Jätä kommentti

#MetooOulu

metooAika moni suomalainen vastustaa sekä rasismia että naisiin kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa ja syrjintää. Tietoisuus sukupuoleen liittyvästä eriarvoisuudesta ja väkivaltaisista toimintamalleista yhdistyy usein tietoisuuteen rasismin eri muodoista. Monet myös ottavat julkisesti kantaa sekä seksuaalista väkivaltaa että rasismia vastaan. Näille ihmisille Oulun raiskaukset muodostavat kaksoissidoksen, joka helposti johtaa neuvottomaan hiljaisuuteen.

Seksuaalisen väkivallan asteikolla Oulun raiskaukset ovat tyrmistyttäviä. En kuitenkaan muista, että juuri kukaan olisi ainakaan vielä käyttänyt metoo-aihetunnistetta. Raiskauksia ei ole, kuten tutkijat sanovat, artikuloitu osaksi tätä viime vuosikymmenten merkittävintä feminististä liikettä. Sen  keskeinen päämäärä on ollut naisiin kohdistuneen seksuaalisen väkivallan kitkeminen, mikä tietenkin herättää kysymyksen: Miksei #metoo Oulu?

Tilanteeseen on vaikea keksiä mitään muuta syytä kuin maahanmuuttajiin kohdistuva rasismi. Maahanmuuttajamiesten harjoittaman seksuaalisen väkivallan julkinen tuomitseminen – jopa käsittely – koetaan ongelmalliseksi, koska sen pelätään johtavan rasististen virtausten voimistumiseen. Siksi monien on vaikea sanoa ääneen yksinkertaiset sanat: ”Tuomitsen Oulun raiskaukset.” Sen sijaan sanotaan: ”Tuomitsen kaiken seksuaalisen väkivallan.”

Hysteerisessä nykyjulkisuudessa viime mainittu lausahdus muotoutuu helposti ongelman vähättelijän positioksi, vaikkei sitä olekaan. (Suomalaisten miesten tekemät raiskaukset ja lapsiin kohdistuva seksuaalinen väkivalta jäävät usein ilmoittamatta.) Monet katsovat, että maahanmuuttajamiehiin juuri nyt julkisuudessa kytkeytyvä ongelma lantrataan suomalaisia miehiä yleisesti koskevaksi ongelmaksi.

Tämä tulkinta todennäköisesti vain kasvattaa lynkkausmielialaa ja vihaa.

Ratkaisevaa suomalaisen yhteiskunnan kannalta voi olla se, millaisiksi poliittisiksi kuvioiksi Oulun väkivalta purkautuu seuraavissa vaaleissa. Selvää on, että suurempaa palvelusta rasismista ja muukalaisvihasta ammentaville poliitikoille Oulun raiskaajat eivät olisi voineet tehdä. Yksi osa vaalien tunnemielikuvista kamppailua on sekin, kuinka isoin kirjaimin feministit ja rasismin vastustajat asettuvat puolustamaan raiskattuja tyttöjä ja heidän läheisiään. Ehdoitta ja poliittisista riskeistä välittämättä.

Mainokset
Jätä kommentti

Journalismin kaksoissidos

Screen Shot 2018-12-22 at 9.33.04Helsingin Sanomien päätoimittaja Kaius Niemi (HS 22.12) kirjoittaa siitä, kuinka faktapohjaisessa journalismissa ”ei ole sijaan kompromisseille”. Hän unohtaa kuitenkin mainita, että myös vastuullisen journalismin faktat ovat monien kompromissien lopputulos.

Kirjoituksen taustalla vaikuttaa kuluneen viikon journalistinen skandaali, kun Der Spiegelin luottotoimittaja Claas Relotius paljastui huijariksi. Tapaus on laittanut monet toimitukset pohtimaan entistä tarkemmin työprosessejaan.

Työprosessin sääntöjen noudattamisen ajatellaan takaavan sen, että journalismi on totta. Näitä ovat esimerkiksi vastakkaisten kantojen esittämisen periaate, kuvankäsittelyä koskevat säännöt, faktalähteisiin nojautuminen, suorien sitaattien muuntelukielto ja journalistin pidättäytyminen omien tarinoiden rakentelulta.

Kuten monet tietävät, esimerkiksi kuvankäsittelyä koskevat säännöt ovat kuitenkin monien kompromissien tiivistymiä. Vaikka journalisti pitäisi uutiskuvan mahdollisimman koskemattomana, hän ei vapaudu valokuvan totuutta koskevilta ongelmilta. Valokuvatutkimuksessa tuskin on toista niin kiisteltyä kysymystä kuin se, millä ehdoin valokuva esittää todellisuutta oikein. Sama pätee muuttujat muuttaen tekstiin.

Kysymys ei silloin ole ”kompromissittomuudesta” vaan siitä, kuinka hyvin journalisti on tietoinen oman uutistyönsä ehdoista ja sen tuottaman totuuden rajoista. Kamppailussa valejournalismia vastaan tämä näkökulma helposti unohtuu ja sääntöjen mukaan tehty uutinen näyttäytyy kyseenalaistamattomana totuutena.

Journalismin pitäisi siis saman aikaisesti huolehtia sekä omien työprosessiensa sääntöjen noudattamisesta että suhteellistaa niiden tuottaman kuvan totuudenmukaisuus. Kovin helppoa tällaisessa kaksoissidoksessa ei ole toimia. Mutta kuka antoi luvan olettaa, että vastuullisen journalismin tekeminen olisi helppoa.

Jätä kommentti

Tunnista myrkytön maskuliinisuus

once-upon-a-time-in-americaMikään ei kuvaa maskuliinista sidosta kauniimmin kuin sana kaveri. Jos olet aikeissa jakaa elämäsi miehen kanssa ja haluat myrkyttömän tulevaisuuden mutta samalla vahvan miehen, tarkkaile hänen kaverisuhteitaan. Myrkyttömyyttä ennustavat muun muassa seuraavat piirteet.

  1. Kaverit auttavat toisiaan ja heikompiaan vaikeuksissa.
  2. Kaverit antavat tilaa toistensa tunteille kysymättä tungettelevia kysymyksiä.
  3. Kaverit kokevat ja tekevät asioita yhdessä, usein sanattomasti, mutta paljon jakaen.
  4. Kaverit arvostavat sitä, että ovat sanansa mittaisia ja luotettavia.
  5. Kaverit tukevat toistensa eleetöntä lujuutta, niin henkistä kuin fyysistä.
  6. Kaverit eivät juorua toistensa asioita.
  7. Kaverit antavat suoraa palautetta, jos toinen on loukannut elämänkumppaniaan tai muuten käyttäytynyt typerästi.
  8. Kaverit hymyilevät tyynesti, kun joku vaatii heitä puhumaan tunteistaan ahtamalla heidät alkeelliseen stereotypiaan miehistä.
  9. Kaverit tunnistavat sen, että maskuliinisuuksia on moneen lähtöön.
  10. Kaverit osaavat yhdessä nauraa tällaisten listausten heteronormatiivisuudelle.

Kuva elokuvasta Once Upon A Time in America (1984), ohj. Sergio Leone. Elokuva ei liity mitenkään tähän bloggaukseen.

Jätä kommentti

Tiedejulkisuuden ohituskaista

Helsingin Sanomat käynnisti viime sunnuntaina vilkkaan keskustelun uutisellaan ” Tutkimus paljastaa: Koulujen uudet menetelmät heikentävät oppimista merkittävästi”. Siinä psykologian emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvinen arvosteli voimakkaasti peruskoulun uusia opetusmenetelmiä ja erityisesti digilaitteiden käyttöä.

Itse aiheen lisäksi tapauksessa on kiinnostavaa se, että väitteet opetuksen ongelmista perustuivat tutkimukseen, jota ei ole vielä julkaistu. Tämä teki kunnon keskustelun aiheesta jokseenkin mahdottomaksi. Tapaus toi mieleen myös muutama vuosi sitten Tutkimuseettisen neuvottelukunnan käsittelyssä olleen kantelun tutkimustulosten julkaisemista. Kantelussa oli esillä tapaus, jossa eräs tutkimusryhmä oli kertonut näyttävästi tuloksiaan mediassa, vaikka niitä ei ollut vielä julkaistu missään. Tarjolla oli vain powerpoint, johon oli koottu maistiaisia tutkimuksen keskeisistä tuloksista. Itse julkaisu oli vasta vertaisarvioinnissa, eikä tuloksiin skeptisesti suhtautunut kantelija saanut pyynnöstään huolimatta tutustua siihen[i].

Kyse on ilmiöstä, jossa uutismediasta on tullut ohituskaista tiedejulkisuuteen. Näyttää siltä, että vielä julkaisemattomasta tutkimuksesta uutisointi on yleistynyt. Tiedeviestinnän tutkimuksessa tätä ilmiötä on kutsuttu ”tiedotustilaisuustieteeksi” (science by press conference, science by press release). Sitä ruokkii varsinkin tieteen kaupallistuminen ja tunnetuimpana esimerkkinä tästä on kylmäfuusion ”keksiminen” 1989.

Tieteen kaupallistumisen lisäksi taustalla on usein tutkijoiden tai tutkimusryhmien kilpailu tai koulukuntien välinen kiistely. Julkisuuden kautta haetaan näkyvyyttä omalle tutkimukselle ja tukea omille mielipiteille tai asiantuntijanäkemykselle kiistanalaisissa kysymyksissä. Mediajulkisuuden areenoilla keskustelun ja argumentoinnin pelisäännöt ovat erilaiset kuin tieteen omilla areenoilla. Mediajulkisuudessa on helpompi keskustella yleiseen mielipiteeseen tai arkijärkeen vetoavilla väitteillä, ja ohittaa näin tieteellinen keskustelu.

Tiedejulkisuuden ja tieteellisen keskustelun näkökulmasta tämä kehitys sisältää myös ongelmia. Ongelman tunnisti myös Tutkimuseettinen neuvottelukunta kun se muutama vuosi sitten sisällytti hyvään tieteelliseen käytäntöön myös tutkimustulosten vastuullisen julkaisemisen.

Kun mediassa esitellään uusia tutkimustuloksia, on tärkeää, että kansalaiset voivat luottaa siihen, että tutkimustuloksia on ennen julkaisua arvioitu tiedeyhteisön sisällä. Eri tieteenaloilla tähän periaatteeseen suhtaudutaan eri tavoin. Esimerkiksi biolääketieteessä kontrolloidaan hyvin tiukasti sitä, että keskeneräisestä tutkimuksesta ei saa kertoa tuloksia etukäteen. Joillakin aloilla suhtautuminen on huomattavasti väljempää.

Kriittinen suhtautuminen tulosten julkaisemiseen ennen aikojaan mediassa ei tarkoita tutkijan oikeuksien kaventamista. Tutkijalla on monia muitakin tapoja osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. Tutkija voi kommentoida ja tulkita ajankohtaisia ilmiöitä ja osallistua myös yhteiskuntapoliittiseen keskusteluun oman asiantuntemuksensa pohjalta. Vielä julkaisemattomaan tutkimukseen vetoaminen ei kuitenkaan herätä luottamusta.

 

[i] Kirjoitin tapauksesta Ulla Järven ja Tuukka Tammen toimittamassa kirjassa Maito tapaa ja muita outoja tiedeuutisia (Vastapaino 2016).

Jätä kommentti

Epäpoliittisen taloustieteen renessanssi

Rahaa

Tällä viikolla Helsinkiin avatun taloustieteen opetus- ja tutkimusyksikön (GSE) professorit Otto Toivanen ja Hannu Vartiainen oikovat haastattelussa (HS 24.10., A26) tieteenalaansa liittyviä harhaluuloja. Yksi sellainen heidän mukaansa on, että taloustiede on poliittista.

Samaan aikaa yksikön taustavoimiin kuuluva nobelisti Bengt Holmström antaa tieteenalan arvovallalla lausuntoja, joissa hän ottaa suoraan kantaa päivänpoliittisiin kysymyksiin. Irtisanomislakoista harmistuneena hän muun muassa sanoo, että ulkomailta tuleville pitää maksaa huonompaa palkkaa kuin suomalaisille. ”Se diili kelpaa heille.” Hänen mukaansa ammattiyhdistysliike pitää tarvittaessa pakkokeinoin laittaa hyväksymään työehtojen heikennykset.

Toivanen ja Vartiainen edustavat haastattelussaan kantaa, jonka mukaan tutkimustiedon suhde politiikkaan on ulkoinen. Tällöin tieto itsessään on epäpoliittista, objektiivista tutkimustietoa, jota sitten voidaan käyttää hyväksi poliittisessa päätöksenteossa. Tutkiminen sinällään ei ole poliittista. Tätä arkijärkistä käsitystä myös journalismi hanakasti toistelee.

Vaihtoehtoisen käsityksen mukaan tutkimuksen, tiedon ja politiikan suhde on sisäinen. Silloin tutkimus itsessään on jo lähtökohtaisesti politisoitunutta, koska esimerkiksi se, mitä tutkitaan on paitsi tieteellinen myös yhteiskunnallinen ja siten poliittinen valinta. Nykyiset strategisen tutkimuksen rahoitukset ovat tästä hyvä esimerkki. Rahoituksen saamisen ehto on tutkimuksellisesti ja poliittisesti tyydyttävän hankesuunnitelman laatiminen. Näin politiikka valuu tutkimuksen kaikkein tärkeimmälle alueelle eli osaksi tutkimusongelmien muotoilua.

Itse asiassa koko GSE:n perustaminen on ollut poliittinen operaatio ja asettuu väistämättä osaksi Juha Sipilän hallituksen yrityksiä paikata tiedepolitiikkaansa. Nobelistin kannanotot taas muodostuvat vastalahjaksi hallituksen kovia kolhuja kärsineelle talouspolitiikalle.

Nobelisti on varmaan selvillä tästä tilanteesta ja roolistaan siinä. Toinen vaihtoehto on, ettei hän ymmärrä asetelmaa. Kummassakin tapauksessa – taloudellista metaforaa käyttääkseni – hänen tieteellinen pääomansa muuntuu pikavauhtia poliittiseksi pääomaksi.

Jätä kommentti

Riitelin vaimoni kanssa ilmastonmuutoksesta

Ilmastonmuutos

Oli tavallinen lauantai. Joimme aamukahvia. Emme alkaneet riidellä kotitöistä, rahasta tai piintyneistä tavoistamme. Onnistuimme kehittämään riidan ilmastonmuutoksesta. Kammottavan lämmin lokakuun aamu herätti kummassakin ahdistusta, jolla sitten aloimme mätkiä toisiamme.

Ilmastonmuutos oli tunkeutunut kummallisella tavalla osaksi parisuhdettamme. Se rikkoi ikävästi yhden viikkomme mukavimmista hetkistä. Se yritti saada meidät kuuntelemaan.

Jos oikein ymmärsin, ilmastonmuutos halusi sanoa meille seuraavat asiat:

  1. Älkää torjuko ahdistuksianne ja pelkojanne. Antakaa niiden tulla arkeenne ja vaikuttaa toimintaanne. Jakakaa niitä. Keskustelkaa, väitelkää ja riidelkää ilmastonmuutoksesta mahdollisimman paljon, myös perheen sisällä. Luopukaa ajatuksesta, että lapsia pitää jotenkin suojella tosiasioilta. Huomatkaa, ettette silloin suojele lapsianne vaan itseänne. Antakaa lapsillenne turvallisuuden tunne toimimalla ja luopumalla jostain lastenne tulevaisuuden hyväksi.
  2. Älkää luottako poliitikkoihin vaan politisoitumiseen. Ilmastonmuutos on jo jäänyt irtisanomissuojasta riitelyn jalkoihin. Näin poliitikot ja politiikka toimivat. Politisoikaa itse ilmastonmuutos tavalla, joka saa ihmiset lähtemään kaduille ja vaatimaan päättäjiä tekemään asialle jotain. Katsokaa, ettei kansalaisoikeuksianne rajoiteta ilmastonmuutoksen aiheuttamien uhkakuvien avulla. Verkostoitukaa, verkostoitukaa ja verkostoitukaa. Pyrkikää globaaliin liikkeeseen. Ottakaa aluksi vaikkapa Berliini ja New York.
  3. Seuratkaa, miten media käsittelee asiaa, ja rakentakaa omia julkisuuksianne. Vaatikaa medialta ilmastonmuutoksen seurantaa tavalla, joka kertoo, että kysymys on ennen kaikkea yhteiskunnallisesta ongelmasta. Luonto kyllä kestää ilmastonmuutoksen ja osaa sopeutua siihen. Ilmastonmuutos itsessään on luonnon sopeutumista. Sen sijaan demokraattisen yhteiskunnan rakenteet eivät nykymenoa kestä. Jos lämpenemistä ei saada pysäytettyä, kamppailu elinkelvollisista maapallon osista kiihtyy ja johtaa ennen näkemättömiin inhimillisiin katastrofeihin ja myös totalitarismin nousuun.
Jätä kommentti

Laskevan tuolin dramaturgia

Screen Shot 2018-10-06 at 17.03.53Laura Huhtasaari voi olla Ylelle kiitollinen siitä, kuinka paljon mediatalo suo parhainta katseluaikaa hänelle ja hänen puolueelleen. Perjantain lähetyksessään Sannikka & Ukkola olivat suorastaan ylenpalttisia. He antoivat Huhtasaarelle tilaisuuden puhutella kannattajiaan ja todistaa taas kerran, kuinka valtamedia on perussuomalaisten vastainen salaliitto.

Kaikki tiivistyy laskevan tuolin dramaturgiaan.

Haastateltavat istutetaan ohjelmassa tuoliin, jonka korkeus on säädettävissä. Jos haastateltavan vastaukset eivät tyydytä suoran lähetyksen ”takahuoneessa” istuvaa raatia, sillä on mahdollisuus laskea haastateltavaa alemmas. Psykologisesti efekti on murhaava.

Keksintö sopii aikaamme, jossa ihmisiä nöyryytetään mediassa mitä moninaisimmilla tavoilla. Joku varmaan ajattelee, että tuoli on vain viihdettä. Häneltä voi kysyä, miltä tuntuisi istua puolustamassa omaa asiaa suorassa lähetyksessä istuimen laskiessa alta. Raati voi siis puuttua haastateltavan ruumiilliseen koskemattomuuteen, mikä näyttää jossain muualla kuin Ylen studiossa olevan yhteiskunnallisia liikkeitä alulle paneva voima.

Huhtasaaren ruumiin korkeutta sääteli tällä kertaa armoton all male panel. Ukkolakin huudahti innoissaan, kuinka tuolia ei voi enää laskea, koska ”maan pinta tulee vastaan”.

Näin muodostui ”Huhtasaari vs. koko muu ohjelma” -asetelma, joka satelee suoraan perussuomalaisten poliittiseen laariin. Ohjelman perusteella perussuomalaisten on helppo toistaa hokemaa valtamedian puolueellisuudesta. Tosin lähetyksen tendenssimäisyys loukkaa myös niitä, jotka inhoavat Huhtasaarta mutta vaativat ajankohtaisohjelmalta laatua ja älykästä kritiikkiä.

Laskeva tuoli ei pelkästään mitätöi Huhtasaarta. Se tarjoaa hyvin konkreettisen tunnemielikuvan erityisesti niille suomalaisille, jotka kokevat olevansa alimmista alimpia. Veikkaan, että aika monet kykenevät samastumaan ja tuntemaan myötätuntoa Huhtasaarta kohtaan. Juontajan ja raadin poliittisesti naiivit vaatimukset anteeksipyynnöstä ärsyttävät monia perussuomalaisten kannattajia: ”Kenen tässä, helvetti soikoon, pitäisi pyytää anteeksi!”

*

Huhtasaari on käyttökelpoinen mutta hieman naiivi puolueen soturi. Hän luultavasti uskoo asiaansa, mikä tuo olemukseen vakuuttavuutta mutta samalla ripauksen poliittista arvaamattomuutta. Nyt käsitelty episodi kuuluu viimeksi mainittuun kategoriaan, jonka poliittisen hyödyn perussuomalaisten spinnarit yrittävät rahastaa viimeiseen lanttiin. He kysyvät, miten käyttää jatkossakin hyväksi itseään kriittisenä pitävän median hölmöyttä tavalla, joka maksimoi näkyvyyden ja tuottaa puolueen ideologiaa ja rivejä vahvistavan emotionaalisen vasteen.

Kuva: Yle.

%d bloggers like this: