Jätä kommentti

Tarvitsemme aidon hybridistrategian

IMG-2485Sana hybridistrategia sisältää tarkan kuvauksen viruksesta itsestään. Korona on nimenomaan hybridi. Se on sekasikiö biologiaa, yhteiskuntaa, taloutta, DNA:ta, sosiaalisia suhteita ja poliittisia pelejä. Se lomittuu Zoom-kokouksiin, eristämisiin, rokotteisiin, tehohoitoihin, laboratorioihin, testaamiseen, kasvomaskeihin, Matti Rönkään ja kaupan lattiaan teipattuihin jonotusmerkkeihin.

Ajatus viruksesta hybridinä ei ole omani. Olen pöllinyt sen ranskalaiselta tieteentutkijalta Bruno Latourilta.

Latourin yksi keskeinen idea on se, että nykyiset länsimaiset yhteiskunnat ovat erottaneet luonnon ja kulttuurin toisistaan. Luonto kuitenkin tunkee koko ajan yhteiskuntaan. Syntyy koronan tai ilmastonmuutoksen kaltaisia hybridejä. Emme kuitenkaan osaa käsitellä niitä juuri siitä syystä, että olemme piirtäneet rajan luonnon ja yhteiskunnan välille. Emme näe niitä toisiinsa lomittuneina. Niin kauan kuin tilanne on tämä, askellamme katastrofista toiseen.

Rokote, joka epäilemättä saadaan kehitettyä, on teknologiaa, jonka avulla yhteiskunta yrittää ratkaista hybridien asettamia haasteita. Teknologia voi tarjota väliaikaisen ratkaisun, krapularyypyn, joka kuitenkin syventää eroamme luonnosta ja valmistaa maaperää uusien ja entistä hankalampien hybridien syntymiselle. Antibiootit tuottavat tarpeen yhä uusille antibiooteille.

On helppo nähdä, mitä tällainen teknologia on luonnon kannalta katsottuna. Se on yhteiskunnan yksinpuhelua, joka ei suostu kuuntelemaan luontoa, vaan yrittää sanella sille olemassaolon ehtoja ja hallita sitä.

Luonto kuitenkin ”tietää”, ettei tämä onnistu. Sen ei tarvitse ottaa huomioon tai edes kuunnella meitä. Olemme sille viime kädessä tarpeettomia samalla kun se on meille kaikki kaikessa, hengissä pysymisen ehto. Yksinpuhelu kertoo vain sen, kuinka hemmetin tyhmä itseään älykkäänä pitämä laji voikaan olla!

Hybridistrategian tärkein saavutus ei ole se, taltuttaako se koronat teknologisten ja sosiaalisten keksintöjen avulla. Strategian todellinen arvo punnitaan siinä, kykeneekö se muuntumaan aidoksi hybridistrategiaksi, luonnon huomioon ottamiseksi ja kuuntelemiseksi sen hallinnan sijaan. Juuri tämän kysymyksen megahybridiluokkaan kuuluva ilmastonmuutos on meille asettanut jo muutaman vuosikymmenen ajan.


Kuva © Janne Seppänen.

Jätä kommentti

Koronakäyrät ja tiedepopulismin lumo


Viikko sitten twitterissä alkoivat kiertää amerikkalaisen ajatushautomon New England Complex Systems instituutin eri maiden koronatilannetta vertailevat kuviot. Ne kertoivat, että Suomi kuului Ruotsin, Venäjän, Iranin ja USA:n ohella niiden ongelmamaiden kerhoon, joissa epidemia oli heikosti hallinnassa. Suomea paremmassa kastissa olivat puolestaan Italia ja Espanja, jotka olivat jo ”lähes onnistuneet” samaan epidemian kuriin.

Nämä hieman arkijärjen vastaiset päätelmät eivät estäneet kotimaisia korona-aktivisteja jakamasta ajatushautomon juttuja todisteina Suomen koronapolitiikan virheistä. Vaikka muutamat asiantuntijat Juhani Knuutin tavoin nopeasti kyseenalaistivat näiden vertailujen todistusvoimaa, ja jotkut puhuivat jopa vastuuttomasta disinformaation levittämisestä, houkutus ajatushautomon koronakäyrien levittämiseen osoittautui vastustamattomaksi.

Olihan ajatushautomolla vakavasta tieteellisestä auktoriteetista viestivä nimi. Ja sen verkkosivuilla kerrottiin yhteyksistä maineikkaisiin yliopistoihin ja tutkijoihin.
Hienolla nimellä, titteleillä ja Harvard-yhteyksillä ratsastamalla luotiin lumoavaa tiedepopulismia. Kun koronavirus on osoittautunut niin hankalaksi ja monimutkaiseksi haasteeksi, on tilausta yksinkertaisille selityksille. Kuviot sopivat tähän yksinkertaistamiseen erinomaisesti.

Asiantuntijoiden kritiikki ei estänyt suomalaista mediaa tarttumasta tähän herkulliseen aiheeseen. Ainakin Helsingin Sanomat ja Iltalehti julkaisivat aiheesta jutut, jossa lähdekriittisyys loisti poissaolollaan. Iltalehti tiesi kertoa, että ”Ajatushautomon on perustanut arvostetussa Massachusetts Institute of Technology (MIT) -yliopistossa väitellyt fyysikko Yaneer Bar-Yam”. Helsingin Sanomat laittoi vielä paremmaksi ja kertoi Bar-Yamin johtavan ”tuhansien tutkijoiden ja korona-aktivistien verkostoa”. Tiedot ovat peräisin ajatushautomon End Coronavirus Org sivustolta.

Ja tämän jälkeen taas korona-akvistit jatkoivat tämän todistusaineiston jakamista somessa. Olihan se nyt saanut vahvistuksen myös aina luotettavalta uutismedialta.

Tapaus on vain yksi esimerkki siitä, miten numeroilla ja niiden näyttävällä visualisoinnilla saadaan rakennettua spektaakkelin todellisuutta. Kuluneen parin-kolmen kuukauden aikana tavallinen uutisten kuluttaja ei yksinkertaisesti ole voinut välttyä koronanumeroiden, -taulukoiden ja -kuvioiden lumovoimalta. Vaikka todellisuus ympärillämme näyttääkin ajoittain kaoottiselta ja uhkaavalta, numerot ja käppyrät tuovat objektiivisen tiedon turvaa, jonka voimme ripustaa itse kukin oman uhka- ja tai turvallisuusnarratiivimme osaksi.

Numeroilla on tärkeä rooli niin tieteessä, politiikassa kuin julkisessa elämässäkin. Tieteessä ne kertovat ennen kaikkea objektiivisuudesta, yleistettävyydestä ja vertailukelpoisuudesta. Politiikassa ja julkisessa elämässä niillä todistellaan mitä erilaisimpia asioita, tieteen auktoriteettia ja objektiivisuutta lainaten.

Theodore Porterin palkittu kirja Trust in Numbers: the pursuit of objectivity in science and public life kertoo hienosti, miten objektiivisuutta tuotetaan tieteessä. Numeroilla luodaan myös objektiivisuuden illuusiota. Tutkijoille, vaikkapa epidemologeille ja tilastotieteilijöille, numerot ovat tärkeitä, sillä he osaavat niitä lukea ja tehdä niiden perusteella tarvittavia päätelmiä. Julkisessa keskustelussa numerot ja kuviot ovat ongelmallisempia, sillä me maallikkoepidemologit hairahdumme helposti luottamaan myös vähemmän valistuneisiin asiantuntijoihin.

8 kommenttia

IS:n journalismin pohjakosketus

Screenshot 2020-05-06 at 18.30.18Ilta-Sanomat julkaisi tiistaina (5.5.2020) entisen päätoimittajansa Tapio Sadeojan jutun otsikolla ”Mika Salminen – mies, jota kukaan ei haluaisi nähdä”. Sadeoja käsittelee henkilöön menevästi THL:n terveysturvallisuusosaston johtaja Salmisen roolia koronakriisin hoitamisen poliittisessa päätöksenteossa.

Otsikon voi halutessaan lukea joko suoraksi herjaukseksi (inhottu tyyppi) tai sitten viittaukseksi itse epidemiaan (kukaan ei haluasi sitä rikkomaan arkeaan). Otsikon lisäksi kirjoituksessa on paljon muitakin ongelmia. Tutkijana puutun tässä kuitenkin vain yhteen painotukseen, joka vie tekstin osaksi tämän päivän (tiede)poliittisia asetelmia.

Sadeoja kirjoittaa: ”THL:n johtajaa ei kansa ole tehtävään äänestänyt, mutta silti hän ohjaa kansakunnan kohtaloa maamme ollessa yhdessä historiansa vakavimmista kriiseistä.”

Sadeoja liioittelee. Kriisiä koskevaan päätöksentekoon vaikuttavat monet eri tekijät ja toimijat, yhteiskunnalliset ja taloudelliset realiteetit. THL on yksi toimija muiden joukossa, ja niin pitää ollakin. Kansliapäällikkö Martti Hetemäen raportissa käsiteltiin epidemiologian lisäksi kriisin sosiaalisia ja taloudellisia ulottuvuuksia. Siksi puhutaan hybridistrategiasta.

Sadeoja myös rinnastaa toisiinsa tutkijan asiantuntijaroolin ja äänestämisen. Hän toteaa, nyt aivan oikein, ettei Salmista ei ole valittu tehtäväänsä kansanäänestyksellä. Sadeoja ei ehkä tiedä sitä, miten professorit valitaan tehtäviinsä. Hän unohtaa myös mainita, etteivät tutkijat tarvitse toiminnalleen ja sanomisilleen äänestäjien valtuutusta. Siinä vaiheessa, kun tutkimukselle aletaan vaatia ”kansan” välillistä tai suoraa hyväksyntää, emme voi enää puhua tutkimuksesta.

Sadeoja myös sanoo professori Salmisen kantoja mielipiteiksi. Ex-päätoimittaja ei ota huomioon sitä, että tutkijan harkinta ja kannanmuodostus pohjautuu usein ristiriitaiseen tutkimustietoon, ajatusten vaihtoon ja tiimityöskentelyyn. Ja mikäli Sadeojalla olisi edes aavistus siitä, millaisen paineen alaisina tutkijat joutuvat juuri nyt tuottamaan mahdollisimman punnittua tietoa päätöksenteon tueksi, hän olisi saattanut osoittaa jonkinlaista journalistista harkintaa.

Niin ”kansan” hyväksynnän hakeminen tutkimukselle kuin tutkijoiden asiantuntemuksen leimaaminen mielipiteeksi ovat populismin tuttuja teemoja niin Suomessa kuin maailmalla. Ilta-Sanomien journalismin kannalta avautuu vain kaksi ikävää vaihtoehtoa. Joko lehdessä tajutaan, millaista poliittista asetelmaa tällaiset jutut pönkittävät, tai sitten asetutaan populismin vetojuhdaksi sitä itse ymmärtämättä.

Jätä kommentti

Marinin kolme syytä onnistua

Sanna-Marin-2-Pääministeri Sanna Marinin hallituksella on kolme painavaa syytä onnistua. Pelissä on nyt poikkeuksellisen paljon.

Akuutein syy on tietenkin meneillään oleva kriisi. Hallitus on hoitanut sitä tähän saakka hyvin vaikka lentokenttien horjahdellut informointi ja maskiskandaali ovatkin nakertaneet suoriutumista. Suurin osa suomalaisista on nähtävästi osannut suhteuttaa kömmähdykset koronakriisin haasteellisuuteen. On kaikkien edun mukaista, että hallitus pysyy kasassa ja onnistuu kriisin hoitamisessa. Hallituskriisi koronan keskellä olisi enemmän kuin hallituskriisi. Se veisi toiminnan fokuksen sivuun ja olisi näin suora uhka suomalaisten terveydelle.

Toinen syy kytkeytyy hallituksen sukupuoleen. Ensimmäistä kertaa maamme historiassa poikkeustilan hoidosta vastaa hallitus, jossa keskeiset ministeripaikat ovat nuorten naisten miehittämiä. Jo edellisen lauseen kielellinen ristiriita vihjaa, mistä on kysymys. Pelissä on sukupuolten tasa-arvo, ei enempää eikä vähempää. Hallituksen pitää vakuuttavalla toiminnalla kyetä motittamaan sen kulkua varjostaneet sukupuolittuneet tunnemielikuvat. Ne tiivistyvät vähättelevään ilmaisuun ”huulipunahallitus” tai asenteissa suoraan ja epäsuorasti vieläkin näkyvään tytöttelyyn. Tässä asetelmassa hallituksen epäonnistuminen merkitsisi takaiskua sukupuolten tasa-arvolle. Liian monien ruokkima tunnemielikuva kuuluisi tällöin seuraavaan tapaan: ”Ei niistä nuorista naisista ollut kovassa paikassa maan johtoon.”

Kolmas syy liittyy edelliseen. Maassamme velloo konservatiivisia populistia voimia, jotka markkinoivat ideologiaansa paluuna perinteiseen Suomeen. He hakevat menneisyydestä ratkaisumalleja nykyisiin ongelmiin ja vajovat samalla henkisesti nyrkin ja hellan väliin. Mikäli jo iältään tulevaisuuteen suuntautuva hallitus epäonnistuu, menneisyyden harhoista voimaansa ammentava populismi saa unelmoimansa poliittisen lahjan. Se lahja voisi auttaa kääntämään historian kelloja taaksepäin ja siirtämään maata kohti Unkarin viitoittamaa tietä.


Kuva: Laura Kotila, valtioneuvoston kanslia.

Jätä kommentti

Task Force Nyrkki

Screenshot 2020-04-01 at 12.02.33

Tasavallan presidentti Sauli Niinistön ehdotus Nyrkin perustamisesta torjuttiin tahdikkaasti mutta päättäväisesti. Mutta millaisen viestin presidentti suomalaisille lähetti?

Ensimmäinen viesti kuuluu seuraavasti: Vaikuttaa siltä, että hallituksen toimet ovat riittämättömiä, siksi minun pitää puuttua asiaan. Näin Niinistö antoi kohteliaasti paketoidun mutta selvän epäluottamuslauseen hallitukselle. Hän ei luottanut hallituksen operationaaliseen toimintakykyyn kriisin keskellä.

Toinen ja hieman sukupuolittunut viesti rakentuu huomaamattomasti ensimmäisen sisään: Nyt eivät hennot otteet riitä. Tarvitaan ruista ranteeseen. Pitää muodostaa task force Nyrkki, jolta löytyy riittävästi operatiivista vääntöä hoitaa tilanne kotiin. Tämä viesti puhutteli etenkin niitä, joille pääministerin sukupuoli herättää epäluottamusta ja jotka inhoavat hänen poseeraustaan Voguen sivuilla juuri nyt.

Kolmas viesti voidaan pukea kysymykseksi: Jos kerran presidentti tiesi, että hänen ehdotuksensa valuu julkisuuteen, tulee torjutuksi ja aiheuttaa valtioelinten toimivaltaan liittyvän debatin, niin miksi hän teki sen?

Kysymyksestä avautuu vain kaksi Niinistön kannalta ikävää vaihtoehtoa.

Ehkä hän ei kuitenkaan osannut ennakoida ehdotuksensa saamaa vastaanottoa ja sen vääntymistä julkiseksi toimivaltadebatiksi. Jos näin on, Niinistön ja hänen esikuntansa analyysi meni pahasti pieleen niin hallituksen kuin julkisuuden toiminnan osalta. Niinistön olisi pitänyt tietää, ettei pääministerillä faktisesti ollut muuta vaihtoehtoa kuin torjua ehdotus.

Jos Niinistö kykeni ennakoimaan ehdotuksensa saaman vastaanoton ja teki sen siitä huolimatta, hän loi tietoisesti kamppailun presidentin ja hallituksen toimivaltasuhteista keskellä sodanjälkeisen historian pahinta yhteiskunnallista kriisiä. Silloin Niinistöltä voidaan kysyä: Oliko hetki oikea tällaiselle koepallolle?

Lopputulos presidentin avauksesta on joka tapauksessa se, että kaikki hävisivät. Pääministerin energiaa kului toimivaltadebattiin tilanteessa, jossa hänellä olisi muutakin tekemistä. Sisäministeri Maria Ohisalo rouhaisi Niinistön arvovaltaa tokaisemalla A-Studion (ma 30.3.) haastattelussa hieman vinosti hymyillen, että ”toki otamme kaikki ulkopuoliset neuvot ja vinkit vastaan”. Itse koronakriisin hoitaminen sai niskaansa episodin, jota kukaan ei tässä tilanteessa olisi kaivannut.

*

Kansalaisten näkökulmasta presidentti Niinistö on toiminut erinomaisesti ja kyennyt tukemaan, yhdistämään ja tarvittaessa myös nuhtelemaan suomalaisia vaikeassa tilanteessa. Hän on ollut koko elämänkokemuksellaan emotionaalisesti läsnä ja tarjonnut hyvän lisän hallituksen asianlinjalla pysyttelevään viestintään.

Täkäläisessä mediajulkisuudessa hänestä on kuitenkin tullut koskematon. Hyvin harvoin hänen toimintaansa arvioidaan kriittisesti. Hän on saanut paljon puhutun työrauhan sanan hyvässä ja huonossa merkityksessä. Ilmeisesti Sauli Niinistökin voi tehdä virheitä.

******

Kuva: https://www.vectorstock.com/royalty-free-vector/fist-vector-1359744.

 

Jätä kommentti

Tukeeko journalismi ihmisten selviytymiskykyä?

Resilience-1280x640Muotisana resilienssi tarkoittaa kykyä selviytyä vastoinkäymisistä. Se on sitkoa, kestävyyttä ja taitoa elää vaikeidenkin ongelmien keskellä ja selviytyä niistä.

Juuri nyt journalismi on tilanteessa, jossa se joutuu poikkeuksellisella tavalla miettimään omia vaikutuksiaan yleisönsä selviytymiskykyyn.

Lähtökohta on selvä: journalismi on vastuussa vain yleisölleen. Se ei ole vastuussa hallitukselle tai viranomaisille. Journalismin ensisijainen tehtävä on kertoa tosiasiat. Kuitenkin tapa, jolla journalismi nyt päällä olevaa epidemiaa käsittelee, vaikuttaa aina ihmisten kykyyn selviytyä ongelmasta.

Jos journalismi haluaa heikentää yleisönsä selviytymiskykyä, se:

  1. Levittää huhuja.
  2. Maalailee kaikkein pahimpia skenaarioita.
  3. Rakentelee sensaatioita ja klikkiotsikoita.
  4. Tirkistelee sanoin ja kuvin vaikeasti sairaiden elämää.
  5. Lietsoo vastakkainasetteluja dialogin sijaan.

Mikäli journalismi haluaa tukea yleisönsä selviytymiskykyä, se:

  1. Rakentaa faktoihin perustuvan mahdollisimman tarkan kuvan tilanteesta.
  2. Kertoo ikävätkin asiat niitä paisuttelematta.
  3. Korostaa yhteisöllisyyttä ja vastuuta: kukaan ei ole yksin.
  4. Voimauttaa yleisöään kertomalla, mitä voi tehdä.
  5. Raportoi surun myötätuntoisesti ja kertoo valoisia tarinoita selviytymisestä.

Jos journalismi valitsee jälkimmäisen tien, se kasvattaa myös omaa selviytymiskykyään ansaitsemalla sen kaikkein tärkeimmän: yleisönsä luottamuksen.


Kuvan tekijänoikeudet: https://safety4sea.com/7-resilience-best-practices-to-improve-your-daily-life-or-routine/

 

2 kommenttia

Korona mediassa – paniikkia ilmassa

Näyttökuva 2020-03-12 kello 15.32.14Koronaepidemian laajentuessa ja tartuntojen yleistyessä, paniikki alkaa pikkuhiljaa levitä muidenkin kuin sijoittajien keskuudessa. Se näyttää tarttuvan myös uutismediaan, ainakin Iltalehteen.

Tartuntojen yleistyttyä Suomessa Iltalehti otsikoi keskiviikkona ”Näin räjähdysmäisesti korona on levinnyt Suomessa”. Seuraavana päivänä uhkaava adjektiivi oli tosin jo kadonnut jutun otsikosta – ilmeisesti palautteen seurauksena.

Samana päivänä Iltalehden kolumnisti Sanna Ukkola kuitenkin lisäsi kierroksia: ”Tätä vauhtia kymmenettuhannet suomalaiset kuolevat koronaan” (IL 12.3). THL.n asiantuntija, johtaja Mika Salminen yritti opastaa Ukkolaa, että ennusteiden tekeminen ei ole ihan niin yksinkertaista kuin Ukkola olettaa. Viesti tuskin meni perille, sillä Ukkolalla oli jo varmaa tietoa siitä, että THL:n tiedot ja ohjeistus koronasta ei ole ajan tasalla. Ukkolan mielestä viranomaiset yrittävät vain rauhoitella kun heidän pitäisi keskittyä ehkäisemään tuleva katastrofi.

THL:n ja muiden terveysviranomaisten kritiikki onkin pikkuhiljaa yleistynyt mediassa. Uusia, ja vanhoja, epidemologian asiantuntijoita nousee nyt joka kolosta. Heillä tuntuu olevan uskomus, että ”kyllä kansa tietää” paremmin.

Kansan viisaus tiivistyy somessa. Mikael Junger, jota eräs twiittaaja ylistää yhdeksi ”kolmesta viisaasta miehestä”, jotka uskaltavat kyseenalaistaa hallituksen ja viranomaisten totuudet tiivistää oman näkemyksensä (12.3.): ”Ei-asiantuntijoiden näkemyksillä somessa on merkitystä, koska valistunut somettaja yhdistää omat havainnot, kohtaamansa asiantuntijoiden näkemykset ja datan yksilölliseksi kokonaisuudeksi. Kun 100 ihmistä tekee tuon, on näiden kokonaisuus usein hyvin osuva. Wisdom of crowds.”

Sujuvasti tutkimustietoa, asiantuntijoiden näkemyksiä tulkitseva ja datan käsittelyn alkeet taitava ”valistunut somettaja” on uuden ajan tee-se-itse asiantuntija, joka kykenee kyseenalaistamaan tarvittaessa vaikka tiedeyhteisön konsensuksen. Ainakin yhdessä sadan muun samanlaisen kanssa.

Korona näyttää myös sekoittavan mediakenttää kiinnostavalla tavalla. Siinä missä Iltalehden kaltainen perinteinen uutismedia lähtee laukalle, ei-niin-luotettavana tunnettu MV-lehti ryhtyykin yllättäen koronapaniikin rauhoittelijaksi. Lehti siteeraa lähteenään ”arvostettua ravitsemusasiantuntijaa” Antti Heikkilää. Heikkilän mielestä nyt on turhan panikoida, tärkeintä on popsia riittävästi C-vitaminia. Sillä on Heikkilän tietojen mukaan saatu tautia taltutettua Kiinassakin.

 

%d bloggaajaa tykkää tästä: