeksi.

Kritiikkiin on helppo yhtyä. Mutta jos siihen pysähtyy, paljon olennaista jää pimentoon. Yritys sulkea suut tuomioistuinten päätöksillä vaikuttaa moniin muihin asioihin kuin rasismiin tai vihapuheeseen. Ensinnäkin, se iskee johonkin sellaiseen, mitä paremman ilmaisun puutteessa voidaan kutsua vapauden fantasiaksi. Toiseksi, tuomiot osuvat ihmisten haluun ei vain sanoa jotain vaan myös tulla kuulluksi.

*

Vapauden fantasian taustalla vaikuttaa suomalaisen konsensuskulttuurin mureneminen 1990-luvun alusta alkaen. Muutoksen olennainen osa oli puheilmaston avartuminen Neuvostoliiton romahtamisen vanavedessä. Suomalaiset opettelivat keskustelemaan, kuten tavataan sanoa, ja monien mielestä tämä oppimisprosessi on vieläkin kesken. Oivallisessa pamfletissaan Kymmenen polkua populismiin (2012) Johanna Korhonen kirjoittaa: ”Tähän vaimean keskustelukulttuurin maisemaan populistinen retoriikka uppoaa kuin kuuma veitsi voihin. ’Se Soini on niin hyvä, kun se uskaltaa sanoa! Ja todella osaa sanoa!’ kuulin iäkkään naisen ihastelevan.”

Naisen toteamus on vain yksi merkki muutoksesta. Toiseksi esimerkiksi voi poimia vaikkapa Katja Boxbergin ja Taneli Heikan jo 2009 julkaistun Lumedemokratia-pamfletin, jossa he sanomisen vapaudesta juopuneina listaavat suomalaisen hiljaisuuden syntejä ronskilla otteella.

Ehkä vapauden fantasiaakin olennaisempi seikka on ihmisten halu tulla kuulluksi. Sanomisen vapaus ja kuulluksi tulemisen oikeus ovat kumpikin sananvapauden ulottuvuuksia, mutta keskusteluissa on viime aikoina tarkennettu vain ensimmäiseen. Ihmisellä voi olla tarve tulla kuulluksi, vaikkei hän edes haluaisi sanoa julkisesti mitään. Siksi kuulluksi tuleminen on aina enemmän kuin vain sanoja ja ilmaisuja. Se on myös osallisuuden tunnetta yhteisöön, joka kuuntelee.

Monet perussuomalaisia äänestävät ajattelevat, että poliittinen ja taloudellinen eliitti on sulkenut heiltä korvansa. Vielä vähemmän heidän elämästään ovat kiinnostuneita yliopistojen heikkoranteiset älykkömiehet, punavihreät feministit tai Slushissa joraavat lupaustalouden pellet. Viime eduskuntavaalien aikainen ”Kokoomus kuuntelee” –slogan on yleinen pilkan aihe. Näiden ihmisten korvissa puhe rikkoontuneesta sananvapaudesta kääntyy lupaukseksi osallistua yhteiskuntaan, tulla kuulluksi. Rasismi ja vihapuhe eivät tähän lupaukseen liity välttämättä millään tavoin, vaikkei se niitä sulje poiskaan.

Nyt langetetut tuomiot asettuvat osaksi näitä kahta toisiinsa lomittuvaa yhteiskunnallista dynamiikkaa. Rangaistukset kytketään enemmän tai vähemmän tietoisesti vanhaan konsensusyhteiskuntaan, jossa ei ollut mahdollisuutta vapaasti keskustella tärkeistä asioista. Vaikka rangaistuksilla ehkä tavoitellaan parempaa tulevaisuutta, ne tuntuvat askelilta menneisyyteen. (Monet tuomioiden kannattajatkin kokevat olonsa hieman epämukavaksi juuri tästä syystä.) Sen lisäksi tuomiot tulkitaan eliitin haluksi tulpata paitsi omat korvansa myös toisten suut, mikä todennäköisesti lietsoo avointa vihaa niiden keskuudessa, jotka tuntevat olevansa ulos suljettuja.

*

En tiedä, voiko käräjillä tehdä ratkaisuja, jotka vähentävät rasismia ja vihapuhetta. Vaikka rangaistukset ovat selkeä viesti yhteiskunnan pelisäännöistä, ne toimivat myös monilla ennakoimattomilla tavoilla. Selvää on, että tuomiot kelpaavat polttoaineeksi sekä vihapuheelle että perussuomalaisten ”sananvapaus on rikki” –kampanjalle.

Ikävän avoimet kysymykset kuuluvat:

  • Kannattaako tuomioita jakaa, jos ne lisäävät vihaa ja kenties myös rasismia?
  • Jos juridisen puuttumisen kynnystä nostetaan, mitä siitä seuraa?
  • Entä mitä siitä seuraa, jos ei tehdä mitään?
%d bloggers like this: