Jätä kommentti

Puhe tiedevastaisuudesta ei lisää luottamusta

”Tiedeväki pillastui jälleen kerran, kun irvileuat kyselivät tutkimushankkeiden hyötyjen perään”, kirjoitti vastaava päätoimittaja Perttu Kauppinen pääkirjoituksessaan. Viimeistään tämä sai tieteentekijät puolustuskannalle, jolla osa heistä oli ollut jo viimeistään Helsingin Sanomien huhtikuun pääkirjoituksesta lähtien. Lisää kierroksia keskusteluun ovat tuoneet joidenkin toimittajien twitterissä esittämät kommentit, joissa vaaditaan lisää avoimuutta ja läpinäkyvyyttä tieteen rahoituspäätöksiin.

Tieteentekijöiden tuohtumus on ymmärrettävää. Tutkimusrahoitukseen suunnitellut leikkaukset, epämääräiset vihjailut humanististen ja yhteiskuntatieteiden politisoitumisesta, ja pahimmillaan yksittäisten tutkijoiden hankkeiden leimaaminen epäilyttäviksi hankaloittavat tarpeettomasti tutkijoiden elämää. Tämä luo käyttövoimaa autoritaariselle populismille, joka pahimmillaan johtaa tutkijoiden uhkailuun ja häirintään, jonka tavoitteena on tutkijoiden vaientaminen.

Tästä huolimatta, myös tutkijoilta toivoisi hiukan enemmän malttia tässä keskustelussa. Jotkut tutkijat ovat niputtaneet kaikkia tiedettä ja sen arvostusta uhkaavat asiat ”tiedevastaisuuden” alle. Tämä epämääräinen leimakirves ei kuitenkaan auta tieteen puolustamista, vaan pikemminkin haittaa sitä. Sen avulla löytyy tieteen vastustajia sieltäkin, missä heitä ei oikeasti ole. Vaatimukset tiederahoituksen läpinäkyvyyden lisäämisestä ovat legitiimejä, eikä niiden esittäjiä pidä automaattisesti leimata tiedevastaisiksi. Miten rahoitusta olisi mielekästä avata onkin hieman vaikeampaa, mutta olennaista on kuitenkin luottamuksen lisääminen avoimuuden avulla.

Tutkimus ei tue väitettä tieteenvastaisuuden yleistymisestä. Ei varsinkaan Suomessa, mutta ei juuri muuallakaan. Tiedebarometrin mukaan luottamus tieteeseen on pikemminkin noussut. Yleinen tiedeluottamus ei toki kerro siitä, miten erilaisiin tutkimustuloksiin, yksittäisiin tutkimusaloihin tai tieteen ja teknologian sovelluksiin suhtaudutaan. Toisaalta, kritiikki tai epäily näitä kohtaan ei useimmiten kerro tiedevastaisuudesta, vaan jostain muusta, paljon monimutkaisemmasta ilmiöstä.

Esimerkkiä tiedeluottamuksen rapautumisesta haetaan usein Yhdysvalloissa. Siellä onkin havaittu, että yleinen luottamus tieteeseen on taittunut ja konservatiivien keskuudessa se on jopa hieman laskenut. Kun liberaaleja kannattavien tiedeluottamus on vastaavasti noussut, tämä on synnyttänyt polarisaatiota suhteessa tieteeseen. Toisaalta, edes Yhdysvalloissa ei voi varsinaisesti puhua suoranaisesti tiedevastaisuuden lisääntymisestä, vaan siitä, että konservatiivit vieroksuvat  enemmän tiettyjä aloja kuten ympäristötutkimusta, terveystutkimusta tai yhteiskuntatieteitä. Samaan tapaan myöskään Suomessa perussuomalaisten kannattajien enemmistöä ei voi pitää tiedevastaisina, vaikka viimeisen Tiedebarometrin mukaan heidän keskuudessaan yleinen luottamus tieteeseen oli alempi kuin muiden puolueiden kannattajilla.

Epämääräinen puhe tiedevastaisuuden yleistymisestä toistuu koronaan ja rokotuksiin liittyvässä keskustelussa. Koska erilaiset salaliittoteoriat näkyvät yhä vahvemmin sosiaalisessa mediassa, koronadenialistit provosoivat ja osoittavat mieltään muutaman kymmenen hengen joukoissa, julkisuudessa toistuvasti väitetään rokotevastaisuuden olevan nopeassa kasvussa. Tämä liittyy osittain twitterharhaan, joka olettaa joidenkin mielepidepidevaikuttajien vaikutusvallan todellisuutta suuremmaksi. Näissä perusteluissa twitter – tai tarkemmin sanoen muutamien äänekkäiden provokaattoreiden viestintä – kasvaa ikään kuin totuudeksi mediasta.

Epämääräinen puhe tiedevastaisuudesta näkyy erityisesti siinä, miten  rokotevastaisuus ja rokote-epäröinti niputetaan yhteen. Lääketieteen professori Juhani Knuuti avasi äskettäisessä blogissa hyvin näiden ilmiöiden eroja ja yleisyyttä. Varsinaisia rokotevastaisia on Suomessa muutaman prosentin verran.

Yhdysvaltaiset viestinnän ja politiikan tutkijat Nicole Krause ja kumppanit kirjoittivat American Scientist -lehteen jokseenkin tylyn kritiikin tutkijoiden tavasta etsiä tiedevastaisuutta ja rokotevastaisuutta joka paikasta. Kirjoituksen otsikko The Trust Fallacy viittaa siihen, että monet tutkijat eivät näytä ymmärtävän tiedeluottamukseen liittyvää tutkimusta, vaan toistelevat anekdootteihin perustuvia väitteitä tiedevastaisuuden ja epäluottamuksen kasvusta.

Heidän mukaansa ”scientists’ search for public pathologies is unhealthy, unhelpful and ultimately unscientific”. Tällä he tarkoittavat sitä, että monet tieteen puolustajat eivät arvosta tiedeasenteisiin liittyvää tutkimusta. Sama epäluottamus koskee tiedeviestinnän tutkimusta, joka on jo vuosikymmeniä osoittanut, että ylimielinen oikeassaoleminen ja vastustajien leimaaminen on tieteestä viestivien pahin synti. Luottamusta voidaan rakentaa ainoastaan keskustelulla, vuoropuhelulla ja avoimuudella.

Meillä tutkijoilla on vielä paljon opittavaa tästä nöyremmästä asenteesta. Se ei tarkoita, että hyväksyisimme tieteenalojen perusteetonta leimaamista tai tutkijoiden häirintää. Mutta asiallista kritiikkiä pitää sietää ja siitä tulee keskustella ilman turhia viholliskuvia ja poteroon käpertymistä.

Jätä kommentti

Koronan kasvot mediassa – juhliva nuoriso taudin levittäjänä

Kuva: ote tutkimuksen aineistosta.

Kriisit kutsuvat esiin sankareita, auttajia, vastuunkantajia ja uhreja – ja myös antisankareita, jotka virheellisellä tai vastuuttomalla toiminnallaan asettavat vaaraan muut. Koronapandemia on tässä suhteessa monella tapaa tyypillinen kriisi: julkisuudessa syyllisten penkille on asetettu vuoroin hallitus, STM, THL, turistit, huolettomat juhlijat tai maskien ja rokotusten vastustajat.  Yksi ryhmä on kuitenkin on kuitenkin toistunut koronan kuvissa lähes koko pandemian ajan: nuoriso, joka huolettomalla käytöksellään tai suorastaan holtittomalla bailaamisellaan asettaa vaaraan kunnon kansalaiset.

Tämän havainnon nuorisosta pandemian antisankarina tekevät myös sosiaalipsykologit Jari Martikainen ja Inari Sakki, jotka tutkivat koronan kuvia suomalaisissa sanomalehdissä. He analysoivat sitä, miten eri väestöryhmiä esitettiin koronaan liittyvien lehtijuttujen kuvissa. Aineistona oli noin 4500 Helsingin Sanomissa ja Ilta-Sanomissa julkaistua kuvaa tammi-elokuussa 2020.

Tutkijat erottavat aineistostaan neljä ryhmää, alle 12-vuotiaat lapset, alle 25-vuotiaat nuoret, aikuiset sekä koronan eristämät vanhemmat ihmiset. Lapset kuvattiin joko huolettomina leikkijöinä tai tottelevaisina koululaisina, jotka pitivät turvavälit kouluun mennessään ja pesivät huolellisesti kätensä koulussa. Myös nuorten kuva oli kaksijakoinen: epidemian kuvissa näkyi joko vastuuntuntoisia opiskelijoita ja työelämään tutustuvia nuoria tai huolettomia juhlijoita joukkona ja ryhmäkuvissa. Aikuiset esitettiin yleensä joko tietävinä asiantuntijoina tai vastuuntuntoisina huolehtijoina. Eläkkeellä olevat puolestaan näyttäytyivät koronatoimien eristäminä uhreina.

Siinä missä lapset oli usein kuvattu aikuisen silmän tasolta, vastuuntuntoisia opiskelevia ja ammattiin valmistuvia nuoria kuvattiin samalta korkeudelta. Juhlivia nuoria kuvattiin vauhdikkaissa tilanteissa ja luotiin vaaran tuntua: tässä tulevat ne, jotka käytöksellään asettavat vaaraan paitsi itsensä, myös muut. Tutkijat eivät analysoi tekstejä, mutta aineiston perusteella näyttää siltä, että jutuissa itse ääneen pääsevät vastuulliset nuoret, kun taas vastuuttomina esitetyt nuoret esiintyvät anonyymisti lähinnä ilmiön kuvituksena.

Lehtikuvat eivät ole neutraaleja tai objektiivisia todellisuuden kuvauksia, vaan ne luovat kuvaa todellisuudesta ja rakentavat katsojien käsitystä maailmasta, sekä tarkoituksellisesti että – todennäköisesti vielä useammin – tahattomasti. Ne puhuttelevat ennen kaikkea tunteitamme, usein tavoilla, joita emme tiedosta.

Kriisit ja niistä kertovat tarinat kutsuvat esiin sankareita, auttajia, uhreja ja syyllisiä. Sosiaalisten representaatioiden tutkijat korostavat, että syylliset esitetään tyypillisesti ’toisina’, jotka eroavat ’meistä’ muista. Toiset esitetään tyypillisesti moraalisesti arveluttavina toimijoina, joihin on perusteltua kohdistaa pakkokeinoja tai muita vallankäytön muotoja. Tarina nuorisosta koronakriisin antisankarina – jo huomattavasti ennen nykyistä keskustelua koronan deltamuunnoksen nopeasta leviämisestä nuorten keskuudessa – uusintaa vanhaa tuttua kertomusta uhkaavasta, pilalla olevasta nuorisosta.

Kun tarina kaipaa syntipukkia, nuoriso on varma valinta.

Jätä kommentti

Turverekat ja tutkijoiden sananvapaus

Mitä yhteistä on turvetuottajien mielenosoituksella vappuaattona ja tutkijoiden sananvapaudella? Itse asiassa paljonkin. Turvetuottajien moottorimarssissa vaadittiin turpeen luokittelemista uusiutuvaksi energiaksi. Tähän määrittelyyn taas kiteytyi yksi Suomen tunnetuimmista tutkijoiden sananvapauden loukkauksista vuonna 2010.

Tänä päivänä on helppo naureskella mielenosoittajien vaatimukselle, joka on toivottomasti ajastaan jäljessä. Mutta eivät turvetuottajat ole tätä itse keksineet. Vielä kymmenen vuotta sitten näin väittivät myös Teknillinen tutkimuskeskus VTT ja maan hallitus ”vihreässä verouudistuksessaan”, vaikka tutkijat olivat osoittaneet, että turvetta ei voi mitenkään pitää uusiutuvana luonnonvarana.

Vuonna 2010 käytiin näkyvä keskustelu tutkijoiden sananvapaudesta kun joukko VTT:n tutkijoita syytti julkisuudessa työnantajaansa painostuksesta. Tutkijoiden mukaan VTT:n johto yritti runnoa läpi yksituumaisen näkemyksen energiakysymyksistä ja painostaa eri mieltä olevat vaikenemaan julkisuudessa. Vaikka tutkijat yleensä rinnastavat turpeen fossiilisiin polttoaineisiin, VTT:n hallitukselle tekemässä selvityksessä ei ehdotettu turpeelle lainkaan veroa, toisin kuin vaikkapa kivihiilelle. Julkisuudessa nostettiin esille, että selvityksestä vastasi VTT:n teknologiajohtaja, joka oli aiemmin toiminut turveteollisuuden tehtävissä.

Eduskunnan oikeusasiamies otti kiistan tutkittavakseen ja antoi VTT:n johdolle huomautuksen tutkijoiden sananvapauden loukkaamisesta vuonna 2011. Oikeusasiamiehen mukaan ”sananvapaus kuuluu myös virkamiehelle ja valtion laitoksen työsopimussuhteiselle työntekijälle”. Oikeusasiamies linjasi, että VTT:n tutkijoilla on ”perustuslaissa turvattu tieteen ja tutkimuksen vapaus”.

Itse asiassa Suomalainen tiedeakatemia julkaisi kannanoton turpeen käytöstä energiana kesällä 2010. Tiedeakatemian mukaan turvetta ei voida pitää uusiutuvana luonnonvarana. Se suosittelikin, päinvastoin kuin hallitus, polttoturpeen käytön asteittaista lopettamista, jotta Suomi voisi paremmin päästä tavoitteisiinsa hiilidioksidipäästöjen vähentämisessä.

Mikäli VTT:n johto ja hallitus olisivat kuunnelleet tuolloin tutkijoita, suomalainen energiantuotanto olisi todennäköisesti paljon paremmassa tilanteessa kuin nyt, jolloin turpeenpolttoa keinotekoisesti pidetään yllä. Valheella on siis joskus pitkät jäljet.

Turvetuottajien moottorimarssi on yksi osoitus siitä, miksi tutkijoiden sananvapaudella on myös yhteiskunnallista merkitystä.

(Teksti pohjautuu kirjaan Esa Väliverronen ja Kai Ekholm (toim.) Tieteen vapaus ja tutkijan sananvapaus, Vastapaino 2020.)

Jätä kommentti

Somejätit mediayrityksinä – eli miksi sääntelyä tarvitaan

Twitter ilmoitti sulkevansa pysyvästi Trumpin henkilökohtaisen käyttäjätilin ja jatkoi presidentin virallisella tilillä julkaistujen tviittien sensurointia. Hieman aiemmin Facebook ilmoitti estävänsä Trumpin julkaisut alustoillaan ainakin Bidenin virkaanastujaisiin asti. Lisäksi Google ja Apple ilmoittivat rajoittavansa äärioikeiston kanavaksi nousseen Parlerin lataamista sovelluskaupoistaan.

On silti ennenaikaista sanoa, että Google (Alphabet), Facebook ja Twitter myöntäisivät nyt olevansa myös mediayrityksiä, joille kuuluu vastuu myös välittämistään sisällöistä. Ne ovat itsepintaisesti kutsuneet itseään vain teknologiayrityksiksi.

Kun 2012 ilmestyneessä Mediayhteiskunta kirjassa kutsuimme näitä yhtiöitä (uudenlaisiksi) mediayhtiiöksi, tämä ei ollut vielä kovin tavallista. Google ja Facebook olivat onnistuneet määrittelemään itsensä tavalla, joka suosi parhaiten niiden liiketoimintaa, vapautti ne mediayhtiöitä koskevasta sääntelystä ja mahdollisti nopean laajenemisen. Google ja Facebook eivät tässä toki olleet ainoita, vaan sama pako perinteisen sääntelyn ulkopuolelle on mahdollistanut myös muiden alustatalouden yritysten nopean kasvun ja maailmanvalloituksen.

Pinnalta katsoen on toki helppo ymmärtää, miksi someyhtiöitä ei ole tarvinnut kutsua mediayrityksiksi. Siinä missä perinteisten mediayritysten päätuote on ”sisältö”, uusien mediayritysten tuote on ”vuorovaikutus”. Kenellekään mediahistoriaan perehtyneelle ei kuitenkaan ole yllätys, että mediat – tai mitkä tahansa teknologiat – käyvät evoluutioissaan läpi erilaisia vaiheita. Uusi disruptoi vanhaa, mutta lainailee samalla monia piirteitä siitä kehittyäkseen edelleen. Sitä paitsi vuorovaikutus ei oikein tahdo sujua ilman sisältöä.

Teknojättien argumentti sääntelyä vastaan on murentunut vähitellen. Alkuvaiheessa oli totta, että Google ja Facebook eivät tuottaneet sisältöjä, ne vain tarjosivat alustan, jolle käyttäjät saattoivat jakaa perinteisen median sisältöjä tai tuottaa omaa ilmaisella työllä. Mediamaiseman muutos viimeisten kymmenen vuoden aikana on kuitenkin vienyt pohjan tältä erottelulta: myös monet perinteiset mediayhtiöt tuottavat yhä vähemmän itse jakamiaan sisältöjä.

Toisen teknoyhtiöiden argumentin mukaan ne eivät harjoita ihmisten tekemää moderointia. Suodatuksen hoitavat algoritmit. Tällä perusteella ne ovat sitkeästi väittäneet, että toimituksellinen työ – valikointi, muokkaus ja suodatus – eivät ole mahdollisia niille. Tämä argumentti murenee siihen, että joku kuitenkin rakentaa ja säätää algoritmit. Lisäksi, esimerkiksi Facebook on ajoittain joutunut kohuihin, joissa sitä on syytetty liberaalin sisällön suosimisesta konservatiivisen kustannuksella. Algoritmi tuskin olisi tätä itse keksinyt tehdä. Isommassa kuvassa kyse onkin siitä, että algoritmit ovat osittain korvanneet toimittajat uutisten portinvartijoina.

Ehkä selkein yhtäläisyys vanhojen ja uudempien mediayritysten välillä on mainontaan perustuva liiketoimintamalli. Molempien tuote on ”yleisöt” tai ”käytttäjät”, joita ne myyvät kolmansille osapuolille. Tässä kilpailuasetelmassa uusien mediayritysten asema on ylivertainen: niiden data on moninkertaisesti arvokkaampaa kuin perinteisten mediayritysten keräämä.

Perinteisten ja uudempien mediayritysten epäreilua kilpailuasetelmaa vahvistaa viime kädessä se, että ensin mainitut ovat monenlaisen sääntelyn kohteena ja jälkimmäiset lähinnä sääntelevät itseään sen verran kuin se julkisen paineen takia on välttämätöntä. Viestintäpolitiikan tutkijoille ajatus somejäteistä mediayrityksinä on ollut selvä jo pitkään. Toivottavasti viime päivien tapahtumat tekevät muillekin selväksi, miksi Google, Facebook, Twitter ja muut someyhtiöt tulee nähdä myös mediayrityksinä.

Jätä kommentti

Pikatieteen riskit koronakriisissä

Kun tieteellinen tutkimus yleensä muistuttaa maratonia, koronapandemian epidemian yhteydessä siitä on tullut pikajuoksua, sanoo lääketieteen etiikkaan perehtynyt Katrina Bramstedt. Julkaisustandardien löystymistä käsittelevässä artikkelissaan hän huomauttaa, että heinäkuun loppuun mennessä yhteensä 19 covid-19 artikkelia ja 14 ennakkojulkaisua (preprint) oli vedetty pois niihin liittyvien epäilyjen vuoksi. Syynä oli epäily huonolaatuisesta datasta, datan vääristelystä ja metodologisista tai tulosten tulkinnan ongelmista. Se ei ole toki paljon siihen nähden, kuinka paljon aiheesta on julkaistu, mutta antaa aihetta kriittiseen pohdintaan.

Hidas tahti antaa tutkijoille mahdollisuuden pohtia tulostensa merkittävyyttä ja luotettavuutta. Se antaa aikaa kunnolliselle vertaisarvioinnille, korjauksille ja tarkennuksille ennen julkaisua. Tulosten luotettavuuden arviointi on entistä tärkeämpää kun yhä suurempi osa tieteellisistä artikkeleista on avoimesti kaikkien saatavilla ja niitä käytetään moniin eri tarkoituksiin tiedeyhteisön ulkopuolella. Kun ottaa huomioon tutkimuksen keskeisen roolin epidemian hallinnassa, ongelmat eivät ole ihan pieniä.

Julkaisupaine on saanut useat tiedelehdet nopeuttamaan julkaisemista ja keventämään vertaisarvioinnin prosesseja. Tällä on myös yhteiskunnallista merkitystä, kun virheellinen tieto alkaa levitä myös uutismediassa ja sosiaalisessa mediassa. Pandemian aikana onkin jo nähty misinformaation leviävän myös tieteellisten julkaisujen kautta.

Keväällä joukko eurooppalaisia tutkijoita julkaisi keväällä The Lancet Respiratory Medicine -lehdessä kirjeen, jossa varoitettiin tulehduskipulääke ibuprofeenin käytön pahentavan keuhko-oireita koronapotilailla. Kirje ei perustunut varsinaisesti tutkimukseen, vaan tutkijoiden tekemään teoreettiseen päättelyyn. Muutamaa päivää myöhemmin Ranskan terveysministeri julkaisi twitterissä viestin, jossa kehotettiin välttämään ibuprofeenia. 

Lääkärit ja tutkijat reagoivat aiheeseen nopeasti ja kumosivat epäilyt ibuprofeenin vaarallisuudesta. Myös WHO oikaisi kantansa. Vahinko oli kuitenkin ehtinyt jo tapahtua ja mediassa tutkijoiden ilmaisema huoli ja identifioimattomat tautitapaukset olivat ehtineet muuttua tutkimukseksi ja tieteen viimeiseksi sanaksi, synnyttäen paniikkia ja pelkoja.

Hydroksiklorokiiniin liittyvä virheellinen tieto sai alkunsa Lancet -lehdessä keväällä julkaistuista artikkelista. Artikkelissa väitettiin, että covid-19 yhteydessä käytettynä se lisäsi kuoleman riskiä. Tämän seurauksena WHO keskeytti hydroksiklorokiiniin liittyvät tutkimukset. Muutaman päivän kuluttua yli 200 tutkijaa julkaisi avoimen kirjeen, jossa tutkimusta arvosteltiin voimakkaasti. Sen data on oli peräisen pieneltä Surgisphere -yhtiöltä, jonka verkkosivut eivät olleet enää käytössä siinä vaiheessa kun tutkijat halusivat arvioida dataa ja sen laatua. Kritiikin johdosta Lancet vetikin artikkelin pois kesäkuun alussa. 

Tutkimustiedolla on tärkeä rooli paitsi epidemian hallintaa tukevassa päätöksenteossa, myös kansalaisten käsitysten muovaajana, huomauttaa tieteenfilosofi Uskali Mäki. Hänen mielestään pikatiede ja sen mukana syntyvät virheelliset tulkinnat nakertavat luottamusta tieteen, päätöksentekijöiden ja kansalaisten välillä. 

Teksti pohjautuu Tieteessä tapahtuu -lehdessä 5/2020 julkaistuun katsaukseen. Lehdessä on useita puheenvuoroja samasta aiheesta.

Jätä kommentti

Tutkijat ja toimittajat koronakiimassa

Koronakevät on tempaissut tutkijat ulos ”kammioistaan” ja sähköistänyt tunnelman aivan uudella tavalla. Epätietoisuus ja epävarmuus taudin etenemisestä luovat kysyntää uudelle tutkimukselle ja tulkinnoille.

Mediaa ja toimittajia kiinnostaa kaikenlainen tutkimustieto, tai sellaiselta edes etäisesti näyttävä. Tutkijoita kaivetaan haastateltavaksi kommentoimaan epidemian etenemistä ja hallintaa. Tämä on toki hienoa, sillä tutkijoilla on varmasti aiheesta perusteltua sanottavaa. Mutta ylilyöntejäkin on nähty. Yhä useammin tutkimus päätyy uutiseksi, ennen kuin se on ehditty julkaista ja arvioida tiedeyhteisön sisällä. Yhä useammin koronauutisissa jää epäselväksi myös se, milloin tutkija puhuu tutkimustiedon pohjalta ja milloin enemmänkin lausuu tulkintoja tai suosittelee toimenpiteitä omien arvostustensa pohjalta.

Yksi kuvaava esimerkki oli Helsingin Sanomissa äsken julkaistu juttu otsikolla ”Fatalismiefekti saa ihmiset vähät välittämään koronaohjeista, selittää tuore tutkimus”. Juttu lupasi, että ”oikean tiedon välittäminen koronaviruksesta voi säästää miljardeja dollareita rahaa”. Näin ilmeisesti kävisi, jos fatalistit vain saataisiin käyttäytymään oikein. Tämä suuri lupaus sopii hyvin siihen tuttuun tarinaan, jossa tutkimustiedon avulla voidaan tuottaa milloin mitäkin konkreettisia hyötyjä. Vaikuttavuutta, kuten nykyään on tapana sanoa. Tässä tarinassa tieteestä on tullut universaali ongelmaratkaisukone: riittää kun pannaan rahaa sisään ja tutkijat töihin, niin reseptin voi noutaa apteekin hyllyltä.

Itse juttu jäi tosin hiukan vaatimattomammaksi. Eikä fatalismiefektin luonnekaan oikein selvinnyt. Sen sijaan otsikon ja ingressin jälkeen jutun lukemista jatkaneille selvisi, että kyse olikin vasta käsikirjoituksesta, jota ei ollut vielä hyväksytty julkaistavaksi. Tutkimusta paremmin tunteville selvisi myös, että väite perustui kyselyyn, johon muutama tuhat satunnaisesti valikoitunutta amerikkalaista ja brittiä oli vastannut. Ei siis kovin vankalle pohjalle.

Yhteiskuntatieteissä julkaisukulttuuri on löysempi kuin vaikkapa lääketieteessä. Tuloksia tuodaan mediaan toisinaan jo ennen tieteellistä julkaisua, eikä sitä välttämättä tarvitse pitää ongelmana. Silloin tosin yleensä tyydytään uuden ilmiön kuvailuun, eikä yritetä selittää. Eli vaikkapa todistaa jotakin teoriasta johdettu hypoteesia oikeaksi – ennen kuin tutkimus on vertaisarvioitu.

Yllä oleva on vain yksi esimerkki koronakiimasta, jonka valtaan niin tiede kuin journalismi ovat ajautuneet. Ilmiön tunnistavat monet meistä tutkijoista. Itsekään en ole siltä välttynyt. Kahdessa kuukaudessa olen tehtaillut kolme koronaan liittyvää apuraha-anomusta, sillä tutkijan on taottava silloin kun rauta on kuumaa ja rahaa jaossa. Tutkimusryhmälle on saatava töitä.

Samaan aikaan tiedelehdet ovat kilvan julkaisseet covid-19 teemanumeroita ja kirjoittajakutsuja. Eikä tämä koske vain epidemiologista ja lääketieteellistä tutkimusta, vaan ihan kaikkea. No, ei ehkä sentään avaruustutkimusta.

Muutaman kollegan kanssa osallistuimme yhden kansainvälisen terveyssosiologian lehden abstraktikutsuun, mutta emme päässeet jatkoon. Ehdotuksia teemanumeroon tuli 146 ja vain 7 sai pyynnön artikkelin kirjoittamiseen, deadline toukokuun puolivälissä. Nyt tutkailemme samalla porukalla toista kutsua, jossa käsikirjoituksen deadline on sentään vasta 30.6.

Olen yhden kansainvälisen tieteentutkimuksen lehden toimitusneuvostossa, jonka päätoimittaja lähetti toimituskunnalle jokin aika sitten hieman tuskastuneen oloisen viestin: ”mitä me teemme näille kaikille toimitukseen tulviville covid-19 -käsikirjoituksille?” Päätoimittajan mukaan tähän mennessä saapuneet käsikirjoitukset perustuivat kaikki ”nopeaan ja likaiseen analyysiin” ja olivat muutenkin melko heppoisia. Päädyimme siihen, että pelisääntöjä pitää selkiyttää, mutta julkaisukynnykseen alentamiseen koronakriisin takia ole syytä.

Tiedon tarve on huutava. Mutta tutkimusrahoittajilta toivoisi silti kylmäpäisyyttä siinä, että rahaa jaettaisiin mieluummin itse tutkimukseen kuin vaikkapa tutkimukseen liittyvään puuhasteluun, joka lupaa ratkaista kaikki koronakriisiin liittyvät terveydelliset, sosiaaliset ja taloudelliset ongelmat.

Jätä kommentti

Koronakäyrät ja tiedepopulismin lumo


Viikko sitten twitterissä alkoivat kiertää amerikkalaisen ajatushautomon New England Complex Systems instituutin eri maiden koronatilannetta vertailevat kuviot. Ne kertoivat, että Suomi kuului Ruotsin, Venäjän, Iranin ja USA:n ohella niiden ongelmamaiden kerhoon, joissa epidemia oli heikosti hallinnassa. Suomea paremmassa kastissa olivat puolestaan Italia ja Espanja, jotka olivat jo ”lähes onnistuneet” samaan epidemian kuriin.

Nämä hieman arkijärjen vastaiset päätelmät eivät estäneet kotimaisia korona-aktivisteja jakamasta ajatushautomon juttuja todisteina Suomen koronapolitiikan virheistä. Vaikka muutamat asiantuntijat Juhani Knuutin tavoin nopeasti kyseenalaistivat näiden vertailujen todistusvoimaa, ja jotkut puhuivat jopa vastuuttomasta disinformaation levittämisestä, houkutus ajatushautomon koronakäyrien levittämiseen osoittautui vastustamattomaksi.

Olihan ajatushautomolla vakavasta tieteellisestä auktoriteetista viestivä nimi. Ja sen verkkosivuilla kerrottiin yhteyksistä maineikkaisiin yliopistoihin ja tutkijoihin.
Hienolla nimellä, titteleillä ja Harvard-yhteyksillä ratsastamalla luotiin lumoavaa tiedepopulismia. Kun koronavirus on osoittautunut niin hankalaksi ja monimutkaiseksi haasteeksi, on tilausta yksinkertaisille selityksille. Kuviot sopivat tähän yksinkertaistamiseen erinomaisesti.

Asiantuntijoiden kritiikki ei estänyt suomalaista mediaa tarttumasta tähän herkulliseen aiheeseen. Ainakin Helsingin Sanomat ja Iltalehti julkaisivat aiheesta jutut, jossa lähdekriittisyys loisti poissaolollaan. Iltalehti tiesi kertoa, että ”Ajatushautomon on perustanut arvostetussa Massachusetts Institute of Technology (MIT) -yliopistossa väitellyt fyysikko Yaneer Bar-Yam”. Helsingin Sanomat laittoi vielä paremmaksi ja kertoi Bar-Yamin johtavan ”tuhansien tutkijoiden ja korona-aktivistien verkostoa”. Tiedot ovat peräisin ajatushautomon End Coronavirus Org sivustolta.

Ja tämän jälkeen taas korona-akvistit jatkoivat tämän todistusaineiston jakamista somessa. Olihan se nyt saanut vahvistuksen myös aina luotettavalta uutismedialta.

Tapaus on vain yksi esimerkki siitä, miten numeroilla ja niiden näyttävällä visualisoinnilla saadaan rakennettua spektaakkelin todellisuutta. Kuluneen parin-kolmen kuukauden aikana tavallinen uutisten kuluttaja ei yksinkertaisesti ole voinut välttyä koronanumeroiden, -taulukoiden ja -kuvioiden lumovoimalta. Vaikka todellisuus ympärillämme näyttääkin ajoittain kaoottiselta ja uhkaavalta, numerot ja käppyrät tuovat objektiivisen tiedon turvaa, jonka voimme ripustaa itse kukin oman uhka- ja tai turvallisuusnarratiivimme osaksi.

Numeroilla on tärkeä rooli niin tieteessä, politiikassa kuin julkisessa elämässäkin. Tieteessä ne kertovat ennen kaikkea objektiivisuudesta, yleistettävyydestä ja vertailukelpoisuudesta. Politiikassa ja julkisessa elämässä niillä todistellaan mitä erilaisimpia asioita, tieteen auktoriteettia ja objektiivisuutta lainaten.

Theodore Porterin palkittu kirja Trust in Numbers: the pursuit of objectivity in science and public life kertoo hienosti, miten objektiivisuutta tuotetaan tieteessä. Numeroilla luodaan myös objektiivisuuden illuusiota. Tutkijoille, vaikkapa epidemologeille ja tilastotieteilijöille, numerot ovat tärkeitä, sillä he osaavat niitä lukea ja tehdä niiden perusteella tarvittavia päätelmiä. Julkisessa keskustelussa numerot ja kuviot ovat ongelmallisempia, sillä me maallikkoepidemologit hairahdumme helposti luottamaan myös vähemmän valistuneisiin asiantuntijoihin.

2 kommenttia

Korona mediassa – paniikkia ilmassa

Näyttökuva 2020-03-12 kello 15.32.14Koronaepidemian laajentuessa ja tartuntojen yleistyessä, paniikki alkaa pikkuhiljaa levitä muidenkin kuin sijoittajien keskuudessa. Se näyttää tarttuvan myös uutismediaan, ainakin Iltalehteen.

Tartuntojen yleistyttyä Suomessa Iltalehti otsikoi keskiviikkona ”Näin räjähdysmäisesti korona on levinnyt Suomessa”. Seuraavana päivänä uhkaava adjektiivi oli tosin jo kadonnut jutun otsikosta – ilmeisesti palautteen seurauksena.

Samana päivänä Iltalehden kolumnisti Sanna Ukkola kuitenkin lisäsi kierroksia: ”Tätä vauhtia kymmenettuhannet suomalaiset kuolevat koronaan” (IL 12.3). THL.n asiantuntija, johtaja Mika Salminen yritti opastaa Ukkolaa, että ennusteiden tekeminen ei ole ihan niin yksinkertaista kuin Ukkola olettaa. Viesti tuskin meni perille, sillä Ukkolalla oli jo varmaa tietoa siitä, että THL:n tiedot ja ohjeistus koronasta ei ole ajan tasalla. Ukkolan mielestä viranomaiset yrittävät vain rauhoitella kun heidän pitäisi keskittyä ehkäisemään tuleva katastrofi.

THL:n ja muiden terveysviranomaisten kritiikki onkin pikkuhiljaa yleistynyt mediassa. Uusia, ja vanhoja, epidemologian asiantuntijoita nousee nyt joka kolosta. Heillä tuntuu olevan uskomus, että ”kyllä kansa tietää” paremmin.

Kansan viisaus tiivistyy somessa. Mikael Junger, jota eräs twiittaaja ylistää yhdeksi ”kolmesta viisaasta miehestä”, jotka uskaltavat kyseenalaistaa hallituksen ja viranomaisten totuudet tiivistää oman näkemyksensä (12.3.): ”Ei-asiantuntijoiden näkemyksillä somessa on merkitystä, koska valistunut somettaja yhdistää omat havainnot, kohtaamansa asiantuntijoiden näkemykset ja datan yksilölliseksi kokonaisuudeksi. Kun 100 ihmistä tekee tuon, on näiden kokonaisuus usein hyvin osuva. Wisdom of crowds.”

Sujuvasti tutkimustietoa, asiantuntijoiden näkemyksiä tulkitseva ja datan käsittelyn alkeet taitava ”valistunut somettaja” on uuden ajan tee-se-itse asiantuntija, joka kykenee kyseenalaistamaan tarvittaessa vaikka tiedeyhteisön konsensuksen. Ainakin yhdessä sadan muun samanlaisen kanssa.

Korona näyttää myös sekoittavan mediakenttää kiinnostavalla tavalla. Siinä missä Iltalehden kaltainen perinteinen uutismedia lähtee laukalle, ei-niin-luotettavana tunnettu MV-lehti ryhtyykin yllättäen koronapaniikin rauhoittelijaksi. Lehti siteeraa lähteenään ”arvostettua ravitsemusasiantuntijaa” Antti Heikkilää. Heikkilän mielestä nyt on turhan panikoida, tärkeintä on popsia riittävästi C-vitaminia. Sillä on Heikkilän tietojen mukaan saatu tautia taltutettua Kiinassakin.

 

3 kommenttia

Mediapandemiassa pelko tarttuu herkästi

Maailman terveysjärjestö WHO miettii vielä, julistaako se koronaviruksen pandemiaksi eli maailmanlaajuiseksi epidemiaksi. Mediassa tältä on näyttänyt jo jonkin aikaa. Time –lehti julkaisi tilastoja, josta selvisi, että korona oli levinnyt kansainvälisessä mediassa huomattavasti nopeammin kuin ebola vuosina 2014-16. Tutkijoiden mukaan koronasta on löydetty myös enemmän sensaation aineksia kuin ebolasta.

Pelko on tarttuvaa. Erityisesti uusi ja tuntematon asia ruokkii pelkoja mediassa. Pelko myy juttuja ja mehevimmät uhkakuvat otsikoissa houkuttelevat lukijoita uuden tarinan ääreen. Kyse ei ole silti vain median kaupallistumisesta.

Pari viime aikoina voimistunutta ilmiötä lisää pelkotarinoita. Yksi niistä on uutismedian taipumus kertoa enemmänkin tulevasta kuin äsken tapahtuneesta. Siksi epämääräinen lähitulevaisuus on alkanut hahmottua uutisotsikoissa erilaisina uhkina. ”Tässä voi käydä huonosti” (Yle 26.2.2020), ”Globaali tappaja vai Kiinaan hiipuva tauti” (HS 18.2.2020). Uhkaskenaariot sopivat uutiseen paremmin kuin niiden hiipuminen, joten on ymmärrettävää, että pienimmätkin uhkakuvia vahvistavat uutiset taudin leviämisestä uusiin maihin ja kaupunkeihin saavat runsaasti näkyvyyttä.

Toinen mediapandemiaa vahvistava piirre sosiaalisen median ja uutismedian yhteen kietoutuminen ja toisiaan vahvistava kierre. Kun perinteinen uutismedia luottaa yleensä terveystiedon lähteenä viranomaisiin ja tieteeseen, sosiaalisen median alustoilla kukoistavat myös villit salaliittoteoriat ja huhut. Ja koska yhä useammat altistuvat näille disinformaation muodoille, myös uutismedia kokee velvollisuudekseen tarttua niihin.

Yksi villeimmistä ebolaan liitetyistä huhuista oli, että se oli kehitetty laboratoriossa afrikkalaisten tappamiseksi. Myös koronasta on levitetty samantapaista tarinaa ja sen tueksi esitetty brittiläiselle tutkimuslaitokselle kuuluva patentti nimeltä Coronavirus, joka tosin oli ihan eri asia.

Tutkimukset SARSista, ebolasta ja sikainfluenssasta osoittavat miten erilaiset pelot ovat medialle tyypillinen tapa kehystää uusia tarttuvia tauteja. Niitä kuvataan ”tappajiksi”, vaikka useimmat ovat koronan tavoin herkästi tarttuvia, mutta eivät erityisen vaarallisia.

Visuaalisesti koronan pelottavuutta viestivät suojamaskit, jotka kertovat tartunnan mahdollisuudesta. Astetta pelottavampi oli kansainvälisessä uutismediassa levinnyt kuva Wuhanissa kadulla makaavasta kuolleesta miehestä suojamaski kasvoilla.

Siihen, miksi juuri korona on synnyttänyt maailmanlaajuista mediapaniikkia, on toki muitakin syitä. Yksi on varmasti se, että tauti leviää Kiinasta eikä jostakin syrjäisesti Afrikan tai Aasian kolkasta. Kun katsoin suomalaisesta mediatietokannasta twitterin yleisimpiä hashtageja, suosituimaksi Kiinan ja terveyden jälkeen oli noussut sijoittaminen. Koska Kiinasta on tullut yhä merkittävämpi tekijä maailmantaloudessa, terveysuhkat sekoittuvat sujuvasti pelkoihin pörssiromahduksesta, jota on muutenkin ennakoitu jo jonkin aikaa.

Terveyspelkojen sekoittuminen sujuvasti taloushuoliin näkyi hyvin myös silloin kun uutisoitiin ensimmäisistä koronatartunnoista Lapissa tammikuun lopussa. Ensin mediassa levisi huoli tartuntojen leviämisestä, mutta seuraavana päivinä uutisoitiin jo siitä, miten matkailulle käy kun kiinalaiset peruvat Lapin matkojaan.

Verkottuneessa maailmassa pienikin häiriö jossakin ketjussa voi johtaa laajoihin seurausvaikutuksiin. Herkästi tarttuvat pelot ja mediassa leviävät paniikit ovat myös tällaisia häiriöitä.

 

Jätä kommentti

Median rooli pseudotieteen levittämisessä

Pseudotiede, huuhaa ja salaliittoteoriat leviävät ajoittain villisti sosiaalisessa mediassa ja internetin keskustelupalstoilla. Äskettäin julkaistu tutkimus YouTuben suosituimmista ilmastonmuutosta käsittelevistä videoista päätyi silti vähän yllättävään tulokseen: enemmistö 200 tutkitusta videosta kyseenalaisti tieteellistä konsensusta.

Eniten katsojia keräsivät raflaavimmat, salaliittoteorioita levittävät videot. Tutkijan mukaan ne olivat myös teknisesti yllättävän ammattitaitoisia. Kuvamateriaalia lainattiin uutismediasta ja tieteen organisaatioilta ja sitä editoitiin palvelemaan omaa tarinaa.

Tieteen organisaatioilla ja muilla tutkitun tiedon puolestapuhujilla riittääkin tekemistä, vaikka myös ne ovat ottaneet sosiaalisen median kerrontatapoja haltuun. Ongelma ei rajoitu vain ilmastonmuutokseen, vaan saman tyyppinen huuhaa leviää myös muista aiheista, varsinkin rokotuksista, terveydestä ja ravitsemuksesta.

Sosiaalisen median alustat eivät yleensä ota vastuuta levittämästään sisällöstä, koska ne mieltävät itsensä pelkiksi teknologiayrityksiksi. Algoritmien epäillään edistävän tunteisiin vetoavan huuhaan levittämistä, mutta ne jäävät alustojen liikesalaisuuksiksi.

Perinteinen uutismedia on yleensä vastuullista, ja karsii useimmiten räikeimmän huuhaan levittämisen, oli kyse sitten ilmastonmuutoksesta, rokotuksista tai terveydestä laajemmin. Mutta omat ongelmansa silläkin on.

Uutismedialle hankalampi tapaus on toisen tyyppinen pseudotiede, jonka haittoja on vaikeampi osoittaa ja arvioida. Hyvä esimerkki tästä äskeinen kohu ruotsalaisen konsultin Thomas Eriksonin menestyskirjasta Idiootit ympärilläni (2017). Kirjaa mainostettiin aikanaan tutkijan tekemäksi ja tutkimukseen pohjautuvaksi. Tutkijat ovat kuitenkin verranneet kirjan antia lähinnä horoskooppeihin, eikä Eriksonin persoonallisuustyypeillä ole tutkimuksellista pohjaa.

Helsingin Sanomat käsitteli aihetta parissakin jutussa ja peräsi myös kustantajan vastuuta. Häveliäästi lehti jätti pohtimatta omaa vastuutaan. HS julkaisi Erikssonista kirjan ilmestymisen aikoihin myötäsukaisen aukeaman jutun, jonka otsikossa tekijää tituleerataan tutkijaksi. Nyt jutun loppuun on ilmestynyt oikaisu: ”17.1.2020 klo 9.06: Poistettu jutusta virheellinen väittämä, jonka mukaan Eriksonin kirjan taustalla olisi valtava määrä tutkimustietoa.”

Paljastus Eriksonista ei ollut uusi, sillä ruotsalaiset psykologit ovat jo pitkään kyseenlaistaneet hänen tapansa ratsastaa tieteen auktoriteetilla.

Mitä journalismin pitäisi sitten tällaisissa tapauksissa tehdä? Ainakin suurempi valppaus ja pieni itsekriittisyys olisi paikallaan. Se, että journalismi päästäisi ääneen vain tieteentekijät, ei silti ole ratkaisu. Meillä on muutenkin riesana niitä luonnontieteiden toisinajattelijoita, jotka rakentavat kulttimainettaan sillä, että ”valtamedia sensuroi”.

Mutta Eriksonin kaltaisen konsulttipuheen ja tieteen auktoriteettia lainaavan retoriikan kanssa journalismilla on vielä skarpattavaa.

%d bloggaajaa tykkää tästä: