Jätä kommentti

Kestääkö oikeuskanslerin kantti?

puudeli_5-bmlzw9sa.jpg_860x860

Oikeuskansleri valvoo hallituksen toimintaa. Hän myös lukee kansalaisten valituksia silloin, kun he tuntevat tulleensa kohdelluksi lainvastaisesti. Viime kädessä oikeuskansleri on siis kansalaisten oikeuksien ja demokraattisen päätöksenteon puolustaja, koska hänen velvollisuutensa on katsoa, että hallitus noudattaa eduskunnan säätämiä lakeja.

Tästä syystä oikeuskanslerilta pitäisi löytyä henkistä kanttia, jotta hän kykenee ottamaan etäisyyttä vallan linnakkeisiin. Tähän liittyy monia haasteita. Istuessaan hallituksen kokouksissa oikeuskansleri on itse vallan ytimessä ja kietoutuu välttämättä sen toimintaan. Oikeuskanslerin pitäisi kuitenkin kyetä vastustamaan poliittista painetta, kun hänen tulkintansa pykälistä poikkeavat hallituksen näkemyksestä. Tarvittaessa häneltä pitäisi löytyä rohkeutta tuoda perusteltu kantansa myös julkiseen keskusteluun. On parempi, että oikeuskansleri profiloituu kansalaisten silmissä vahtikoiraksi eikä puudeliksi, kuten ex-oikeuskansleri Jaakko Jonkka keväällä luonnehti.

Ensi vuoden alusta tehtäväänsä astuvan uuden oikeuskanslerin, Tuomas Pöystin, ansioluettelo on vaikuttavaa luettavaa. Se antaa kuvan miehestä, joka on päämäärätietoisesti edennyt urallaan. Nyt hänet on palkittu kovasta työstään. Hän myös tuntee pykälät ja hallinnon, koska on muun muassa ollut parisen vuotta vastuussa sote-uudistuksen valmistelusta.

Mutta onko hän vahtikoira vai puudeli?

*

Vielä huhtikuussa silloinen työ- ja oikeusministeri Jari Lindström päätti esittää oikeuskansleriksi Turun yliopiston valtiosääntöoikeuden professoria Veli-Pekka Viljasta. Nimitys eteni niin pitkälle, että valinnasta informoitiin muita hakijoita. Asia kuitenkin mutkistui, koska tasavallan presidentti Sauli Niinistö antoi ymmärtää, ettei Viljanen ole sopiva ehdokas. Mitään selitystä ei presidentiltä herunut.

Jotkut ovat arvelleet, ettei Niinistö sulattanut Viljasen arvostelua, joka kohdistui viime vuoden valtiopäivien avajaispuheeseen. Siinä presidentti käsitteli muun muassa ”turvapaikkakriisin” hoitoa Suomessa. Viljanen on perehtynyt perus- ja ihmisoikeuskysymyksiin ja kiinnittää niihin erityistä huomiota myös toimiessaan perustuslakivaliokunnan asiantuntijana. Hän kuuluu siihen lainoppineiden ryhmään, jota kokoomuksen Ben Zyskowicz on luonnehtinut perusoikeusfundamentalisteiksi. Joidenkin muiden mielestä nämä ”fundamentalistit” vain tekevät sitä, mitä oikeuskanslerinkin pitäisi tehdä. He katsovat, että lainsäädäntötyössä on sentään jotain rotia.

Jo Alexander Stubbin hallituksen aikana Viljanen myös kritisoi julkisesti soten valmistelua  ja totesi muun muassa, kuinka ”eduskuntahistoriasta ei toista tämmöistä tapausta löydy”. Syytteet olivat samoja, joilla nykyistäkin hallitusta on rusikoitu: tolkuton kiire, asiantuntijoiden kannan sivuuttaminen ja poliittinen painostus. Sote-valmistelun nykyinen tilanne kertoo jotain yli kaksi vuotta sitten esitetyn kritiikin osuvuudesta.

Siinä missä Viljanen on kritisoinut sotea, Pöysti on vastannut ministeriön projektinjohtajana asian valmistelusta. Hänen julkinen profiilinsa on ollut matala – sikäli, kun sellaista on ylimalkaan muodostunut. Pöysti myös suostui esittelemään hallitukselle sote-lainsäädännön tietoisena sen sisältämistä perustuslaillisista ongelmista. Ratkaisulla haluttiin välttää tilanne, jossa hallituksen esitykseen olisi kenties jäänyt paha kauneusvirhe: asiaa esittelevän virkamiehen eriävä mielipide. Pöysti siis mukautui poliittisiin ”realiteetteihin”, mikä on alkanut nostattaa keskustelua hänen soveltuvuudesta oikeuskansleriksi.

*

Voidaan väittää naiivisti, että presidentti Niinistön herkkähipiäisyys sulki Viljaselta oikeuskanslerinviraston oven. Tästä tuskin on kysymys. Viljasen syrjäyttäminen ja Pöystin nostaminen tilalle todennäköisesti pienentää sote-uudistuksen lainmukaisuuteen ja ylimalkaan lainvalmisteluun liittyvien konfliktien vaaraa ja niiden räjähtämistä julkiseksi skandaaliksi. Nykyisen poliittisen asetelman jatkuvuuden, sokean yksityistämispolitiikan ja sen vaatiman perustuslain venyttämisen kannalta oikeuskanslerin hampaattomuus olisi vain hyvä asia.

Siksi uusi oikeuskansleri punnitaan edeltäjänsä esittämien vaihtoehtojen valossa: vahtikoira vai puudeli?

(Blogin kuva: Pyyhkeen brodeeraus, Itä-Saksan armeijan ylijäämää.)

2 kommenttia

Kuinka iso uutinen on 150 ihmisen kuolema?

IMG_1265

Helsingin Sanomat (31.5.) otsikoi, kuinka ”alkoholilain uudistus törmäsi taas kiistoihin”. Otsikko rakentaa vaikutelmaa siitä, kuinka lainmuutosta ei vieläkään kyetä tekemään poliittisen pelin takia. Sana ”uudistus” luo muutokselle lievästi positiivisen leiman. Ikään kuin oltaisiin vihdoin laittamassa kuntoon jotain vanhentunutta.

Juttuun liitetyssä faktalaatikossa viitataan THL:n tilastoihin, jotka kuvaavat alkoholin kulutusta ja tuontia. Uutisessa ei mainita sitä, että lain muuttaminen kasvattaa tutkijoiden mukaan alkoholikuolemia lähes 150:llä vuosittain ja alkoholista johtuvia sairaalahoitojaksoja noin 1500:lla.

Jokelan (2007) koulusurmissa kuoli yhdeksän ihmistä, Kauhajoella (2008) päättyi yhdentoista ihmisen elämä ja Norjan terrori-iskujen (2011) hinta oli 77 kuollutta. Iskut saivat mediat täyttymään toinen toistaan yksityiskohtaisemmista raporteista inhimillisen kärsimyksen lukuisista yksityiskohdista.

Nyt Suomen hallitus kaavailee lakimuutosta, joka aiheuttaa enemmän inhimillistä kärsimystä kuin nämä terrori-iskut yhteensä. Silti kuolema ja kärsimys ovat vain poikkeuksellisesti läsnä alkoholilain muutosta koskevassa uutisoinnissa. Etenkin politiikan journalismi pelkistää lakimuutoksen eduskuntapeliksi ja kuolemat kiertoilmaisuiksi ”terveyshaitoista” – silloin kun ne muistetaan mainita.

*

Terrori-isku on tietenkin lähtökohtaisesti erilainen uutistapahtuma kuin hidas alkoholikuolema, vaikka jälkimmäinen koskettaa faktisesti huomattavasti useampaa suomalaista. Journalismin painotuksia selittää sekin, että yhteiskunta on valmis hyväksymään tietyn määrän kuolemia hintana – modernina uhrina – sen itsensä toimivuudesta. Monet ajattelevat, että liikennekuolemat ovat ikäviä mutta välttämättömiä, koska yhteiskunta tarvitsee liikenteensä. Niitä voidaan pyrkiä vähentämään, mutta jokin hinta liikkuvuudesta ollaan aina valmiita maksamaan.

Mistä sitten alkoholilain muutoksen aiheuttamat kuolemat ovat hinta?

Ne ovat hinta hallituksen vaalimasta valinnanvapauden ideologiasta. Sen olennainen osa on kuluttamisen vapauteen keskittyminen ja haluttomuus nähdä sen aiheuttama kärsimys. Lakimuutoksessa ei siis ole kyse pelkästä alkoholiteollisuuden bisneksen edistämisestä vaan sellaisen elämäntavallisen ideaalin tukemisesta, joka johtaa entistä julmempaan yhteiskuntaan. Tässä yhteiskunnassa vapaus tiivistyy oikeuteen saada limuviinat lähikauppaan.

Ehkäpä politiikan journalistin tärkein kysymys kansanedustajalle kuuluukin: ”Minkä kokoisen omantunnon kysymyksen sinulle muodostaa 150 ihmisen kuolema?”

Jätä kommentti

Avoin kirje Atte Jääskeläiselle

 

Atte moi. Olen koko talven seurannut pyörimistäsi tornadon silmässä. Olipa roolisi sopan synnyttämisessä mikä tahansa, on selvää, että poliitikoista on kasvanut Ylelle varsinainen rasite. Ymmärrän myös, ettei selvitysmiehen väsähtänyt raportti osoita ulospääsyä tilanteesta, vaikket sitä voikaan ääneen sanoa.

Saisinko ehdottaa yksinkertaista ja journalistisesti haasteellista ratkaisua?

Jos kerran poliitikot pyrkivät koko ajan määrittelemään, mitä Yle on, Yle voisi puolestaan määritellä uudestaan, mitä politiikka on. Vakiintuneet politiikantoimittajasi voisivat edelleen haastatella puoluepamppuja ja suoda heidän arvattaville ajatuksilleen Ylen kallista kanava-aikaa. Samalla toimituksesi nuoret dynamot voisivat kuitenkin haastaa poliitikkojen käsitykset politiikasta ja alkaa tutkailla vaikkapa vessojen ovia.

Oheinen symbolipari löytyy helsinkiläisestä kahvilasta. Olin korvat auki, kun pieni poika kysyi äidiltään: ”Miksi miesten vessaan ei voi mennä pyörätuolilla?” Hieman väsynyt äiti antoi pojalleen ironisen oppitunnin sukupuolen politiikasta vastaamalla: ”Siksi, että naiset ja muut vammaiset kuuluvat samaan ryhmään.” Heti perään sanojaan hieman katuva äiti selitti hämmentyneelle lapselleen yksityiskohtaisesti jotain, mitä en enää onnistunut kuulemaan.

Yhteiskunnassa on siis paljon muutakin poliittista kuin se, mitä kutsutaan parlamentaariseksi tai järjestelmäpolitiikaksi: sukupuolittuneet tilat ja käytännöt, tyhjät bussinpenkit pakolaisten vieressä, pankkien ekonomistien ”objektiiviset” lausunnot taloudesta, leipäjonot, tuotteiden viherpesu ja ympäristöaktivistien yritykset pelastaa se, mikä vielä pelastettavissa on. Ja niin edelleen.

Toimituksesi voisi innovoida uuden politiikan ajankohtaisohjelman, joka käsittelisi yhteiskunnallisten ilmiöiden poliittisuutta puolue- tai järjestelmäpolitiikan ulkopuolella. Ohjelma haastaisi puoluepolitiikan nimeämällä poliittisiksi monet sellaiset asiat, joita sen piiriin ei nykyään lasketa, mutta joilla on eittämätön vaikutus yhteiskunnassa. Jotta homma toimisi, järjestelmäpolitiikan edustajia ei uuteen ohjelmaan päästettäisi jankuttamaan vanhojaan.

Politiikan uudelleen määrittelyllä olisi monia etuja.

Ensinnäkin, se osoittaisi, että toimituksesi kykenee innovoimaan jotain perin pohjin uutta poliittisen journalismin saralla. Toiseksi, se haastaisi hieman vinolla tavalla puoluepolitiikan ja laajentaisi journalismin kykyä käsitellä uusia poliittisen toiminnan muotoja. Oikein paketoituna uusi ohjelma voisi virkistää niiden kansalaisten poliittista toimeliaisuutta, jotka ovat lopen kyllästyneitä perinteiseen puoluepolitiikkaan. Ennen kaikkea uusi ohjelma osoittaisi kuitenkin hienolla tavalla toimituksesi riippumattomuutta perinteisten poliitikkojen vaikuttamisyrityksistä.

Ohjelman nimeksi rohkenen ehdottaa: Ulkopolitiikkaa!

Jätä kommentti

Miksi pääministeri hymyilee Yle-sopalle?

sipilä

Keskustelua pääministeri Juha Sipilän suorasta vaikutuksesta Ylen journalismiin käydään, jotta ei tarvitse keskustella siitä, kuinka pitkälle media – Yle mukaan lukien – on ostanut hänen poliittisen ohjelmansa: säästökuurit, kilpailukykysopimuksen ja idean valinnanvapaudesta. Pääministerin kannattaisi hymyillä koko Yle-episodille. Ehkä hän hymyileekin.

*

Sipilä esikuntineen ei pakota ketään kirjoittamaan yhtään mitään, koska heidän ei tarvitse. He rakentavat kieli- ja mielikuvia, joihin oikea sanoma paketoituu näennäisen itsestään selväksi todellisuudeksi. Kielikuvat aloittavat kiertonsa journalismissa ja tuottavat myönteistä nostetta hallituksen kauppaamille poliittisille ratkaisuille.

Säästökuurit. Olemme kuulleet journalistien selostavan, kuinka kansalle on tarjolla keppiä ja porkkanaa, useimmiten kuitenkin säästökuureja. Kuuria käytetään sairaan potilaan hoitamiseen. Joskus se maistuu pahalle, mutta kovat lääkkeet on pakko niellä. Sen vastakohdaksi asemoituu vastuuton velkaelvytys, tuo alkoholistin krapularyyppy. Useimmiten hallituksen hoitoja haetaan kommentoimaan joku pankkiirikokelas finanssisektorilta. Tyypillisin Ylen taloustoimituksen haastateltava on nuorehko pankin miesekonomisti, jolta uutetaan rituaaliksi muodostunut kommentti: ”Hallituksen toimet ovat oikean suuntaisia, mutta riittämättömiä.” En muista koskaan nähneeni Ylen pääuutislähetyksen talousuutisissa asiantuntijaa, joka olisi haastanut Sipilän uusliberalistisen ideologian.

Kilpailukyky. Kun valtioneuvoston kansliassa keksitään iskukykyinen ilmaisu, kuten kilpailukykysopimus, siitä tulee journalistisen kielen arkea. Koska sana kilpailukyky on hyvin myönteinen, se antaa kantamalleen poliittiselle toimenpiteelle nostetta. On helpompi puhua kikystä kuin palkkojen alentamisesta. Kilpailukyky on aikamme superkäsitteitä (Master Signifier, kuten Slavoj Žižek sanoo), jota toistelemalla voidaan liittyä vakuuttavien puhujien kaartiin. Huolestunut ilme, bisneskravatti ja sana kilpailukyky riittävät, jotta puhuja saa viestinsä julkisuuteen. Palkkakustannusten, kilpailukyvyn ja kansantalouden välisten suhteiden hankala kudelma on useimmiten toissijainen kysymys. Kilpailukyky muodostaa tehokkaamman mielikuvan, jos emme tiedä, mitä se tarkoittaa.

Valinnanvapaus. Sipilän hallituksen paras keksintö on kuitenkin valinnanvapauslaki. Journalismi on siinä pirullisen ongelman edessä. Jos lain nimeä ei käytä, asiasta on vaikea sanoa mitään. Jos nimeä käyttää, saa mukaansa koko myönteisten merkitysten kymen, joka länsimaisessa kulutusyhteiskunnassa vapaus-sanaan kytkeytyy. Jo pelkästään käsitettä toistamalla journalisti siis liittää lakihankkeeseen kasapäin myönteisiä mielikuvia. Tämä tapahtuu myös silloin, jos hän esittää asiaa koskevan kriittisen kysymyksen. Rahaministeri Petteri Orpo ja Sipilä tietävät kaiken tämän, siksi heillä on kanttia sanoa, ettei kukaan VOI vastustaa valinnanvapautta.

Siinä he ovat ihan oikeassa.

Jätä kommentti

Toimittaja hyödyllisenä idioottina

POMO

Kymmenen kohtaa, jotka auttavat tunnistamaan journalismin kentällä toimivan hyödyllisen idiootin.

  1. Hyödyllinen idiootti tuntee itsensä tärkeäksi silloin, kun nimekäs haastateltava kutsuu hänet saunomaan. Hän muistaa mainita kaverilleen, että ”Juha muuten sanoi eilen saunassa…” Tarkkailkaa näitä puheita.
  2. Hyödyllinen idiootti muodostaa suoratoistopalvelun. Hän käyttää iloisen ongelmattomasti vallan läpitunkemia sanoja. Tarkkailkaa erityisesti ”kilpailukykyä”, ”valinnanvapautta” ja ”kustannustehokkuutta”.
  3. Hyödyllinen idiootti ei tajua myötäilevänsä haastateltavan tunteita. Tarkkailkaa mies-solidaarisia haastattelijoita, jotka jaetun asiantuntemuksen hengessä kysyvät talouselämän asiantuntijamiehiltä ”vakavia kysymyksiä”. Kiinnittäkää huomio palkitsevaan elekieleen, jonka haastateltava kohdistaa toimittajaan.
  4. Hyödyllinen idiootti ei esitä tiedotustilaisuuksissa kysymyksiä, jotka voisivat pilata tunnelman. Tarkkailkaa urheilutoimittajia mutta pitäkää varanne myös taloustoimittajien kanssa.
  5. Hyödyllinen idiootti katsoo itse kuuluvansa valtiomies-sarjaan. Tarkkailkaa seniori-tasoisia talouselämän ja politiikan juoksupoikatoimittajia.
  6. Hyödyllinen idiootti toistaa asenteellista kysymyksiään mutta luulee olevansa kriittinen journalisti. Tarkkailkaa erityisesti suuriäänisiä soturitoimittajia, jotka kiusaavat haastateltaviaan ymmärtämättä, että vievät katsojan sympatiat haastateltavan puolelle.
  7. Hyödyllinen idiootti tuntee onnistuneensa saadessaan jutun kohteelta kehuja siitä, kuinka hyvän stoorin on saanut aikaiseksi. Tarkkailkaa erityisesti taloustoimittajia.
  8. Hyödyllinen idiootti kuvittelee käyttävänsä valtaa ollessaan ison median toimittaja. Tarkkailkaa niitä, jotka eivät ymmärrä, miten ison median valta ja ”talon tavat” käyttävät heitä.
  9. Hyödyllinen idiootti kuvittelee kertovansa totuuden ja vain totuuden. Tarkkailkaa erityisesti niitä, jotka eivät kykene kyseenalaistamaan omia totuuksiaan ja näkemään, mitä ne palvelevat.
  10. Hyödyllinen idiootti luulee ylipäätään hallitsevansa voimia, jotka itse asiassa hallitsevat häntä. Kuunnelkaa siis erityisesti niitä, jotka väittävät tämän tekstin kirjoittajaa kyyniseksi paskiaiseksi.

(Kuvassa Pomo.)

Jätä kommentti

Näin luovumme sanomisen vapaudesta

Screen Shot 2017-03-22 at 19.26.59

Tuoreen Kansalaismielipide: Turvapaikanhakijat ja turvapaikkapolitiikka –tutkimuksen keskeisin anti on se, minkä kaikki jo tietävät: suomalaiset eivät puhu turvapaikanhakijoista, koska pelkäävät tulevansa leimatuiksi joko ”suvakeiksi” tai rasisteiksi. Tutkimus siis päätyy siihen, mikä sen olisi pitänyt kyseenalaistaa. Miten näennäisen symmetrinen jaottelu rasistit–suvakit on suomalaiseen todellisuuteen syntynyt? Miten sen yhteiskunnallinen ja poliittinen merkitys rakentuu? Kun tutkimus ei tätä kysy, se jää erittelemänsä ilmiön armoille sen sijaan että auttaisi ymmärtämään sitä.

Tästä huolimatta Alisa Puustisen, Harri Raision, Esa Kokin ja Joona Luhdan tekemä tutkimus on muilla tavoin kiinnostava ja tärkeä. Se pyrkii rakentamaan keskustelua kansalaisten välille. Samalla se kertoo paljon suomalaisten peloista ja suhteesta sanomisen vapauteen. Otetaanpa kaksi hieman pitkää mutta ajatuksia herättävää lainausta haastatelluilta.

”Omasta mielestäni olen hyvinkin niitä ’tolkun ihmisiä’, mutta huomaankin että olen vaan suvakkihuora. Mutta jos en halua rajoittaa turvapaikanhakijoiden ottamista pelkästään rahallisiin syihin nojautuen, olen se suvakkihuora, joka ei arvosta suomalaisia. Omien arvojeni mukaan kaikki ihmiset ovat saman arvoisia, enkä halua estää apua tarvitsevaa saada apua. Tämä kuitenkin määritellään helposti ilkeästi ikään kuin sietäisin kaiken. En tietenkään siedä väkivaltaa ja rikollisuutta, ihonväristä riippumatta. Minä en silti halua pistää koskaan ihmishenkeä (tai eläimiä, ympäristöä) taloudellisten seikkojen varjoon. Tämän vakaumukseni vuoksi koen olevani elitistinen paska suvakkihuora.”

”Olen nuori, korkeasti koulutettu nainen ja äiti, enkä voi sanoa aitoa mielipidettäni ääneen. Suhtaudun kriittisesti maahanmuuttoon, sillä se ei mielestäni ole ratkaisu globaalin eriarvoisuuden jatkuvaan kasvuun vaan päinvastoin jopa kiihdyttää sitä. En kuitenkaan voi avoimesti sanoa olevani maahanmuuttokriittinen, sillä pelko leimautumisesta on todellinen ja asemani ja työpaikkani olisi uhattuna, jos olisin avoimesti tätä mieltä. Maahanmuutosta keskustellaan mielestäni liian kapeasti ja lyhytnäköisesti, eikä nähdä metsää puilta. Siksi perustelujani ei kuunnella, vaan leimataan rasistiksi ja tuomitaan mielipiteeni sopimattomaksi.”

*

Rasistiksi tai suvakiksi haukkuminen tuntuu pahalta ja voi pelottaa. Vaikka leimautuminen on kurjaa, sitäkin kurjempaa on hiljaisuuden hinta. Jos sanomisen vapaus myydään leimautumisen pelosta, se menee tässä maassa luvattoman halvalla.

Surkuhupaisaa on se, että juuri ”tolkun ihmisten” hiljaisuus ylläpitää tilannetta, jonka uhriksi he itsensä kokevat. Tämä on itse aiheutettu ongelma, koska ainoa keino leimautumisen pelon vähentämiseksi on keskustella enemmän, avoimemmin ja harkitummin. Suomalaisten pitäisi löytää toisensa ja raivata tilaa toisia kunnioittavalle keskustelulle. Ehkä suomalaiset voisivat myös hieman kasvattaa paksunahkaisuuttaan, jotta nettihäiriköt eivät saisi meitä niin tolaltaan.

*

Sanottakoon, ettei hiljaisuus ole puolueettomuutta, vaikka monet niin itselleen uskottelevat. Ikävä kyllä sekin on valinta. Viime vuosisadan kokemukset osoittavat tylysti, että hiljaisuus ja puuttumattomuus ovat rasismin ja totalitarismin parhaita kavereita. Inhimillisyyden ja ihmisarvon puolustajille ne ovat aina olleet keskeisiä vastustajia.

Jätä kommentti

Vaalikoneet – politiikan mielipidemarketit

Tutustuin HS:n, IS:n ja Ylen vaalikoneisiin ja hämmästyin, että kunnallisen itsehallinnon piiriin oli tullut niin paljon uusia asioita.

Tulevat valtuutetut saavat näköjään ensi töikseen ottaa kantaa adoptio-oikeuksiin, eutanasiaan, pääomatulojen verotukseen, kirjastomaksuihin, aluepolitiikkaan, tuloeroihin ja elintapasairauksien hoitokuluihin. Tai sellaisiin mieltä kuohuttaviin teemoihin kuten koulukuriin, koululaisten kännykän käytttöön ja lasten persoonallisuuden piirteisiin. Valtuustossa otetaan kantaan myös suomalaisiin perusarvoihin eli kotiin, uskontoon ja isänmaahan. Ja siihen, oliko ennen paremmin vai huonommin tai ovatko kaikki oman onnensa seppiä.

Uskon että uutismediat ja toimittajat ovat vaalikoneiden ja muun ylenpalttisen kuntavaalitouhotuksen kanssa hyvällä asialla. Tavoitteena on saada kansalaiset, varsinkin nuoret, kiinnostumaan politiikasta ja äänestämään vaaleissa entistä vilkkaammin. Missiona on pelastaa pahasti rapautuva edustuksellinen demokratia.

Siitä en ole ihan yhtä varma, ovatko vaalikoneet enää nykyisessä muodossaan kovin toimivia demokratian edistäjiä.  Palvelevatko niiden kysymykset äänestäjiä vai enemmänkin median uutiskonetta? Muodikkailla arvoja mittaavilla (?) mielipideväittämillä saadaan mediaan sopivaa vastakkainasettelua – liberaalit vastaan konservatiivit.  Ja tietysti kivoja otsikoita, jotka houkuttelevat lukemaan ja jakamaan. Ne synnyttävät kunnon moraalista pöhinää omassa some-kuplassa.

Hiukan käy sääliksi ehdokkaita, jotka yön pimeinä tunteina rustaavat vastauksiaan yhä uusiin vaalikoneisiin ja heittäytyvät ketterästi tubettajiksi. Ehdokkaista näyttää tulleen kokopäivätoimisia mielipideautomaatteja, joilla on valmis vastaus kaikkeen. Vaalikoneen manikealaisesssa maailmassa en osaa sanoa –vastaaja uhkaa kadota poliittisen keskustan mustaan aukkoon.

Politiikan imagokonsultit valistavat, että tärkeintä on olla aito. Vaalikonestylistit muistuttavat, että tärkeintä on olla mielipide.

Vaalikonevastauksista tulee tahattomia vaalilupauksia. Ja vaalikoneelle annettuja mielipiteitä ei saa missään nimessä perua, silloin äänestäjät suuttuvat. Vaalien jälkeen ehdokas voidaan saada nalkkiin huonosta mielipiteestä tai siitä, että hän onkin jostain syystä muuttanut mielipidettään. Tai siitä, että hän ei tiukassa paikassa voikaan elää arvojaan todeksi, vaikkapa puolueen ryhmäkurin takia. Siitähän se politiikan ja politiikkojen arvostus kohenee, kun kansa saa tietää nämä suhmuroinnin ja takinkäännön mestarit.

Mielipidemarketit palvelevat ehkä paremmin kuluttajia, jotka shoppailevat sopivia mielipiteitä ja niiden mukanaan kantamia arvoja kuin kansalaisia, jotka haluaisivat vaikuttaa itseään koskeviin asioihin.

Esa Väliverronen

@esavaliv

 

%d bloggers like this: