Jätä kommentti

Talousnobelistin aamu

Yle

Kohtaus näytelmästä Operaatio maineenpalautus.

Paikka: MIT-yliopisto, Cambridge, Massachusetts, Yhdysvallat, Nobelistin toimisto.

Aika: Varhainen aamupäivä.

Henkilöt: Nobelisti ja Luottosihteeri.

– Huomenta professori. Pääministerin kanslia on taas ottanut yhteyttä. Suunnittelevat Helsinkiin jotain talouden huippuyksikköä ja kysyvät, tulisitteko mukaan sen julkistustilaisuuteen.

– Mihin se mua taas tarttee? Enks mä juuri ollut eduskunnassa? Kundihan on leikannut yliopistoilta enemmän kuin muut yhteensä ja siinä sivussa naurattanut kannattajiaan pilkkaamalla tutkijoita. Nyt se sit haluaa mut takuumieheksi imagon paikkaukselleen?

– Sir, kyseessä on korkean profiilin tilaisuus. Pääministerin ohella siihen osallistuvat myös opetus- ja kulttuuriministeri ja Suomen Pankin pääjohtaja.

– Heh, se savolainen pankkiiri on hauska kaveri ja osaa muuten pyörittää toimittajia mennen tullen. Mut mä en oikein jaksa sitä ministeriön leidiä. Yks tuttu kybernetiikan proffa on vakuuttunut, että se toimii jonkinlaisella kauko-ohjauksella puoluetoimistosta käsin. Ymmärtääks se mitään tutkimuksesta tai yliopistoista ylimalkaan?

– Sitä paitsi mun pitäisi oikeastaan olla vähän tarkempi tän Nobel-kortin kanssa. Jos nyt menen sinne, niin kaikki kuvittelee, että mä tuen sitä häkäpönttömiestä. No, voin mä joissain asioissa ehkä vähän tukeakin, mutta en mä kyllä halua muuttua miksikään talouspoliittiseksi pelinappulaksi. Se vaikutelma voi olla nyt aika hilkulla.

– Sir, asiassa on myös tiedepoliittinen ulottuvuus. Taloustieteeseen perustetaan peräti viisitoista professuuria. On mahdollista, että koko yksikkö sijoitetaan Hankeniin.

– Okei, pointti! Mua kuitenkin korpeaa, että leikataan, jotta meidän alalle voidaan satsata. Se lisää pahaa verta akatemiassa. Toimittajatkin voi alkaa miettiä, että onks tää pelkkä bluffi, kun rahaa siirretään taskusta toiseen.

– Anyway, kai mun sit on mentävä, kun isänmaa kutsuu. Mut hei, sovi Korkin ja Vihriksen kanssa illallinen, että päivään saadaan edes jonkinlainen älyllinen saareke.

(Kohtauksen henkilöt ja tapahtumat ovat puhtaan taloustieteellisen mielikuvituksen tuotteita.)

*

Blogin kuva: kuvakaappaus YLEn sivuilta.

Mainokset
Jätä kommentti

Voiko Aamulehti muuttaa kieltä?

Screen Shot 2017-09-18 at 10.26.05

Kieli on yksi keskeinen sukupuolten epätasa-arvoa ylläpitävä asia yhteiskunnassa. Puhumme esimerkiksi painonnostajista ja naispainonnostajista. Ensimmäinen vaihtoehto on todellista (miesten) urheilua, jälkimmäinen vähemmän tärkeä marginaali. Siksi Aamulehden pyrkimys sukupuolineutraaliin kieleen on upea päätös, mutta kohtaa joukon ongelmia.

Vaikka monet niin kuvittelevat, kieli ei ole sopimuksenvarainen asia. Emme voi muuttaa sitä mielemme mukaan. Monet sen kantamat sukupuoleen liittyvät merkitykset ovat historiallisesti kiteytyneitä ja mielen tiedostumattomiin kerroksiin juurtuneita. Kyllä, ne muokkaantuvat ajan saatossa. Niiden muuttaminen tietoisesti ja journalistisilla linjauksilla on kuitenkin toinen asia. Kieli on mahtava vastustaja!

Kun Aamulehti alkaa kirjoittaa eduskunnan puhemiehen sijaan puheenjohtajasta, se joutuu kohtaamaan lukijoidensa tunneperäisten kommenttien voiman. Monet kielen sukupuolittuneisuudesta selvillä olevat ja tasa-arvoa kannattavat lukijat yllättyvät myönteisesti. Toiset kokevat ratkaisuin hyvin keinotekoiseksi. He tuntevat, että media laittaa heidän suuhunsa sanoja, jota maistuvat epämukavilta ja luonnottomilta. Suu voi taipua ne sanomaan, mutta mieli haraa vastaan. Näin lehden ratkaisu tunkeutuu monen lukijan henkilökohtaiselle alueelle, mikä voi tuntua tuputtamiselta.

Aamulehti tarjoilee myös syötön lapaan niille konservatiivisille virtauksille, jotka haluavat palata Suomeen, jossa pojat ovat poikia ja tytöt tyttöjä. ”Eipä olis uskonu, et tostaki aviisista on tullu tollane veminismin äänitorvi”, Tammelantorin parlamentti voi hyvinkin älähtää. Lehden linjauksessa ei siis ole pelkästään kyse sukupuolesta vaan se asettuu monin tavoin osaksi nykyisiä poliittisia asetelmia. Toimituksessa on varmaan huolellisesti punnittu näitä seikkoja ja riskeistä huolimatta päätetty alkaa tienraivaajaksi.

Päätöksen pitävyys riippuu aika tavalla siitä, kuinka hyvin lehdessä on osattu analysoida, missä menemme asian kanssa juuri nyt. Jos yhteiskunta alkaa olla valmis tälle linjaukselle, niin lehden päätös asettuu osaksi ja vahvistaa jo meneillään olevaa virtausta. Se antaa lehdelle mahdollisuuden karistaa sillä vieläkin olevaa äijälehden mainetta ja uudistua hienolla tavalla. Jos aika ei ole kypsä, lehti joutuu tavalla tai toisella pyörtämään linjaustaan, jonka ylläpitäminen on joka tapauksessa melkoinen journalistinen haaste. Se teettää paljon työtä.

Kävi miten kävi, lehden pyrkimys on merkki aikaansa seuraavasta ja tulevaisuuteen kurkottavasta toimituskulttuurista.

(Blogin kuva: sukupuolineutraalin vessan symboli.)

1 kommentti

Dekaanien käädyt ja yliopiston brändi

Screen Shot 2017-09-15 at 9.00.23

Istuin muutama vuosi sitten seurueessa, jossa teräviä ja suosittuja aikalaisnäytelmiä kirjoittanut dramaturgi luki ääneen Aalto-yliopiston sivulla olevaa yksityiskohtaista selostusta dekaanien uusista käädyistä. ”Miten tätä enää voi parodioida”, hän tiivisti, kun olimme vihdoin saaneet naurumme asettumaan.

Kuten dramaturgit hyvin tietävät, komiikka kumpuaa aina jonkin sortin yhteensopimattomuudesta. Lähinnä tutkijoista koostuva seurueemme nauroi ristiriidalle, joka repeää yliopiston arvovallan symbolien ja sen todellisen yhteiskunnallisen painonarvon välille. Rituaalikorut ovat muuttuneet koomisiksi tilanteessa, jossa yliopisto on menettänyt arvokkuutensa ja samalla merkittävän osan yhteiskunnallista vaikutusvaltaansa.

Arvovalta on rapautunut monista syistä. Pääosin se on murentunut siksi, että yliopiston keskeinen tehtävä ei ole tutkimus ja opetus vaan pyrkimys vastata sen ulkopuolelta lankeaviin vaatimuksiin, ennen kaikkea ministeriön keksimiin akrobaattitemppuihin ja bisneksen tarpeisiin. Kun yliopisto yrittää epätoivoisesti vastata ajan haasteisiin, se unohtaa, että sen keskeisin yhteiskunnallinen tehtävä on haastaa aika.

Kun yliopisto menettää arvovaltaansa, sen uskottavuus alkaa samalla rapautua. Yliopistojen johdot hoitavat uskottavuusongelmaa tulkitsemalla se imago-ongelmaksi. Palkataan mediakonsultteja, jotka suoltavat nosteista puhetta ja keksivät keinoja yliopiston markkinoimiseksi. Jotkut menevät tähän mukaan, mutta monet tutkijat ja opettajat nauravat – tosin pelokkaina ja hiljaa mielessään – tällekin touhulle. He tietävät, että konsulttien käyttäminen ei ratkaise yliopiston uskottavuusongelmaa vaan pahentaa sitä. Konsultit ovat itsessään viesti siitä, ettei yliopisto enää usko edes itse itseensä. (Tätä viestiä konsultit eivät tietenkään johdolle kerro.)

Kun monet fiksut ihmiset alkavat nauraa asiantuntijaorganisaatiolle, sen uskottavuus on jo rapautunut pitkälle. En tiedä, mitä ongelmalle voisi tehdä. En usko, että uskottavuuden palauttamiseen löytyy yksinkertaisia keinoja. Tilannetta ei helpota se, että jatkuva rakenteellinen ”kehittäminen” on väsyttänyt monet yliopistolaiset apaattisiksi. Odotetaan vain, mitä ylhäältä seuraavaksi tipahtaa ja yritetään jollain tavoin sopeutua siihen.

Ehkä ainoa tapa puolustaa yliopistoa vapaan tutkimuksen ja opetuksen paikkana – ja samalla sen arvokkuutta – olisi älyllinen rehellisyys. Tämä tarkoittaa aitoa ja avointa keskustelua yliopiston arvovallan rapautumisesta ja siihen johtaneista syistä. Jos yliopisto ei itse tähän kykene ja yrittää brändäämällä sekä itseään myymällä saada takaisin uskottavuuttaan, se uppoaa entistä syvemmälle.

Jätä kommentti

Laki ja järjestys se olla pittää!

laki

Syyskuussa 1935 natsi-Saksassa säädettiin Nürnbergin rotulait, jotka laillistivat juutalaisten syrjinnän ja muodostivat yhden keskeisen elementin holokaustiin valmistautumisessa. Lakien johdosta myös monet perussaksalaiset katsoivat, että heillä oikeus kohdella juutalaisia miten mieleen juolahtaa. Ehkä heillä oli myös kiinniotto-oikeus.

Vaikka Ilta-Sanomien toimittaja Timo Haapala (monien muiden ohella) vaatii kolumnissaan (6.9) lainkuuliaisuutta ja virkamiesten toiminnan hyväksymistä, hän tuskin ajattelee, että natsien rotulakien harvat vastustajat olisivat olleet väärässä. Mikäli Haapala olisi toiminut journalistina natsi-Saksassa, hän olisi kuitenkin kohdannut lainkuuliaisuuden kysymyksen hieman toisin. Ehkä hän olisi silloinkin kirjoittanut, ettei poliitikkojen pidä rohkaista ketään laittomuuksiin? Ehkä hän olisi alkanut pohtia, palvoako lainkuuliaisuutta vai ottaako riski, että muuttuu itse osaksi ”juutalaiskysymystä”? Joka tapauksessa hän olisi saanut tuta, kuinka hankala yhtälö ihmisarvosta, lain noudattamisesta ja journalistin etiikasta muodostuu.

Vaikka panokset ovat nykyään ehkä pienemmät – en tiedä –, kysymys laista ja ihmisarvosta ei ole yhtään vähemmän monimutkainen. Mihin journalismi asemoi tässä itsensä?

Haapalan turvapaikanhakijoiden puolustajia ivaava kolumni asettuu osaksi vauhdilla leviävää laki ja järjestys –ideologiaa. Ideologia yksinkertaistaa yhteiskunnallisia kysymyksiä, tarjoaa niihin patenttiratkaisun ja siivoaa samalla kysymykset ihmisarvosta syrjään. Tätä säestää suhteellisen kritiikitön suhtautuminen poliisiin ja ylimalkaan vahva luottamus viranomaisten toimintaan. Kyynisyys, vihamielisyys ja halu torjua epäsovinnaisia ja tavalla tai toisella kuvaan sopimattomia ihmisiä kasvavat. Pelon lietsonta rehottaa.

Kaikki luetellut ilmiöt ovat merkkejä yhteiskunnan siirtymisestä autoritäärisempään ja suljetumpaan suuntaan. Muutosta on vaikea nähdä, koska elämme sen keskellä ja aiemmin pahoilta tuntuneet asiat alkavat muodostua itsestäänselvyyksiksi. Natsit marssivat poliisin suojeluksessa. Ihmiset eivät puutu lähistöllä vellovaan avoimeen rasismiin, koska eivät halua leimautua ”ääripääksi”. Kansanedustaja vaatii journalisteja pidättäytymään poliisien virkatehtävien arvostelusta. Naapurissa kyläilevä ”ulkomaalaisen näköinen” mies herättää ajatuksen, että onkohan tuo niin mukavalta vaikuttanut naapuri yksi niistä helvetin piilottajista. Pitäisiköhän siitä ilmoittaa poliisille? Eikös sellainen ohje ole annettu?

*

Yksi journalismin suurimmista haasteista on huomata, milloin epäinhimillisyys alkaa muuttua yhteiskunnassa uudeksi normaaliksi ja ”tervejärkisyydeksi”. Haasteen vaikeus johtuu siitä, että normaaliksi muodostuneet ilmiöt eivät ole uutisen arvoisia vaan alkavat hiljaisina asenteina kehystää itse uutisia ja koko journalismia. Jos journalisti ei osaa arvioida sitä, millaisiin yhteiskunnallisiin kehityskulkuihin hän tuotoksillaan osallistuu, hän on – Tuomari Nurmiota siteeraten – tylsä näyttelijä ja näyttelee väärässä näytelmässä.

Jätä kommentti

Sivulliset uhrit

Terrorism-word-cloud

Puhutaanpa nyt törkeästi, ihmisarvo ja kärsimys unohtaen. Siis samalla tavalla, miten merkittävä osa suomalaisista juuri nyt puhuu turvapaikanhakijoista ja heidän auttajistaan. Kysymme neljä toisiinsa liittyvää kysymystä.

Millaisen hinnan olemme valmiit maksamaan limuviinoista marketissa? Tilastojen mukaan alkoholiperäisiin sairauksiin kuolee Suomessa noin 1700 henkilöä vuodessa. Lakimuutos, joka toisi limuviinat ja väkevät oluet lähikauppoihin lisäisi alkoholikuolemia varovaistenkin arvioiden mukaan yli sadalla. Monet ovat kuitenkin valmiit hyväksymään sen, koska valinnanvapaus ja kuluttajan oikeus saada heti mitä haluaa ovat luovuttamattomia arvoja.

Millaisen hinnan olemme valmiit maksamaan savukkeista markettien hyllyllä? Tupakan aiheuttamiin sairauksiin kuolee Suomessa noin 5000 ihmistä vuodessa. Kannattaa myös pitää mielessä, että keuhkosyöpä on aika ikävä tapa lähteä tästä maailmasta. Silti tupakan kriminalisoiminen huumeeksi ja lähikaupan Villen leimaaminen diilereiksi tuntuu aika huonolta idealta.

Millaisen hinnan olemme valmiit maksamaan liikkuvuudesta? Liikenteessä kuolee vuosittain yli 200 ihmistä. En muista, että kukaan olisi viime aikoina ehdottanut liikennepoliisien määrän lisäämistä tai rattijuoppojen laittamista erityisvalvontaan, koska he aiheuttavat merkittävän osan liikennekuolemista. Otettaisiinko käyttöön nollatoleranssi: auto valtiolle ja panta jalkaan puoleksi vuodeksi, jos mittari heilahtaa edes millin?

Millaisen hinnan olemme valmiit maksamaan avoimesta yhteiskunnasta? Kaikki edellä mainitut luvut saataisiin laskemaan nopeasti, jos säätäisimme lakeja, lisäisimme valvontaa, alkaisimme ilmiantaa naapureitamme ja tunkeutuisimme syvälle yksityisyyteen. Olemme tässä kuitenkin hyvin varovaisia, koska jokainen tajuaa, kuinka olennaisiin avoimen yhteiskunnan arvoihin siinä kajottaisiin. Siksi olemme valmiit hiljaisesti hyväksymään merkittävän määrän kuolleita ja toteamaan samalla, että yksikin uhri on liikaa. He ovat avoimen yhteiskunnan sivullisia uhreja.

Nyt olemme tilanteessa, jossa fanaattinen (=psyykkisesti epävakaa) wannabe islamin soturi on tappanut kaksi suomalaista naista. Tapaus on yhtä ikävä kuin ennustettavissa, eikä sitä pidä tietenkään hyväksyä. Olemme kasvaneet osaksi Eurooppaa tässäkin surullisessa mielessä.

Tapauksen varjolla monet ovat valmiita säätämään ja/tai ehdottamaan lakeja, jotka mahdollistavat entistä tarkemman kansalaisten syynäämisen, yksityisyyteen tunkeutumisen ja jopa ihmisten sulkemisen leireille. Monet haluavat suljetumpaa Suomea, enemmän aseistettuja poliiseja kaduille. Ensi kevään vaaleja pelkäävät ministerit toimivat tunneohjauksella, komppaavat hysteriaa ja antavat vihapuheen rehottaa.

Radikaalin islamin kanssa ei kannata olla naiivi. Se on aito uhka. Mutta jos muutamme yhteiskuntaamme entistä kontrolloidummaksi, suljetummaksi ja epäluuloisemmaksi, annamme terrorismille juuri sitä, mitä se hakee. Itse asiassa jo Turun puukotusten määrittely terrorismiksi on, ikävä kyllä, voitto terrorismille.

 

1 kommentti

Kymmenen merkintää suomalaisesta todellisuudesta

barbed_wire_concentration_camp_by_quelfamosoporco

  1. Maan hallitus antaa kaksoisviestin. Se kehottaa kansalaisia olemaan rauhallisia, mutta toimii itse paniikissa, jossa selvästi näkyy ensi vuoden vaalit.
  2. Hallituksen hysteria vähentää kansalaisten turvallisuuden tunteita. Piiloviesti kuuluu seuraavasti: homma ei ole hallinnassamme. Viesti rohkaisee rasistien omatoimisuutta ja lisää väkivallan uhkaa.
  3. Sisäministeriön kansliapäällikkö Päivi Nerg kehottaa kansalaisia tarkkailemaan toisiaan ja raportoimaan poliisille poikkeavasta käyttäytymisestä. Myös Nergin lausunto kasvattaa kansalaisten epäluottamusta ja turvattomuuden tunnetta.
  4. Ministerit Petteri Orpo ja Paula Risikko suunnittelevat kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden auttajien rankaisemista. Humanitäärisiä kysymyksiä tai päätöksenteon ongelmia ei ole.
  5. Poliisihallitus ehdottaa, että poliisit voisivat kantaa asetta mukana myös työmatkoillaan.
  6. Kansalaisten perusoikeuksia kaventavaa tiedustelulainsäädännön valmistelua kiirehditään, vaikka sen tehosta estää Turun kaltaisia iskuja ei ole näyttöä.
  7. Kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneista puhuttaessa käytetään kieltä, jossa heidät esineellistetään logistiseksi ja hallinnolliseksi ongelmaksi. Heiltä riisutaan ihmisarvo.
  8. Vihapuhe on muuttunut entistä pidäkkeettömämmäksi, ja monet ”ulkomaalaisen näköiset” eivät uskalla liikkua kadulla, koska pelkäävät rasistisia hyökkäyksiä.
  9. Jussi Halla-aho puhdistaa puoluettaan kovalla kädellä ja vaatii horjahtaneilta jäseniltä uskollisuudenvaloja. Voimme odottaa entistä iskukykyisempää rasistista kansanpuoluetta.
  10. Jos Turun puukotukset olivat terrori-isku, se näyttää onnistuneen erinomaisesti. Isku tuotti surua, vihaa ja pelkoa. Mutta ennen kaikkea se näyttää tuottavan yhteiskunnan, joka muuttuu entistä suljetummaksi ja ahdistavammaksi.

 

Jätä kommentti

Avoin kirje Atte Jääskeläiselle

 

Atte moi. Olen koko talven seurannut pyörimistäsi tornadon silmässä. Olipa roolisi sopan synnyttämisessä mikä tahansa, on selvää, että poliitikoista on kasvanut Ylelle varsinainen rasite. Ymmärrän myös, ettei selvitysmiehen väsähtänyt raportti osoita ulospääsyä tilanteesta, vaikket sitä voikaan ääneen sanoa.

Saisinko ehdottaa yksinkertaista ja journalistisesti haasteellista ratkaisua?

Jos kerran poliitikot pyrkivät koko ajan määrittelemään, mitä Yle on, Yle voisi puolestaan määritellä uudestaan, mitä politiikka on. Vakiintuneet politiikantoimittajasi voisivat edelleen haastatella puoluepamppuja ja suoda heidän arvattaville ajatuksilleen Ylen kallista kanava-aikaa. Samalla toimituksesi nuoret dynamot voisivat kuitenkin haastaa poliitikkojen käsitykset politiikasta ja alkaa tutkailla vaikkapa vessojen ovia.

Oheinen symbolipari löytyy helsinkiläisestä kahvilasta. Olin korvat auki, kun pieni poika kysyi äidiltään: ”Miksi miesten vessaan ei voi mennä pyörätuolilla?” Hieman väsynyt äiti antoi pojalleen ironisen oppitunnin sukupuolen politiikasta vastaamalla: ”Siksi, että naiset ja muut vammaiset kuuluvat samaan ryhmään.” Heti perään sanojaan hieman katuva äiti selitti hämmentyneelle lapselleen yksityiskohtaisesti jotain, mitä en enää onnistunut kuulemaan.

Yhteiskunnassa on siis paljon muutakin poliittista kuin se, mitä kutsutaan parlamentaariseksi tai järjestelmäpolitiikaksi: sukupuolittuneet tilat ja käytännöt, tyhjät bussinpenkit pakolaisten vieressä, pankkien ekonomistien ”objektiiviset” lausunnot taloudesta, leipäjonot, tuotteiden viherpesu ja ympäristöaktivistien yritykset pelastaa se, mikä vielä pelastettavissa on. Ja niin edelleen.

Toimituksesi voisi innovoida uuden politiikan ajankohtaisohjelman, joka käsittelisi yhteiskunnallisten ilmiöiden poliittisuutta puolue- tai järjestelmäpolitiikan ulkopuolella. Ohjelma haastaisi puoluepolitiikan nimeämällä poliittisiksi monet sellaiset asiat, joita sen piiriin ei nykyään lasketa, mutta joilla on eittämätön vaikutus yhteiskunnassa. Jotta homma toimisi, järjestelmäpolitiikan edustajia ei uuteen ohjelmaan päästettäisi jankuttamaan vanhojaan.

Politiikan uudelleen määrittelyllä olisi monia etuja.

Ensinnäkin, se osoittaisi, että toimituksesi kykenee innovoimaan jotain perin pohjin uutta poliittisen journalismin saralla. Toiseksi, se haastaisi hieman vinolla tavalla puoluepolitiikan ja laajentaisi journalismin kykyä käsitellä uusia poliittisen toiminnan muotoja. Oikein paketoituna uusi ohjelma voisi virkistää niiden kansalaisten poliittista toimeliaisuutta, jotka ovat lopen kyllästyneitä perinteiseen puoluepolitiikkaan. Ennen kaikkea uusi ohjelma osoittaisi kuitenkin hienolla tavalla toimituksesi riippumattomuutta perinteisten poliitikkojen vaikuttamisyrityksistä.

Ohjelman nimeksi rohkenen ehdottaa: Ulkopolitiikkaa!

%d bloggers like this: