2 kommenttia

Kaurismäki, alkoholi ja journalismi

screen-shot-2017-02-18-at-10-01-04

Aki Kaurismäki vaikutti päihtyneeltä haastattelussa, joka ajettiin ulos Ylen pääuutislähetyksessä torstaina 16.2. Kaurismäen ajatukset sotkeentuivat sammaltavaan puheeseen. Hän yritti olla hauska siinä onnistumatta. Lähetyksen jälkeen sosiaalisessa mediassa alkoi kommentointi, jonka sävy lainehti säälistä ja surusta aina naureskeluun saakka.

Olisiko Ylen ja muiden uutismedioiden pitänyt jättää haastattelu näyttämättä? Ennen hankalaan kysymykseen vastaamista on syytä huomata, että journalismille tarjoutuu kaksi Aki Kaurismäkeä.

*

Ensinnäkin, Kaurismäki on ohjaaja, joka tekee maailmanluokan elokuvia. Niissä läikehtii lämpö, heikomman puolustaminen, osuva komiikka. Kaurismäki on luonut Akilandian, kuvitelmasuomen, jota ei koskaan ole ollut olemassa. Sen kautta hän kertoo näkemyksiään siitä, mikä on oikein ja kohtuullista. Ihmisarvo on Kaurismäen tuotannon ydinkysymys, vaikkei hän ehkä sitä itse myönnä.

Kuvitelmasuomi tihkuu nostalgiaa ja tarjoaa romanttisen paon sepitteelliseen menneisyyteen. Ajankohtaisten teemojen kautta elokuvat kuitenkin usein kiinnittyvät tähän päivään. Kaurismäki kritisoi voimia, jotka yrittävät riistää ihmiseltä kaikkein tärkeimmän eli arvokkuuden. Ehkä hänen elokuvansa antavat voimaa niille, jotka haluavat tehdä maailmasta inhimillisemmän paikan. Ne ovat elokuvia osallisuudesta ja myötäelämisestä.

Sitten on toinen Kaurismäki, joka esimerkiksi Guardianin haastattelussa 2012 toteaa: ”Ihmiskunnalla ei ole muuta keinoa selviytyä surkeasta jamastaan kuin tappaa se yksi prosentti, joka omistaa kaiken. Tarkoitan sitä yhtä prosenttia, joka on saattanut meidät tilanteeseen, jossa ihmisyydellä ei ole mitään arvoa. Rikkaat. Ja poliitikot, jotka ovat rikkaiden sätkynukkeja”, hän päästelee toimittaja Simon Hattenstonelle. Sanoista huokuva populistinen viha hämmentää. Ehkä siitä syystä Hattenstone huomauttaa heti juttunsa alussa, että haastateltava on humaltunut.

Ylen torstaisessa haastattelussa ohjaajan ajatukset madaltuvat kliseiksi: ”Jos barrikadeille ei lähdetä huomenna, ensi viikolla on myöhäistä. Se on nimenomaan naiset, koska miehistä ei ole mihinkään koskaan ollutkaan muuhun kuin menemään kapakkaan kehumaan itseämme.”

Kaurismäen äidinkieli on elokuva, jolle hänen sanomisensa ovat tuomittuja häviämään. Älykkäänä miehenä hän tietää tämän, siksi hän ei usein edes yritä sanoa yhteiskunnasta mitään perusteltua vaan päätyy olemaan hauska tai provosoiva – usein kumpaakin. Se sopii medialle. Hän hauskuuttaa sitä nokkelin sanoin ja yllätyksellisin teoin ja samalla latelee kuolemantuomioita vihaamalleen eliitille.

Tämä toimii vielä jotenkuten. Hyvin lähellä on kuitenkin piste, jossa kukaan ei enää naura.

*

Helppo ratkaisu kahden Aki Kaurismäen probleemaan on todeta, että taiteilijapersoonallisuudessa nämä kaksi yhdistyvät. Kalliit on laulujen lunnaat ja niin edelleen. Journalistit voivat pönkittää taiteilijamyyttiä ja näyttää ”koko totuuden”, koska se vaikuttaa olevan myös pr-tiimin valinta, ohjaajan tahto tai hänelle yhdentekevää. Journalistit voivat sietää mitä tahansa typeryyksiä ja laskea ohjaajan päihtyneenä julkisuuteen sanomaan ne, koska elokuvat painavat niin paljon ja uutisarvo on kova.

Ylen toimituksessa varmaan pohdittiin jonkin aikaa, näytetäänkö haastattelu vai laitetaanko se hyllylle. Vaihtoehdot olivat aika vähissä, koska Kaurismäki myöntää harvoin audiensseja suomalaisille toimittajille ja nyt hänen elokuvansa kilpailee Berliinin elokuvajuhlien pääpalkinnosta. Jutut olivat tulossa muihin välineisiin joka tapauksessa. Kun ottaa vielä huomioon Ylen läpikäymän sensuurikohun, toimituksessa tuskin uskalletaan laittaa hyllylle edes kahvikuppia.

Journalistin ohjeiden pykälä 26 kuitenkin toteaa: ”Jokaisen ihmisarvoa on kunnioitettava.” Kyse ei ole silloin pelkästään siitä, mitä haastateltava sanoo tahtovansa tai mitkä ovat uutiskriteerit. Pykälä vaatii journalistilta kykyä asettaa etiikka uutisarvon edelle. Silloin hän joutuu katsomaan hyvin tarkasti ja arvioimaan, missä haastateltava menee ihmisenä.

Helppoja ratkaisuja ei ole, mutta peruskysymys kuuluu: miten käsitellä Kaurismäkeä tavalla, joka kunnioittaa journalistin ohjetta ja samalla hänen parhaiden elokuviensa ydinsanomaa?

Jätä kommentti

Valokuva terrorismia tukemassa

burhan

Arvostetun World Press Photo of the Year -palkinnon voitti tänä vuonna Burhan Ozbilici Venäjän Turkin suurlähettilään murhaa esittävällä kuvalla. Kilpailun juryn puheenjohtaja, ansioitunut Magnum-kuvaaja Stuart Franklin, äänesti kuitenkin päätöstä vastaan.

Hänen mielestään on epäeettistä antaa näin iso palkinto kuvalle murhasta, joka tehdään lehdistötilaisuudessa julkisuuden tavoittelemiseksi. Franklin osallistui kannanotollaan keskusteluun siitä, kuinka paljon terroritekoja ylimalkaan pitäisi uutisoida ja näin toteuttaa terroristien tavoitteita. Guardianissa julkaistussa kirjoituksessaan hän myös arveli, että kuvan palkitseminen saattaa rohkaista muita terroristeja vastaaviin tekoihin: “Kuvan nostaminen jalustalle on kutsu niille, jotka miettivät tällaisia spektaakkeleita. Se vahvistaa marttyyriuden ja julkisuuden liittoa.”

Franklinin huolta pönkittää vahva usko kuvien vaikuttavuuteen. Kuvajournalismin ammattilaiset tietävät John Paul Filon toukokuussa 1970 ottaman, sittemmin Pulitzerin voittaneen uutiskuvan. Otoksessa makaa Vietnamin sodan vastaiseen mielenosoitukseen osallistunut ja kansalliskaartin tulitukseen kuollut opiskelija, jonka ylle on kumartunut kauhistunut nainen (Girl Screaming over a Dead Body at Kent State). Monet pitävät otosta yhtenä 1900-luvun tärkeimmistä uutiskuvista, ja sen on sanottu ratkaisevasti vaikuttaneen julkisen mielipiteen kääntymiseen sotaa vastaan. David Domke (et al.) on kuitenkin osoittanut, ettei selkeää yhteyttä Filon otoksen ja yleisön sodanvastaisuuden välille ole olemassa. Itse asiassa kuva on voinut tukea niiden asenteita, jotka suhtautuivat myönteisesti sotaa käyvään hallitukseen ja kielteisesti rettelöiviin mielenosoittajiin. Kannattaa siis poistaa varmistin aseesta, jos joku väittää valokuvaa sinällään sodanvastaiseksi tai vaikkapa terrorismiin yllyttäväksi.

Myös Ozbilicin kuvan sisältö on saanut monet pohtimaan kuvajournalismin etiikkaa. Veikkaisin, että tyypillisin ajatuskulku menee seuraavaan tapaan: Kyseessä on uutiskuva, joka sisältönsä ja muotonsa puolesta luo viittauksia mainontaan, muodin kuvastoihin ja gangsterielokuviin. Kuvan terroristi on sonnustautunut istuvaan pukuun. Hän on ilmeisen sopusuhtainen, mallimainen. Otos laittaa terrorismin flirttailemaan populaarin, kevyen ja mielihyvää tuottavan kuvaston kanssa. Niiden yhdistäminen on vaarallista. Mielihyvä voi valua osaksi terrorismia ja keventää sen todellisuutta, jota luonnehtivat pelko, ahdistus ja kärsimys. Miksi tarjoilla terrorismia sellaisessa visuaalisessa muodossa, joka kenties mahdollistaa samastumisen?

Kysymykset ovat oikeutettuja, mutta nostattavat paljon vastakysymyksiä. Mitä perusteita on olettaa, että visuaalinen mielihyvä automaattisesti silottelee terrorismia? Eikö voisi yhtä hyvin ajatella, että juuri mainonnan kuvaston ja terrorismin rinnastaminen tekee kummastakin outoa, hieman epävakaata ja vaikeuttaa samastumista? Miksi olettaa, että esimerkiksi fundamentalistista islamia todistavat nuoret miehet aktivoituisivat juuri tällaisen kuvan inspiroimina?

Itse Ozbilicin kuvasta ei siis voi sanoa tukeeko se terrorismia, ehkäiseekö se sitä vai onko sen vaikutus jotain aivan muuta tai peräti nolla. Tästä huolimatta kuvan julkaiseminen ja palkitseminen noudattavat terrorismin logiikkaa kasvattamalla iskun näkyvyyttä. Tämän pulman kanssa eivät painiskele vain kuvajournalistit vaan koko journalismin kenttä, eikä siihen ole yksinkertaisia vastauksia.

Ozbilicin vahva otos yhdistelee kuvastoja monimielisesti ja asettaa kysymyksen siitä, miten terrorismia voi tai pitää kuvata. Yksi kuvajournalismin tehtävä on horjuttaa totuttuja esittämisen tapoja ja herättää keskustelua paitsi itse aiheesta myös sen esittämisen tavoista. Sitä tapahtuu nykyään aivan liian harvoin. Siksi olisin – tiukan harkinnan jälkeen – äänestänyt toisin kuin Stuart Franklin.

Jätä kommentti

Miltton-Sdp-Miltton?

screen-shot-2017-02-06-at-6-06-46-1

Sdp pestasi puoluesihteerikseen nuhteettoman vaikuttajaviestinnän ammattilaisen, Antton Rönnholmin. Puolue sai mitä halusi: nuoruutta, avoimuutta, älyä, puhetaitoa. Rönnholm puhui itsensä demariväen sydämiin todistamalla, että oli poikasena pitänyt kädestä Kalevi Sorsaa ja ollut joskus myöhemmin demarinuorten yhteissaunassa. Kantademarista syttyi politiikan tähti, jonka myös mediat hyväksyivät varauksetta.

Ilonpilaajan roolin otti tällä kertaa Thomas Wallgren (sd). Hän ihmetteli Rönnholmin työhistoriaa muun muassa vaikuttajaviestintään erikoistuneen Milttonin palveluksessa.

”Miten on mahdollista, että puolueeni, Sdp, voi valita puolueensa ytimeen ihmisen, joka on ilmeisesti ihan viimepäiviin saakka työkseen edistänyt maksukykyisten asiakkaiden, tyypillisesti suuryhtiöiden, valtaa kansanvallan kustannuksella?”, hän kysyi Facebook-seinällään.

Toverit ja vähän muutkin riensivät puolustamaan tuoretta puoluesihteeriä: Rönnholm on kunnon kaveri, hän ansaitsee mahdollisuuden, ja sitä paitsi puolue tarvitsee viestintäosaamista. Politiikan tutkija Mari K. Niemi ja kansanedustaja Maria Guzenina pohtivat, olisiko kaverista puolueen ”tarutujuseksi”.

Jätetään demarit käymään jäsentenvälisiään ja katsotaan tilannetta bisneksen kannalta.

*

Mille tahansa hieman isommalle yritykselle on ensiarvoisen tärkeää muodostaa toimivat suhteet poliittiseen eliittiin. Suhteilla voi edistää bisnestä rakentamisesta terveydenhoitoon. Siksi monet yrittäjät verkottuvat poliittisten päättäjien kanssa ja siirtyvät joskus myös itse politiikkaan. Liikenne toimii myös toiseen suuntaan, mistä Laura Räty (kok), Taru Tujunen (kok) tai vaikkapa demareiden ex-puoluesihteeri Mikael Jungner ovat hyviä esimerkkejä. (Tujunen ja Jungner ovat poliittisen uransa jälkeen muuten siirtyneet viestintäbisnekseen.)

Milttonin kaltaisten vaikuttajaviestintää harjoittavien yritysten ja poliittisen koneiston suhde on kuitenkin herkkä. Ne eivät ole politiikan kannalta mitä tahansa yrityksiä, koska ne ovat tehneet kauppatavaran siitä, mitä normaalisti jaetaan demokraattisen yhteiskunnan vaaleissa. Tämän tuotteen nimi on poliittinen vaikutusvalta. Joidenkin mielestä juuri poliittisen vaikutusvallan tuotteistaminen muodostaa uhan demokraattiselle päätöksenteolle.

Miltton Groupin hallitusta johtaa Jorma Ollila. Hän on varmaan ollut suhteellisen tyytyväinen yrityksen verkottumiseen poliittisten päättäjien suuntaan. Näkyvin (ja vain näkyvin) esimerkki tästä on entisen puolustusministerin ja europarlamentaarikon Carl Haglundin pestaaminen yhtiön hallitukseen. Hänen mukanaan firmaan tuli runsaasti politiikan sisäpiiritietoa sekä kotimaisia ja eurooppalaisia verkostoja.

Päinvastoin kuin monet avainyritykset, poliittiset puolueet eivät Suomessa tiettävästi solmi salassapitosopimuksia (NDA). Sopimukset rajoittavat työntekijän mahdollisuuksia käyttää saamiaan tietoja ja verkostoja työnsä ulkopuolella. Niinpä Haglundin poliittinen pääoma on voitu ongelmitta muuttaa tavaraksi, siis osaksi Milttonin voitonmuodostusta. Jo pelkästään maininta, että Haglund kuuluu yhtiön hallitukseen, on rahanarvoinen viesti. Samaa funktiota palvelee myös Ollila, mutta bisneksen suunnasta.

Lobbausbisneksessä on oivallettu, että hommaa voidaan hoitaa myös toiseen suuntaan. Jos poliitikot ja heidän avustajansa ovat valmiit siirtymään vaikuttajaviestintään, miksei bisneksestä voisi yhtä hyvin rakentaa kulkuväylää poliittisiin tehtäviin? Alan yrityksellä on hyvä syy rohkaista poliittisesti lahjakkaita ja kenties jo verkostoituneita työntekijöitään hakeutumaan politiikkaan.

En tiedä, mitä Rönnholmin kohdalla on tapahtunut. Jos olisin Milttonin johtaja, puristaisin hänen kättään, onnittelisin ja sanoisin että pidetään yhteyksiä. Pitäisin visusti mielessä sen, että puoluesihteerin hommassa kyetään keräämään merkittävä poliittinen pääoma ja suhdeverkosto. Samalla muistuttaisin itseäni siitä, että puoluesihteerit joutuvat koville ja haluavat ennemmin tai myöhemmin palata takaisin oikeaan elämään ja kunnon liksoille. Tenniskaverille saattaisin ohimennen naurahtaa: ”Laitoin toverin kasvamaan korkoa!”

1 kommentti

Sananvapauskäräjillä

screen-shot-2017-02-02-at-14-49-14

Samalla kun perussuomalaisia tuomitaan liukuhihnalla puheistaan, puolue pestaa kuntavaaliehdokkaita teemalla ”sananvapaus on rikki”.

Vihapuheen ja rasismin vastustajat taputtavat tuomioille. Samalla he raivostuvat siitä, että sananvapauden ideaa kehdataan käyttää rikollisen sanankäytön puolusteluun. Kritiikki kulkee seuraavasti: perussuomalaiset haluavat sananvapauspuheillaan normalisoida tilanteen, jossa kuka tahansa saa sanoa mitä tahansa muita ihmisryhmiä loukkaavaa. Tämä ei ole sananvapautta vaan sananvapauden idean anastamista rasistisen vihan lietsonnan verukkeeksi.

Kritiikkiin on helppo yhtyä. Mutta jos siihen pysähtyy, paljon olennaista jää pimentoon. Yritys sulkea suut tuomioistuinten päätöksillä vaikuttaa moniin muihin asioihin kuin rasismiin tai vihapuheeseen. Ensinnäkin, se iskee johonkin sellaiseen, mitä paremman ilmaisun puutteessa voidaan kutsua vapauden fantasiaksi. Toiseksi, tuomiot osuvat ihmisten haluun ei vain sanoa jotain vaan myös tulla kuulluksi.

*

Vapauden fantasian taustalla vaikuttaa suomalaisen konsensuskulttuurin mureneminen 1990-luvun alusta alkaen. Muutoksen olennainen osa oli puheilmaston avartuminen Neuvostoliiton romahtamisen vanavedessä. Suomalaiset opettelivat keskustelemaan, kuten tavataan sanoa, ja monien mielestä tämä oppimisprosessi on vieläkin kesken. Oivallisessa pamfletissaan Kymmenen polkua populismiin (2012) Johanna Korhonen kirjoittaa: ”Tähän vaimean keskustelukulttuurin maisemaan populistinen retoriikka uppoaa kuin kuuma veitsi voihin. ’Se Soini on niin hyvä, kun se uskaltaa sanoa! Ja todella osaa sanoa!’ kuulin iäkkään naisen ihastelevan.”

Naisen toteamus on vain yksi merkki muutoksesta. Toiseksi esimerkiksi voi poimia vaikkapa Katja Boxbergin ja Taneli Heikan jo 2009 julkaistun Lumedemokratia-pamfletin, jossa he sanomisen vapaudesta juopuneina listaavat suomalaisen hiljaisuuden syntejä ronskilla otteella.

Ehkä vapauden fantasiaakin olennaisempi seikka on ihmisten halu tulla kuulluksi. Sanomisen vapaus ja kuulluksi tulemisen oikeus ovat kumpikin sananvapauden ulottuvuuksia, mutta keskusteluissa on viime aikoina tarkennettu vain ensimmäiseen. Ihmisellä voi olla tarve tulla kuulluksi, vaikkei hän edes haluaisi sanoa julkisesti mitään. Siksi kuulluksi tuleminen on aina enemmän kuin vain sanoja ja ilmaisuja. Se on myös osallisuuden tunnetta yhteisöön, joka kuuntelee.

Monet perussuomalaisia äänestävät ajattelevat, että poliittinen ja taloudellinen eliitti on sulkenut heiltä korvansa. Vielä vähemmän heidän elämästään ovat kiinnostuneita yliopistojen heikkoranteiset älykkömiehet, punavihreät feministit tai Slushissa joraavat lupaustalouden pellet. Viime eduskuntavaalien aikainen ”Kokoomus kuuntelee” –slogan on yleinen pilkan aihe. Näiden ihmisten korvissa puhe rikkoontuneesta sananvapaudesta kääntyy lupaukseksi osallistua yhteiskuntaan, tulla kuulluksi. Rasismi ja vihapuhe eivät tähän lupaukseen liity välttämättä millään tavoin, vaikkei se niitä sulje poiskaan.

Nyt langetetut tuomiot asettuvat osaksi näitä kahta toisiinsa lomittuvaa yhteiskunnallista dynamiikkaa. Rangaistukset kytketään enemmän tai vähemmän tietoisesti vanhaan konsensusyhteiskuntaan, jossa ei ollut mahdollisuutta vapaasti keskustella tärkeistä asioista. Vaikka rangaistuksilla ehkä tavoitellaan parempaa tulevaisuutta, ne tuntuvat askelilta menneisyyteen. (Monet tuomioiden kannattajatkin kokevat olonsa hieman epämukavaksi juuri tästä syystä.) Sen lisäksi tuomiot tulkitaan eliitin haluksi tulpata paitsi omat korvansa myös toisten suut, mikä todennäköisesti lietsoo avointa vihaa niiden keskuudessa, jotka tuntevat olevansa ulos suljettuja.

*

En tiedä, voiko käräjillä tehdä ratkaisuja, jotka vähentävät rasismia ja vihapuhetta. Vaikka rangaistukset ovat selkeä viesti yhteiskunnan pelisäännöistä, ne toimivat myös monilla ennakoimattomilla tavoilla. Selvää on, että tuomiot kelpaavat polttoaineeksi sekä vihapuheelle että perussuomalaisten ”sananvapaus on rikki” –kampanjalle.

Ikävän avoimet kysymykset kuuluvat:

  • Kannattaako tuomioita jakaa, jos ne lisäävät vihaa ja kenties myös rasismia?
  • Jos juridisen puuttumisen kynnystä nostetaan, mitä siitä seuraa?
  • Entä mitä siitä seuraa, jos ei tehdä mitään?
Jätä kommentti

Trumpin mediastrategia tänään ja huomenna

trump-1

Presidentti Donald Trumpin virkaanastujaisten jälkeen moni miettii levottomasti, miten puheet kääntyvät poliittisiksi teoiksi. Journalismin kannalta olennainen kysymys on uuden presidentin suhtautuminen mediaan. Jatkaako Trump pyrkimyksiään eliminoida riippumaton journalistinen media?

Poliittinen kommentaattori Robert Reich analysoi Trumpin mediasuhdetta ja rinnastaa sen 1900-luvun ”tyrannien” tapaan kontrolloida mediaa. Reich on kokenut ja tarkkanäköinen Yhdysvaltain poliittisten kuvioiden seuraaja. Taustaltaan hän on demokraatti ja toimi aikoinaan Bill Clintonin hallituksen työministerinä. Reichin mukaan Trumpin mediastrategia rakentuu neljän pilarin varaan. (Olen lisännyt niihin muutamia omia huomioitani.)

Ensinnäkin, Trump moittii mediaa ja pyrkii kääntämään kansan sitä vastaan. Hän nimittelee journalisteja ja halventaa heitä: ”Ällöttäviä reporttereja, kauheita ihmisiä, roskaväkeä.” Vaikuttaa siltä, ettei mollauksen kohteen vaikutusvallalla ole merkitystä, koska myös CNN kuuluu olevan ”valeuutisten levittäjä”. Strategiaan kuuluu suora valehtelu ja se, että kun media kertoo hänen valehtelevan, hän sanoo median valehtelevan. Meno jatkuu entisellään virkaanastujaisten jälkeenkin.

Toiseksi, Trump on rajoittanut median pääsyä. Hän on vältellyt lehdistötilaisuuksia, eikä ole antanut kampanjavaiheessa median matkustaa kanssaan. Todennäköisesti valikoiva suhtautuminen jatkuu presidenttikaudella. Se ei sinällään ole mitään uutta: jokaisella hallinnolla on medialakeijansa.

Kolmanneksi, Trump uhkailee ja pelottelee. Hän sanoi haastavansa The New York Timesin oikeuteen lehden julkaistua kahden naisen kokemuksia Trumpin heihin kohdistamasta seksuaalisesta häirinnästä. Hän on myös uhannut presidentiksi tultuaan muuttaa kunnianloukkausta koskevaa lainsäädäntöä suuntaan, joka helpottaa median haastamista oikeuteen.

Neljänneksi, Trump pyrkii ohittamaan perinteisen median ja viestimään suoraan kansan kanssa. Liittokansleri Angela Merkelin tykittäminen tviittaamalla ei ehkä olekaan epävakaan miehen huitomista vaan harkittu viestintäteko. Trumpin twiitti on itsessään viesti sekä Merkelille että yleisölle: keskustelen yhtä aikaa sekä äänestäjieni että Euroopan vahvan naisen kanssa! Jos käytäntö yleistyy Yhdysvaltain ulkopolitiikan uudeksi normaaliksi, kansainvälisen poliittisen vuorovaikutuksen normeja voidaan joutua osin kirjoittamaan uudelleen.

Voidaan pohtia, pääsikö Trump presidentiksi tämän strategian ansiosta vai siitä huolimatta. Kuinka paljon ylimalkaan voidaan puhua ”strategiasta”? Olisi kuitenkin naiivia ajatella, että Reichin tunnistamat piirteet ovat vain sattuman satoa. Ne istuivat Yhdysvaltain poliittiseen todellisuuteen riittävän hyvin nostaakseen Trumpin presidentiksi.

Sen jälkeen Trumpin mediasuhde on muuttunut ainakin yhdellä tavalla. Vaikkei presidentillä ole oikeutta tehdä suoraan omia lakialoitteita, hän voi erittäin paljon vaikuttaa siihen, millainen julkisuutta ja mediaa koskeva lainsäädäntö maahan sorvataan. Kriittisen median, demokratian ja koko yhteiskunnan avoimuuden kannalta tämä on pelottava mahdollisuus.

4 kommenttia

Sipilä ja median kylmä sota

sipila

Pääministeri Juha Sipilä ja hänen taloudelliset kytkentänsä eivät ole vain uutisaiheita. Hänestä on myös tullut ase julkisen palvelun ja kaupallisen uutismedian välien selvittelyssä. Sipilä kiemurtelee tilanteessa, jossa Yle ja kaupalliset mediat kilvan penkovat esiin jokaisen yksityiskohdan hänen taloudellisista kytkennöistään. Tässä pääministeriä upottavassa median dynamiikassa vaikuttaa kaksi keskeistä voimaa.

Niistä ensimmäinen on Sipilä itse. Hän toimii julkisuudessa omaksi vahingokseen, koska ei ymmärrä median toimintaa tai ei välitä hyvistä neuvoista, joita hänelle tarjotaan. On vaikea uskoa, että valtioneuvoston kansliassa on niin epäpätevää väkeä, mitä Sipilän julkisuuden hoito heijastaa. Oikealla julkisuusstrategialla pääministeri olisi kyennyt huomattavasti neutraloimaan niitä ongelmia, jotka nyt vievät häntä kuilun partaalle. Taloudelliset kytkennät olisi pitänyt avata heti hallituksen muodostamisen yhteydessä, jolloin hän voisi levittää kätensä ja sanoa: ”Ovi on ollut koko ajan auki, tervetuloa katsomaan.” Itse asiassa pääministeri on onnistunut tuhoamaan koko sen positiivisen nosteen, jonka hän sympaattisella iteroinnillaan sai rakennettua. Hän ei ole enää dynaaminen toimija, joka tulee politiikan ulkopuolelta laittamaan asiat kuntoon. Tänään hän muistuttaa nuhjuista, selityksiinsä uponnutta liikemiestä, josta valtiomiesmäisyys erkaantuu valon nopeudella.

Toinen voima kumpuaa koko mediankentän jännitteistä. Sipilä onnistui luomaan skandaalin, joka alkoi toimia polttoaineena julkisen palvelun ja kaupallisen median välisessä kamppailussa. Hän erehtyi lähettämään Ylen uutistoimittajalle ryväksen meilejä, joissa yritti vaikuttaa yhtiön tapaan uutisoida hänestä. Samaan aikaan päätoimittaja Atte Jääskeläinen oli jo jonkin aikaa käyttänyt hänelle kuuluvaa valtaa ja rajannut Terrafame-käsittelyn volyymia. Hän ei ehkä ymmärtänyt, että tämä tapahtui tilanteessa, jossa yhtiössä muhi journalistinen ja työnjohdollinen kriisi. Kun Sipilän vaikuttamisyritys ja Jääskeläisen toiminta osuivat yksiin, raja journalistisen harkinnan ja poliittisen sensuurin välillä mureni lopullisesti ja heikensi ratkaisevasti toimituksen työilmapiiriä. Koko homma laukaistiin julkisuuteen Suomen Kuvalehden jutun kautta, joka kyseenalaisti Ylen journalistisen riippumattomuuden.

Sen jälkeen Ylen journalistinen uskottavuus ja Sipilän taloudelliset kytkennät ovat olleet kiinni toisissaan tavalla, joka osaltaan määrittelee Sipilä-julkisuuden suuntaa. Kaupalliset välineet ovat alkaneet kilvan kaivaa Sipilän taloudellisia kytköksiä paitsi journalistisesta intohimosta myös siksi, että Sipilän kautta pystytään muistuttamaan Ylen valtionhoitojournalismista. Ylen uutis- ja ajankohtaistoimitus on joutunut tilanteeseen, jossa sen on pakko seurata jokainen Sipilä-johtolanka loppuun saakka ja vastattava kaupallisen median uutisvoittoihin omilla uutisvoitoilla. Tähän mediakierteeseen Sipilä ei voi vaikuttaa millään tavalla, mutta jokainen voi nähdä, kuinka tuhoisaa se hänen kannaltaan on. Pääministerin kohtalonkysymys on se, kuinka kauan armoton kaksoisvalotus jatkuu.

Oman pienen mutta loogisen lisänsä tilanteeseen tuo se, että Suomen Kuvalehti rekrytoi kaksi Yleltä protestiksi irtisanoutunutta osaavaa journalistia. Heidän suurieleinen pestaamisensa on osa kaupallisen median ja julkisen palvelun välistä kylmää sotaa. Pestaamisen varsinainen viesti kuuluu: Tervetuloa journalistisen vapauden pariin!

Ylen journalismin tilasta riippumatta on paikallaan esittää kysymys: keiden etua yhtiön journalistisen uskottavuuden mureneminen ja uutistoiminnan politisoiminen ajavat? Joka tapauksessa tässä mediasodassa näyttää olevan monta osapuolta ja vähintään yhtä monta hyödyllistä idioottia.

Jätä kommentti

Hyvä, paha ja Niinistö

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö tahtoo uudenvuodenpuheessaan lisätä kansalaisten osallisuutta ja osallistumista. Samalla hän kuitenkin käyttää ilmaisuja, jotka voivat edesauttaa pois sulkemista ja jopa syrjintää. Keskeisin niistä on hyvä–paha –vastakkainasettelu, joka ponnahtaa esiin monessa kohdassa:

”Pahaa on toki vastustettava hyvällä. Mutta pahalle on pantava rajoja. Tarvitaan myös lujuutta ja päättäväisyyttä.”

”Terrorismi on yhteinen vihollinen kaikkialla ja kaikille. Tätä pahaa torjumaan avainasemassa ovat tehokas tiedonhankinta ja -vaihto sekä joustava toiminta eri maiden viranomaisten kesken.”

Tasavallan presidentin kabinetissa tiedetään, että hyvä–paha -puhetavalla on menneisyys. Lähihistorian kannalta merkittävin tapahtuma on syyskuun 2001 terrori-iskut. Välittömästi niiden jälkeen presidentti George W. Bushin esikunta kehitti idean ”pahan akselista”, jonka muodostivat terrorismia tukeneet valtiot, kuten esimerkiksi Irak ja Iran. Bush ei väsynyt alleviivaamaan sitä, kuinka kysymyksessä on ”taistelu Hyvän ja Pahan kesken”. Myös Barak Obaman kaudella erottelu on säilynyt maan ulkopolitiikan sanastossa, mutta saanut tietenkin uusia sävyjä.

Lähes huomaamattomalla retorisella ranneliikkeellä tasavallan presidentti siis liitti Suomen Yhdysvaltain kansainvälispoliittiseen puhetapaan. Olemme hyvän puolella ja paha on jossain muualla. Niinistön mukaan mekin joudumme mahdollisesti rajoittamaan kansalaisten vapauksia: ”Todella vaikeita kysymyksiä on kuitenkin nyt edessä; miten suhtautua tilanteeseen, jossa vastakkain punnittavina ovat kollektiivinen turvallisuus ja yksilön oikeudet?”

*

Helsingin Sanomat otti 9/11 jälkeisessä pääkirjoituksessaan (3.10.2001) poikkeuksellisen jyrkästi kantaa hyvä–paha -puhetapaan. Pentti Sadeniemi kirjoittaa: ”Bushin lause oli manikealainen lapsekkuus, jollaisiin Yhdysvalloissa yhä tunnetaan vähän epätervettä kiusausta. Terroristien kuvaaminen yksinomaan ”pahuuden” täyttämiksi ei niinkään ole asiallisesti väärin kuin vain analyyttisesti hyödytöntä. ”Hyvyys” oman osapuolen tunnuksena on tietysti sekä hyödytöntä että roskaa.”

Riippumatta siitä, kuinka onnistunut Sadeniemen tulkinta manikealaisuudesta on, hänen ronskit huomionsa ovat edelleen ajankohtaisia.

Niinistön puhe on epäanalyyttinen, koska hän puhuu hyvän ja pahan vastakkaisuudesta mutta ei näe erottelussa mitään ongelmia. Niinistön puheessa me tavalliset kansalaiset olemme hyviä ja terroristit pahoja. Puhetapa avaa helposti mahdollisuuden nähdä kaikki outous ja muukalaisuus pahana. Näin toimiessaan hyvä–paha -vastakkainasettelu itse asiassa rajoittaa osallistumisen ja osallisuuden mahdollisuuksia, joita Niinistö puheessaan muuten halusi edistää monin tavoin.

Filosofi Julia Kristeva on kirjoittanut siitä, että mikäli emme kykene näkemään ”pahaa” meissä itsessämme, emme kykene kohtaamaan outoutta ja vierautta toisissa. Jotta osallistuminen laajenisi, ihmisten pitäisi kyetä tunnistamaan omat pelkonsa kohdata erilaisia ihmisiä, jotka saattavat tulla myös maasta, jossa koulutetaan terroristeja. Hyvä–paha -puhetapa ei tätä kohtaamista edistä.

*

Vaikka puhetavalla on suhteellisen tarkka poliittinen lähihistoria, se on myös poliittisesti eriytymätön ja avoin. Niinistön puhe antaa jokaiselle mahdollisuuden nähdä hyvän ja pahan taistelu omalta kannaltaan, myös omien ennakkoluulojensa kautta. Siksi maahanmuuton vastustajat voivat vedota taisteluun hyvän puolesta, koska haluavat torjua maahanmuuttajien joukossa mahdollisesti piileskelevät terroristit. Puhetapa mahdollistaa myös ovien avaamisen selälleen kaikelle maahanmuutolle, koska olemme hyviä ihmisiä ja vastustamme pahaa rasismia.

Lähes rajattoman samastumisen mahdollistava puhe on taitavaa poliittista retoriikkaa ja imagon rakentamista. Ehkä uudenvuodenpuheen lajityyppi edellyttää sitä. Nykyisessä merkityksessään hyvä–paha –puhetapa edellyttää kuitenkin valvovan katseen kohdistamista ulkoiseen, ei sisäiseen (sanan kaikissa merkityksissä) pahaan. Ehkäpä juuri tästä olisi syytä päästä eroon silloin, kun halutaan laajentaa kaikkien kansalaisten osallisuuden tunnetta.

 

 

%d bloggers like this: