Jätä kommentti

Taas autoilijaa rokotetaan

autotHyvät metaforat ovat kiven alla, mutta yksi on ja pysyy. Vakava toimittaja kysyy tankkaajalta, miltä bensan hinnankorotukset tuntuvat. Kumpikin tietää, miten oikea vastaus kuuluu: ”Taas autoilijaa rokotetaan!”

Olisiko journalismin aika väljentää kaavaa ja kertoa myös toinen mielipide. Se voisi kuulua esimerkiksi seuraavaan tapaan: ”Musta on ihan hyvä, että hintaa nostetaan. Pitäisi oikeastaan nostaa vielä enemmän, että turha autoilu vähenisi. Suomalaisten äijienkin verenpaine laskisi, kun kävelisivät muutaman kilometrin enemmän.”

Luulen, että tällaisen kommentin antaminen vaikkapa Ylen pääuutislähetyksessä maalittaisi lausujan ennen näkemättömällä tavalla. Someviha vyöryisi hänen ja toimittajan ylitse.

Mistä tässä on kysymys?

Uutisjournalismin vakiintuneet käytännöt muuttuvat hitaasti. Ne toistavat ja myös rakentavat yhteiskunnan arvojärjestyksiä. Yksityisautoilu on edelleen median erityisessä suojeluksessa, koska se on suurimpia pyhän alueita ja keskeinen länsimaisen vapauden symboli. Kansalaisten on vieläkin hyvin helppo samastua ajatukseen autoilijan rokottamisesta.

Ajat kuitenkin muuttavat. Veikkaan, että muutamien vuosien kuluessa huolestuneet kommentit bensapumppujen viereltä alkavat näyttää koomisilta ja fossiilien suusta tulleilta.

Kuva: https://gettingaroundinthe1800s.weebly.com/about-early-cars.html.

 

Mainokset
1 kommentti

Poliittisen viestinnän menetetty mahdollisuus

sipiläSakari Piippo on rohkea valokuvaaja, joka kolmisen vuotta sitten kävi kamppailun valtioneuvoston kanslian kanssa siitä, millaisia valokuvia ministereistä saa julkaista. Nyt Piippo on julkaissut kuvat uudessa kirjassaan. Ne ovat myös parhaillaan esillä Valokuvataiteen museossa ja todistavat monien muiden asioiden ohella siitä, miten kanslia näki viestinnällisen uhan siellä missä itse asiassa piili valtava mahdollisuus.

Kohun alkaessa Piippo oli jo jonkin aikaa työskennellyt valtioneuvoston kansliassa. Turhautuneena perinteiseen tapaan kuvata ministereitä ja poliitikkoja lehdistötilaisuuksissa hän alkoi etsiä uusia kuvakulmia. Syntyi valokuvia hassuista ilmeistä, ryppyisistä puvuista ja kravateista. Kun Piippo halusi julkaista kuvat, kanslia yritti lakimiesten voimin estää niiden pääsyn julkisuuteen. Todennäköisesti kansliassa pelättiin kuvien aiheuttavan mainehaittaa poliitikoille. Piipon kuvat rikkoivat perinteisen poliittisen valokuvauksen visuaalisen järjestyksen ja toivat kohteensa esiin usein tahattoman humoristisessa valossa.

Kuvat kuitenkin julkaistiin Suomen Kuvalehdessä ja Journalistissa. Kohu oli valmis. Valtioneuvosto sai niskaansa syytteet sensuroinnista.

Organisaation viestinnän näkökulmasta kanslia olisi tuskin voinut epäonnistuneempaa ratkaisua keksiä. Kun yritettiin suojella ministereitä oletetulta mainehaitalta, heidät kiedottiin skandaaliin.

Lakimiesten ja voimankäytön mobilisoinnin sijaan kanslia olisi voinut tehdä yhteistyötä Piipon kanssa, jopa antaa hänelle hieman resursseja rakentaa näyttely. Avajaiset pystyyn, media paikalle ja muutama huumorintajuinen ministeri kommentoimaan kuvia. Kaikki olisivat voittaneet, skandaali jäänyt piippuun ja tämäkin jälkiviisas bloggaus kirjoittamatta.

Episodi osoittaa sen, kuinka tärkeää organisaation viestinnässä on osata analysoida ristiriitaisia viestejä ja niihin liittyviä tunnemielikuvia. Aivan varmasti Piipon kuvat nostattivat hämmentyneitä tuntemuksia niin ministereiden mielissä kuin valtioneuvoston kansliassa. Juuri tästä syystä ajateltiin, että ne ovat haitallisia. Kuvien uhkaavuus kuitenkin peitti näkyvistä niiden sisältämän valtavan mahdollisuuden rakentaa myönteistä ja inhimillistä kuvaa maan hallituksesta.

Sakari Piipon näyttely ”Eräitä huomioita Suomen poliittisesta järjestelmästä” Suomen valokuvataiteen museossa 13.9.–5.1.2020.

 

 

 

 

Jätä kommentti

Luonnontieteiden rajat piirrettävä selvemmin

04-24-hubble-2Matematiikan nostaminen nykyisen yhteiskunnan ykköstieteeksi on kyseenalainen arvovalinta. Monet näyttävät uskovan siihen, että matematiikkaa hallitsemalla ihmiset ymmärtävät myös yhteiskuntaa paremmin. Rivien väliin kirjautuu toive siitä, että pitkälle matemaattiseen mallintamiseen perustuvat luonnontieteet ja tekniikka myös ratkaisevat isoja yhteiskunnallisia ongelmia, vaikkapa nyt ilmastokriisin.

Matematiikan ja luonnontieteiden hegemonian yksi osoitus on sekin, että keskeiset yhteiskunnalliset kommentaattorit ovat nykyään luonnontieteilijöitä. Media antaa yhteiskunnallisten kysymysten kommentoinnissa enemmän tilaa kahdelle avaruuden tutkijalle, Esko Valtaojalle ja Kari Enqvistille, kuin yhdellekään sosiologian professorille. Ylimalkaan tieteestä puhuttaessa viitataan ensisijaisesti luonnontieteisiin.

Luonnontieteet pystyvät kyllä mallintamaan ilmastonmuutosta ja hakemaan teknologisia ratkaisuja. Itse ongelma on kuitenkin yhteiskuntatieteellinen. Teknologia ja keinot ilmastonmuutoksen torjuntaan ovat jo olemassa. Niiden käyttöön ottaminen on kuitenkin poliittinen, ihmisten asenteisiin ja ajattelutapoihin liittyvä kysymys. Näihin ongelmiin matematiikalla ja luonnontieteillä ei ole mitään sanottavaa. Siksi vain niihin tuijottaminen ilmastokriisin ratkaisussa ei ole pelkästään ongelmallista. Se on myös vaarallista.

Ilmastonmuutoksen torjunta edellyttää ymmärrystä yhteiskunnasta, ihmisten toiminnasta ja arkisesta todellisuudesta. Jos emme tiedä, miten kysymys ilmastonmuutoksesta muotoutuu niin mediassa, politiikassa kuin ihmisten arjessa, toimimme luulojen varassa.

Tämä ei tarkoita pelkästään sitä, että yhteiskuntatieteiden asemaa tutkimusrahoituksessa pitäisi parantaa. Kyse on ennen kaikkea yhteiskuntatieteellisen ajattelun ja keskustelun vahvistamisesta niin koulujen perusopetuksessa kuin julkisuudessa. Perusopetuksessa olisi tehtävä selväksi se, millaisiin kysymyksiin luonnontieteet voivat antaa vastauksia ja millaisten ongelmien kohdalla ne ovat jokseenkin avuttomia. Luonnontieteiden fetisoimisesta pitäisi luopua ja yhteiskuntatieteet nostaa marginaalista tieteeksi niiden rinnalle.

Ja, totta vieköön, me suomalaiset yhteiskuntatieteilijät voisimme ryhdistäytyä ja osallistua nykyistä vahvemmin keskusteluun muuallakin kuin sosiaalisen median siiloissamme. Antti Eskolan (1934–2018) kuoleman jälkeen hiljaisuus tuntuu entistä painostavammalta.

Kuva: Carina Nebula, NASA/Hubble Space Telescope.

 

 

Jätä kommentti

Ajattelevatko äänestäjät omilla aivoillaan?

Einstein_brain

Jos asiaa tiedustelee kansanedustajalta, vastaus on ilmeinen: tottakai äänestäjät osaavat ajatella omilla aivoillaan.

Jos asiaa kysyy demokratiaa pohtivalta tutkijalta, vastaus on yhtä ilmeinen. Jos tutkija sanoisi, etteivät äänestäjät osaa ajatella omilla aivoillaan, hänkin tekisi virheen. Ajatus olisi kerta kaikkiaan sopimaton, ja tutkija huomaisi pian, ettei hänen mielipiteitään kaivata.

Entäpä jos vastausta penäisi spinnareilta, kuten Steve Bannonilta? Jos Bannon olisi avoimella tuulella, hän sanoisi, että poliittisen vaikuttamisen tärkein asia on saada vaikutuksen kohde tuntemaan, että hän ajattelee omilla aivoillaan. Silloin sanoma uppoaa kaikkein varmimmin.

“Omat aivot”, Bannon naurahtaisi, “jos ideaa ei olisi jo keksitty, niin minä keksisin sen.”

On siis kaksi rinnakkaista demokratian todellisuutta. Ensimmäisessä saamme kuulla, kuinka itsenäisiä, älykkäitä ja arviointikykyisiä äänestäjiä olemme. Samalla bannonit miettivät kyynisesti, miten saisivat sanomansa perille niin, että tuntisimme keksineemme ajatuksemme ja myös poliittiset valintamme ihan itse.

*

Ajatus omilla aivoillaan ajattelevasta äänestäjästä kietoutuu monin tavoin niin moderniin yksilöllistymiseen kuin ylimalkaan länsimaisten demokratioiden ja ajatusmuotojen kehitykseen. Historian kuluessa ideaali on juurtunut syvälle ihmisten mieliin. Juuri siksi se on niin puhutteleva ja samalla potentiaalisesti manipulatiivinen. Kukapa ei tuntisi mielihyvää saadessaan tunnustusta omilla aivoilla ajattelemisesta.

Demokratialle voisi kuitenkin tehdä hyvää se, että ihmiset hellittäisivät hieman tolkuttomasta luottamuksesta omaan ajattelukykyynsä. Emme ole aina herroja omassa talossamme. Mikäli kuvittelemme olevamme jotenkin immuuneja poliittiselle vaikuttamiselle, astumme todennäköisesti suoraan niihin asemiin mitä politiikan strategit meille tarjoilevat.

Tässä tilanteessa poliittinen lukutaito merkitsee ennen kaikkea sitä, että kykenee tunnistamaan ne poliittisen viestinnän täkyt, jotka loksahtavat heti paikalleen ja tuntuvat omilta. Miksi ne puhuttelevat?

Kysymyksen asettama haaste on kuitenkin pirullinen, koska omilla aivoilla ajattelemisen välttämätön ehto on se, että kyseenalaistaa omilla aivoilla ajattelemisen.

Kuva: Einsteinin aivot. https://earthsky.org/human-world/einsteins-brain-was-different-from-other-peoples

 

Jätä kommentti

Postin palkka-alen kallis hinta

posti_smartpost30591__office

Postin aikomus laskea yhden työntekijäryhmän palkkoja jopa 30–50 prosenttia ei liity vain yrityksen kannattavuuteen. Se on viesti koko yhteiskunnalle. Viestin ytimeen rakentuvaa tunnemielikuvaa voi jokainen testailla miettimällä sitä, miltä tuntuisi, jos omasta palkasta uhkaisi lähteä saman verran.

Postin viesti asettuu myös osaksi laajempaa yhteiskunnallista todellisuutta ja poliittisia kehityskulkuja. Se toimii ainakin seuraavilla tavoilla:

Ensinnäkin, yrityksen toiminta kasvattaa ihmisten pelkoja, vihan ja voimattomuuden tunteita. Niidenkin alojen työntekijät, joilla Postin tapaiset järjestelyt eivät vielä ole mahdollisia, alkavat pelätä: ”Jos tämä onnistuu valtion omistamassa yrityksessä, niin aivan varmasti muuallakin.” Pelko ja viha voimistavat yhteiskunnallisia vastakkainasetteluja ja lisäävät vieraantuneisuuden tunteita.

Toiseksi, Postin toiminta syventää taloudellista eriarvoisuutta.  Aiottu palkka-ale osuu samaan saumaan, kun suomalaiset ovat saaneet luettavakseen tutkimuksen, joka osoittaa kuinka pihalla todella rikkaat ovat tavallisten ihmisten elämästä. Taloudellisen eriarvoisuuden syveneminen, sen tiedostaminen ja johdon poskettomat palkkiot ruokkivat lisää edellä kuvattuja tunteita.

Kolmanneksi, vaikka työehtosopimusten puliveivaus ei suoraan rikkoisikaan lakia, se murentaa sopimusyhteiskunnan toimivuutta. Jos sopimusten kiertäminen yleistyy laajalle, yhteiskunta kokonaisuudessaan alkaa siirtyä epävakaaseen tilaan. Ihmisten luottamus instituutioihin, mikä on yksi yhteiskunnan koossa pysymisen ja sujuvan toiminnan ehto, rapautuu entisestään.

Pelon ja vihan tunteiden voimistuminen, epävarmuuden lisääntyminen ja luottamuksen mureneminen ovat juuri niitä prosesseja, joista äärinationalistinen ja populistinen politiikka ammentaa. Postin viesti siis vahvistaa sellaista yhteiskunnallista ilmapiiriä, jonka vallitessa on helppo tarjota turvattomuuden tunteen tilkkeeksi yksinkertaisia ja autoritaarisia ratkaisuja. Viesti on siis olennaisilta osin jotain muuta kuin ”taloutta” tai ”kilpailukykyä”. Se on politiikkaa itseään.

Yrityksellä on tietenkin oikeus käyttää kaikkia lain sallimia keinoja tuloksensa parantamiseen. Osakeyhtiön velvollisuus on tehdä tulosta. Postin kohdalla voidaan myös katsoa viime vuosien surkeaa tuloskehitystä ja rankasti kiristynyttä kilpailua, jossa firma yrittää jollain tavoin pärjätä. Tästä näkökulmasta voidaan ymmärtää, miksi johto haluaa laskea palkkakustannuksia hinnalla millä hyvänsä.

Näin toimiessaan yritys kuitenkin tukee hyvin ongelmallisia yhteiskunnallisia kehityskulkuja. Postin johto ei todennäköisesti ole lainkaan tajunnut toimintansa näitä ulottuvuuksia vaan tarkastelee tilannetta yksinomaan liiketaloudellisesta näkökulmasta. Siksi omistajaohjauksesta vastaavan ministerin puuttuminen yrityksen toimintaan on tervetullut interventio. Tosin ongelma ulottuu paljon syvemmälle ja laajemmalle koko yrityskentässä.

Kuva: Posti Group Oyj:n tiedotus.

Jätä kommentti

Kolme opetusta poliisista

pasila

Nuorena kundina sain kännitappelun jälkeisessä putkassa oikein kunnolla pataan joltain konstaapelilta. Olin aamulla sen verran pahan näköinen, että jopa kaverin kollega kysyi, haluanko tehdä valituksen. En halunnut. Sittemmin olen kohdannut ystävällisiä, joustavia ja jopa hyvän psykologisen silmän omaavia poliiseja. Suhtautumiseni poliisiin on kuitenkin ensimmäisen kohtaamisen jälkeen ollut varauksellinen. Olin saanut ensimmäisen opetukseni kovanyrkkiseltä konstaapelilta.

Myöhemmin opiskelin kirjakaupalla yhteiskuntateoriaa, jossa pohdittiin monesta suunnasta valtarakenteita ja ”väkivaltakoneistoja”, kuten poliisia ja armeijaa. Suhtautumiseni poliisiin muuttui entistä kriittisemmäksi. Ymmärsin sen, ettei poliisi vain takaa turvallisuutta vaan voi myös ylläpitää epäoikeudenmukaista yhteiskuntaa. Poliisi suojelee vallitsevaa yhteiskunnallista todellisuutta silloinkin, kun se on vajonnut totalitarismiin, kuten 1900-luvun historia niin monin tavoin osoittaa. Olin saanut toisen opetukseni, tällä kertaa yhteiskunta- ja valtateoreetikoilta.

Tämän päivän Suomessa äärinationalistinen oikeisto romuttaa disinformaatiollaan luottamusta poliisiin ja yhteiskuntajärjestykseen. Tuorein esimerkki on Porvoon poliisiampumisten nosteessa käynnistetty spekulaatiokampanja.

En ole aikaisemmin huomannut, että poliisi kommentoisi toimintansa poliittisia ulottuvuuksia. Nyt poliisijohtaja Sanna Heikinheimo kuitenkin esittää blogissaan ”vastalauseensa” väärän tiedon levittäjille. Heikinheimon mukaan näiden tahojen ”tavoitteena on vaikea nähdä muuta kuin vastakkainasettelua yhteiskuntaan ja luottamuksen rapauttamista viranomaisia kohtaan”.

Äärioikeiston rusikoidessa poliisia vasemmistolaiset aktivistiryhmät tekevät omalla tavallaan aivan samaa. Ne näkevät, että poliisi on osa yhteiskunnan väkivaltakoneistoa, jonka tarkoitus on ylläpitää status quota ja tukahduttaa sitä vastaan suunnattu toiminta. Ne moittivat poliisia ylimitoitetuista toimista esimerkiksi mielenosoitusten yhteydessä. Monet myös ajattelevat, että poliisi itse asiassa suojelee äärinationalistisia ryhmittymiä ja natseja.

Luottamusta poliisiin siis kyseenalaistetaan poliittisesti vastakkaisista suunnista.

Jos ajatellaan, että yhteiskuntakritiikin yksi tärkeimmistä tehtävistä on suhteellistaa ja kyseenalaistaa vallitsevia valtarakenteita, syntynyt tilanne on haasteellinen. Kukaan ei voi varmuudella sanoa, millaiseen poliittiseen dynamiikkaan poliisia kohtaan esitetty perusteltukaan kritiikki aina asettuu. Onko esimerkiksi niin, että poliisin rooliin status quon ylläpitäjänä kohdistuva kritiikki voi alkaa palvella uusnationalistisia päämääriä? Voiko poliisin arvovallan nakertaminen auttaa sellaisia tahoja, jotka lietsovat epäluottamusta poliisia kohtaan aiheuttaakseen yleistä hämminkiä ja viedäkseen yhteiskuntaa totalitaariseen suuntaan?

Tässä erinomaisen monimutkaisessa poliittisessa tilanteessa monella muullakin menee tutti suuhun kuin Pasilan tuttimiehellä. Tilanteesta kuitenkin kumpuaa hyvin selvästi kolmas opetukseni:

Poliisia, kuten mitä tahansa yhteiskunnallista instituutiota, pitää tietenkin kritisoida perustellusti aina kun siihen on syytä. Viranomaisten julkinen kritisointi on yksi keskeinen avoimen yhteiskunnan mittari. Samalla voi kuitenkin miettiä sitä, voiko kritiikki asettua palvelemaan sellaisia poliittisia suuntauksia, jotka viitoittavat tietä kohti poliisivaltiota.

Kuva sarjasta Pasila (Yle).

 

 

Jätä kommentti

Thunbergia vihaavat miehet

cassie-matias-VSGEH7tKiUg-unsplash

Monet vanhemmat miehet mitätöivät Greta Thunbergia ja samalla hänen ajamaansa asiaa. Viimeksi Ilta-Sanomien kolumnisti Lasse Lehtinen kirjoitti ivallisesti ja piti Thunbergia lähinnä omaa ymmärrystä vailla olevana ruotsalaisen yhteiskunnan maneerina. Vastaavia kommentteja ja halveksuntaa ovat suoltaneet monet muutkin lehtiset.*

Jos asiaa tarkastelee perinteisen maskuliinisuuden näkökulmasta, näiden lehtisten toiminta on raukkamaista. Vain heikko mies mitätöi nuoren naisen, joka osoittaa poikkeuksellista yhteiskunnallista rohkeutta. Erityisen raukkamaiseksi nollaaminen muuttuu, kun se tapahtuu suuren median avustuksella. Silloin kysymys ei ole vain äijien keskinäisestä naureskelusta tyttöjen ja/tai ilmastoaktivistien touhuille. Suuri julkisuus on linssi, joka kasvattaa mitätöinnin uusin mittasuhteisiin ja kokoaa lehtiset yhteen.

Ryhdikäs mies ei toimi lehtisten tavoin. Hän tukee Thunbergia, koska ymmärtää sen haasteen suuruuden, minkä symboliksi nuori ilmastoaktivisti on asettunut. Hän myös ilmaisee suorasanaisesti vastaan tuleville lehtisille, että lehtinen voisi jättää nuoret naiset rauhaan ja keskittyä vaikkapa golfaamiseen. ”Kuules lehtinen, ole nyt kerrankin hiljaa!”

Ryhdikkäät miehet erottaa lehtisistä sekin, että he osaavat puolustaa rohkeita ja eettisesti toimivia ihmisiä. He haluavat auttaa niitä, jotka ovat valmiit siivoamaan kaiken maailman lehtisten jälkeensä jättämät sotkut.

*

Mitätöinti voidaan aina palauttaa yksilöön ja todeta, että lehtinen nyt on lehtinen. Kyse ei ole kuitenkaan vain yhden ihmisen psykologiasta vaan yhteiskuntaan, sukupuoleen ja ikään liittyvistä seikoista. Lehtisiä on moneksi, mutta usein he jakavat joitain piirteitä, koska ovat aikansa lapsia. Eri asia on, tietävätkö he jakavansa. Haluavatko he tietää?

Monia lehtisiä kalvaa hallinnan menettämisen pelko. Se oireilee monilla tavoin, mutta lopulta kyse on aina siitä, ettei lehtisillä ole kanttia luopua mistään. Yksi ei osaa jäädä eläkkeelle, toinen mittaa testosteroniaan, kolmas kuvittelee, että maailma pysähtyy ilman häntä. Niinpä lehtinen ei osaa siirtyä syrjemmälle ja luovuttaa maailman ohjia muille.

Usein lehtinen myös tietää kaiken paremmin kuin muut. Hän yrittää pitää sanan hallussaan viimeiseen hengenvetoon. Tästä kumpuavat niin miesselittäminen kuin (nuorten) naisten sanallinen mitätöiminen. Plus kaikki niiden yhdistelmät. Patriarkaatti antaa tälle paljon tilaa vielä nykyäänkin, eikä pettureita suvaita.

Ylipäätään lehtiset eivät osaa kohdata (nuorta) naista tasa-arvoisesti. Voihan olla, että nainen on heitä älykkäämpi, kyvykkäämpi ja mikä uhkaavinta: sanavalmiimpi. Thunberg muistuttaa lehtisiä heidän katoavaisuudestaan – ajasta, jota heillä ei enää ole, ja ajasta, jossa heillä ei  enää ole sijaa.

Miten lehtiselle käy, kun hän häviää väittelyssä nuorelle naiselle? Mitä tapahtuu, kun hänen sanansa lerpahtavat lopullisesti eikä kukaan ole niistä kiinnostunut? Mitä lehtinen sanoo silloin, kun vihdoin huomaa muuttuneensa oman elämänsä Kekkoseksi?

*

*Viite: Diminutiivi ”lehtinen” ei viittaa kehenkään tiettyyn ihmiseen. Se on kuvitteellinen abstraktio, jota vasten voi miettiä todellisten ihmisten toimintaa, sukupuoleen katsomatta.

Valokuva:  Cassie Matias on Unsplash

%d bloggers like this: