2 kommenttia

Kovat jätkät Gretan kimpussa

toughguy4-56a26d783df78cf772758b53Kauppalehden toimittaja Olli Herrala on kova jätkä. Hän uskaltaa pilkata twiitissään alaikäistä nuorta neitoa, joka on ottanut tehtäväkseen ilmastokatastrofin torjumisen. Twiitit eivät olisi huomion arvoisia elleivät ne kytkeytyisi osaksi laajempaa ilmiötä. Siksi tämä blogi ei koske toimittajan persoonallisuutta. Hän nyt vain sattuu tarjoamaan aasinsillan kulkea syvemmälle kohti kiinnostavampaa, joskin vastenmielistä yhteiskunnallista ilmiötä.

Kyseinen ilmiö koostuu jätkistä tai vanhemmista äijistä, jotka katsovat asiakseen mitätöidä Greta Thunbergiä. On vaikea arvioida, kuinka paljon heitä on. Somea seuraamalla voi kuitenkin vakuuttua, että kööriä piisaa.

Mistä on kysymys?

Mitäpä jos Thunberg tarjoaa yhden kanavan naisvihalle, kuten tutkijat ovat esittäneet? Jos tulkinta osuu kohdalleen, kyseessä on erityinen muoto tätä ilmiötä. Nyt viha on paitsi karkeaa ja ”huumorin” taakse verhoutuvaa niin myös perverssiä sen kohdistuessa lapseen. Samasta syystä se on myös vaikea tunnistaa, koska usein ajatellaan, että naisviha kohdistuu vain aikuisiin naisiin.

Sikäli kun kyse on naisvihasta, se kumpuaa tutusta lähteestä: pelosta ja uhatuksi tulemisen tunteesta. Perinteiset maskuliinisuuden rakenteet ovat jo pitkään olleet murroksessa, mistä kertoo muun muassa nykyisen hallituksen sukupuoli. Kun hapertunut maskuliinisuus kohtaa aloitteellisia ja toiminnallisia naisia, se pyrkii kaikin tavoin säilyttämään kuvitteellisen hallinnan tunteensa. Naisten mitätöiminen, vitsien kertominen ja tilan täyttäminen omalla äänellä ovat enemmän kuin tuttuja keinoja.

*

Paradoksaalista lienee se, että nämä jätkät tai äijät pelkäävät menettävänsä jotain sellaista, mitä juuri he eivät ole koskaan omistaneetkaan. He eivät ole olleet miehiä edes sanan perinteisessä merkityksessä. Jos he olisivat kasvaneet miehen mittaan:

  1. He eivät pilkkaisi ja mitätöisi lapsia tai nuoria, jotka yrittävät rauhanomaisin keinoin rakentaa turvallisempaa tulevaisuutta.
  2. He katsoisivat tosiasioita silmiin ja uskaltaisivat kohdata ne silloinkin, kun haaste vaikuttaa ylivoimaiselta.
  3. He osallistuisivat keskusteluun asiallisesti, toisia kuunnellen ja ratkaisuja etsien. Heidän ei olisi pakko olla oikeassa.
  4. He kantaisivat vastuunsa ja ajattelisivat muita, vaikka tietäisivät siirtyvänsä yläilmoihin ennen kuin ilmastokatastrofi puolestaan laskeutuu maan päälle kaikella raivollaan.

 


Kuvitus: How to draw a cartoon tough guy. https://www.liveabout.com/draw-a-cartoon-tough-guy-1122852

 

 

 

 

Jätä kommentti

Median rooli pseudotieteen levittämisessä

Pseudotiede, huuhaa ja salaliittoteoriat leviävät ajoittain villisti sosiaalisessa mediassa ja internetin keskustelupalstoilla. Äskettäin julkaistu tutkimus YouTuben suosituimmista ilmastonmuutosta käsittelevistä videoista päätyi silti vähän yllättävään tulokseen: enemmistö 200 tutkitusta videosta kyseenalaisti tieteellistä konsensusta.

Eniten katsojia keräsivät raflaavimmat, salaliittoteorioita levittävät videot. Tutkijan mukaan ne olivat myös teknisesti yllättävän ammattitaitoisia. Kuvamateriaalia lainattiin uutismediasta ja tieteen organisaatioilta ja sitä editoitiin palvelemaan omaa tarinaa.

Tieteen organisaatioilla ja muilla tutkitun tiedon puolestapuhujilla riittääkin tekemistä, vaikka myös ne ovat ottaneet sosiaalisen median kerrontatapoja haltuun. Ongelma ei rajoitu vain ilmastonmuutokseen, vaan saman tyyppinen huuhaa leviää myös muista aiheista, varsinkin rokotuksista, terveydestä ja ravitsemuksesta.

Sosiaalisen median alustat eivät yleensä ota vastuuta levittämästään sisällöstä, koska ne mieltävät itsensä pelkiksi teknologiayrityksiksi. Algoritmien epäillään edistävän tunteisiin vetoavan huuhaan levittämistä, mutta ne jäävät alustojen liikesalaisuuksiksi.

Perinteinen uutismedia on yleensä vastuullista, ja karsii useimmiten räikeimmän huuhaan levittämisen, oli kyse sitten ilmastonmuutoksesta, rokotuksista tai terveydestä laajemmin. Mutta omat ongelmansa silläkin on.

Uutismedialle hankalampi tapaus on toisen tyyppinen pseudotiede, jonka haittoja on vaikeampi osoittaa ja arvioida. Hyvä esimerkki tästä äskeinen kohu ruotsalaisen konsultin Thomas Eriksonin menestyskirjasta Idiootit ympärilläni (2017). Kirjaa mainostettiin aikanaan tutkijan tekemäksi ja tutkimukseen pohjautuvaksi. Tutkijat ovat kuitenkin verranneet kirjan antia lähinnä horoskooppeihin, eikä Eriksonin persoonallisuustyypeillä ole tutkimuksellista pohjaa.

Helsingin Sanomat käsitteli aihetta parissakin jutussa ja peräsi myös kustantajan vastuuta. Häveliäästi lehti jätti pohtimatta omaa vastuutaan. HS julkaisi Erikssonista kirjan ilmestymisen aikoihin myötäsukaisen aukeaman jutun, jonka otsikossa tekijää tituleerataan tutkijaksi. Nyt jutun loppuun on ilmestynyt oikaisu: ”17.1.2020 klo 9.06: Poistettu jutusta virheellinen väittämä, jonka mukaan Eriksonin kirjan taustalla olisi valtava määrä tutkimustietoa.”

Paljastus Eriksonista ei ollut uusi, sillä ruotsalaiset psykologit ovat jo pitkään kyseenlaistaneet hänen tapansa ratsastaa tieteen auktoriteetilla.

Mitä journalismin pitäisi sitten tällaisissa tapauksissa tehdä? Ainakin suurempi valppaus ja pieni itsekriittisyys olisi paikallaan. Se, että journalismi päästäisi ääneen vain tieteentekijät, ei silti ole ratkaisu. Meillä on muutenkin riesana niitä luonnontieteiden toisinajattelijoita, jotka rakentavat kulttimainettaan sillä, että ”valtamedia sensuroi”.

Mutta Eriksonin kaltaisen konsulttipuheen ja tieteen auktoriteettia lainaavan retoriikan kanssa journalismilla on vielä skarpattavaa.

1 kommentti

Median ikävä populistin luo

Timo Soinin poliittisen pamfletin julkistus paljasti hyvin, miten vahva riippuvuussuhde uutismedialla on populismiin. Tule tule, hyvä populisti! Näin on journalismin hiekkalaatikolla hoettu jo pitkään. Tämän voi päätellä ainakin siitä julkisuudesta, jonka media Soinille tarjosi. Varsinkin Yle antoi Soinin käyttöön suurin piirtein kaikki kanavansa, iltauutista, A-studiosta ja aamutv:stä lähtien.

Paitsi ’pahalle’ populismille, mediassa on tarjolla huomiota erityisesti Soinin kaltaiselle ’hyvälle’ populistille. Jos ero ei ole kaikille selvä, annetaan Soinin itsensä määritellä, mikä on vaarallista populismia: ”jos po­pu­lis­ti ryh­tyy de­ma­go­gik­si, joka käyt­tää kan­sa­lai­sia ja hei­dän oi­keu­tet­tu­ja huo­li­aan vää­rin hy­väk­si ja ajaa politiikkaa, jos­sa kan­sa­lai­set ovat pe­li­nap­pu­loi­ta.” Hyvä populisti ei Soinin mielestä rakentele vääriä viholliskuvia. No, ei tietenkään, kyllä kansa tietää.

Taitavana median pyörittäjänä Soini tietysti varoi antamasta tarkempia määritelmiä, puhumattakaan siitä, että olisi nimennyt esimerkkejä. Hyvä populisti on puolestaan Soinin mukaan tietysti ”hymyilevä populisti”.  Esimerkistä käy jälleen Soini itse, joka puolen vuoden julkisuuspaaston jälkeen oli kuin isä aurinkoinen, joka viihdytti toimittajia vanhoilla ja parilla uudellakin soinismilla.

Ja mikä tärkeintä, lehdistötilaisuudessa Soini onnistui brändäämään itsensä populismin ”asiantuntijana”. Näin se käy entiseltä (?) populistipoliitikolta, joka oli puoli vuotta poissa julkisuudesta, päivittämässä itsensä asianosaisesta asiantuntijaksi. Entinen lienee tässä yhteydessä tosin ennenaikainen määre, sillä Soinin esiintymisen voi tulkita myös presidenttikampanjan aloitukseksi. Vaikka Soini itse antoikin ymmärtää ”olevansa valmis vaikka konsultiksi yritysmaailman palvelukseen.”

Ellei sitten Soini päätä tehdä gradunsa jatkoksi vielä väitöskirjan populismista. Ainakin Soini osaa tiivistää hyvin yhden piirteen populismin olemuksesta: ”Pahinta mitä populistille voi tapahtua on, että hänestä ei kirjoiteta mitään.

 

1 kommentti

Helsingin Sanomat astui persumiinaan

philosophy-bites-back-3Perussuomalaiset ovat käynnistäneet kampanjan, jolla he pyrkivät horjuttamaan yliopistoja, tieteellistä tutkimusta ja Suomen Akatemiaa.

Puolueen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ville Tavio kirjoitti kolme päivää sitten Twitterissä, kuinka ”yliopistoihin on pesiintynyt agitaattoreita, jotka hyödyntävät järjestelmää vain omiin poliittisiin tarkoitusperiinsä ja propagandan tuottamiseen. He yrittävät naamioida propagandansa tieteeksi ja pyrkivät yleiseksi auktoriteetiksi. Miten valetutkijoihin pitäisi suhtautua?” Pari päivää myöhemmin saman puolueen edustajat ”kritisoivat” Akatemian ansioituneelle tutkijalle myöntämää rahoitusta Holokaustin eli juutalaisten kansanmurhan tutkimiseen.

Kummassakaan tapauksessa ulostulijat eivät perustele kannanottojaan. Mustamaalaaminen ja inhon tunteiden levittäminen riittää. Silti Helsingin Sanomat katsoo asiakseen referoida heitot ja synnyttää journalismin logiikkaa noudattaen symmetrisen vastakkainasettelun niiden esittäjien ja tutkijoiden välille.

Juuri tällaiseen symmetriaan puolueen julkisuusstrategia pyrkii. Samalla tavoin yritetään horjuttaa myös muiden yhteiskunnallisten instituutioiden toimintaa, esimerkiksi poliisin. Tarkoituksena on muuttaa instituutioihin liittyviä tunnemielikuvia luottamuksesta kohti epäluottamusta – jopa vihaa.

Kun Helsingin Sanomat ei analysoi poliittista sommitelmaa ja kerro sitä lukijalle, se jää asetelman vangiksi ja trollaamisen käsikassaraksi.

*

Tavio käyttää twiitissään ilmaisuja agitaattori, valetutkijat ja heidän levittämänsä propaganda. Näistä voi olla odottamattoman lyhyt matka sisarkäsitteisiin petturi, puhdistus ja normalisointi.

Jos naiivisti ajatellaan, ettei tämä ole mahdollista Suomessa, niin katseet kannattaa kääntää Unkariin, jossa sisarkansamme saa nauttia oikeistopopulismin vaikutuksista niin ilmaisun vapauteen, kulttuurilaitoksiin kuin akateemiseen tutkimukseen.

Ehkä Helsingin Sanomat voisi tehdä täkäläisestä oikeistopopulismista ja sen tulevaisuuden skenaarioista yhtä tiukan raportin, mitä se sai aikaiseksi joulukuussa Unkarin kulttuurielämästä ja sananvapaudesta.

Suomi ei ole Unkari, mutta sama kaiku on askelten.


 

Tämä kirjoitus perustuu Helsingin Sanomien verkkosivulla julkaistuun uutiseen 10.1.2019 klo. 15.57.

Kuva: Ben Tolman. Sorry for bad cropping. Published: https://iai.tv/articles/philosophy-and-science-double-team-auid-401

 

 

Jätä kommentti

Sukupuolten sotaa käydään parhaillaan

gender warPoliittisen historian professori Kimmo Rentola pohtii (HS 31.12.2019) maan hallituksen kokoonpanoa ja kirjoittaa, ettei kukaan kaipaa tähän maahan uutta sukupuolten sotaa. Rentola ei huomaa, että sotaa on jo käyty jonkin aikaa. Se on näennäisen hiljainen mutta säälimätön. Sodan keskeinen kysymys kuuluu: voiko huulipunahallituksen antaa onnistua?

Jos sen annetaan istua kauden loppuun, suomalaiset saavat muun muassa seuraavat viestit: 1. Sateenkaariperhe on aivan tavallinen perhe, jonka kasvattama nuori nainen voi päästä maan johtajaksi ja onnistua tehtävässään. 2. Maan hallituksessa voi toimia avoimen homoseksuaalisia ministereitä. 3. Nuoret naiset osaavat tehdä yhdessä muutakin kuin punata huuliaan. He osaavat tehdä historiaa.

On ilmeistä, että tämän kokoinen paketti sukupuolta ja kummallista seksuaalisuutta on monelle aivan liikaa. Vaikka Pride-liikkeen myötä erilaisten sukupuolien ja seksuaalisuuksien tila on maassamme kasvanut, konservatiivit ovat tiivistäneet rivejään. Tämä näkyy esimerkiksi Päivi Räsäsen toiminnassa.

Kristilliskonservatiiviset ja oikeistopopulistiset piirit eivät siis inhoa pääministeri Sanna Marinin viisikkoa pelkästään hallitusohjelman vuoksi. Ohjelman sisältö voi olla jopa sivuseikka sen rinnalla, että hallitus onnistuisi pitämään rivinsä koossa ja vahvistamaan edellä kuvattua viestiä. Sukupuoli ei siis ole vain yksi osa nykyistä poliittista asetelmaa. Hallituksen viestimä sukupuoli on prisma, jonka kautta heijastuvat monet keskeiset arvovalinnat suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuuden suunnasta.

Haluavatko suomalaiset kulkea kohti suvaitsevaisuutta, avoimuutta ja uusia mahdollisuuksia? Vai kääntävätkö he katseensa kohti menneisyyttä ja kuvittelevat ”saavansa takaisin” sellaisen Suomen, joka on peruuttamattomasti jäänyt historiaan? Tämä menneisyyden fantasia ei kanna mukanaan sateenkaariperheitä, homoseksuaalisuutta, avoimuutta uusille ajatuksille tai kulttuuriselle moninaisuudelle.

Sukupuolisotaa käydään mediassa ja journalismissa joka kerta, kun hallituksen ministereitä mitätöidään riveillä tai rivien välissä heidän sukupuolensa perusteella. Kielelliset strategiat ovat usein huomaamattomia, myös niiden käyttäjille itselleen. Pohtikaa siis kaikkia niitä, jotka kirjoittavat – vitsi, vitsi! – huulipunahallituksesta näkemättä käsitteessä mitään ongelmaa. Pohtikaa asiaa silloinkin, kun sanan käyttäjä on naisoletettu.

Sanottakoon, etten ole aivan samaa mieltä kaikista hallitusohjelman kirjauksista. Ylipäätään tunnen itseni nykyään poliittiseksi paimentolaiseksi – hieman hämmentyneeksi sellaiseksi. Silti toivon Marinin hallituksen onnistuvan, koska pelissä on vielä hemmetin paljon enemmän kuin mitä hallitusohjelmaan on kirjattu.

*

Toivotan –  kuten varmaan kollegani ja blogikumppanini professori Esa Väliverronenkin – valoisaa, avointa ja keskustelevaa vuotta 2020.

*

Tänä vuonna blogejamme luettiin yli 40.000 kertaa. Kiitos siitä. Mediayhteiskunta vahtii  mediayhteiskuntaa ensi vuonnakin.


Piirros copyright: Patric Thomas. Julkaistu: https://www.nytimes.com/2008/06/15/opinion/15faludi.html.

 

3 kommenttia

Ilta-Sanomien journalismi on rikki

Screenshot 2019-12-29 at 14.55.34

Ilta-Sanomien journalismi on parhaimmillaan ammattitaitoista, terävää ja asiallista. Jokin siinä tuntuu kuitenkin olevan pahasti rikki viime aikojen keskustelujen valossa. Lehden toimitus sulkeutuu omaan maailmaansa eikä kykene ottamaan vastaan asiallista kritiikkiä – ainakaan julkisuuteen tulleiden reaktioiden perusteella. Toivon, että toimituspalavereiden todellisuus on toisenlainen.

Tutkijoista kysymyksiä ja argumentteja ovat itseni lisäksi esittäneet ainakin professori Anu Koivunen ja dosentti Vesa Heikkinen. Terävän kollegiaalisen kritiikin kirjoitti myös Long Playn toimituspäällikkö Anu Silfverberg.

En ole huomannut, että Ilta-Sanomat olisi kertaakaan reagoinut argumentoiden teksteissä eriteltyihin ja etenkin lehden politiikan journalismia vaivaaviin ongelmiin. Yksi sellainen koskee huhujen levittämisen ja luotettavan journalismin suhdetta. Ilta-Sanomat hämärtää rajaa huhujen ja faktojen välillä, mikä on pelottavaa maailmassa, jossa harhakuvat yhä enemmän korvaavat paikkansa pitävää tiedonvälitystä.

*

Vain yksi esimerkki ”Suomen suurimman uutismedian” asenteesta on suhtautuminen dosentti Heikkisen analyyseihin. Heikkinen purkaa Twitterissä lehden politiikan erikoistoimittajan kirjoittaman tekstin strategioita paikoitellen hyvin osuvasti. Ilta-Sanomien uutispäällikkö Juha Hiitelä kuittaa kritiikin kirjoittamalla: ”Taas yksi syy lisää poistua koko Twitteristä. Aivan vainoharhaista pseudotiedettä ja maalittamista” (28.12.2019).

Uutispäällikkönsä kynällä Ilta-Sanomat siis mitätöi tutkijan asiantuntemuksen leimaamalla hänen ajattelunsa epätieteelliseksi ja harhaiseksi. Perusteeton leimaaminen ja mitätöinti ovat tyypillisiä twiittistrategioita, jotka ylläpitävät ennakkoluuloja ja sulkevat ajatusten vaihtoa sen avaamisen sijaan. Jos Heikkisen tulkinnat eivät pidä paikkaansa, niihin olisi hyvin voinut vastata asiallisesti. Nyt pelkkä vastauksen vihamielisyys puhuttelee sellaisia ihmisiä, joilla on vahvoja ennakkoluuloja tutkijoita ja tutkimusta kohtaan. Ihmisiä, jotka eivät ehkä halua tietää mitään muuta kuin minkä jo luulevat tietävänsä. Millaisia yhteiskunnallisia kehityskulkuja tutkijoiden nollaaminen palvelee?

Samaan aikaan kun eduskunta pohtii maalittamisen kriminalisointia, Ilta-Sanomat ylläpitää ja toistaa kannanottoja, joissa asiallinenkin kritiikki luokitellaan maalittamiseksi. Näin lehti sijoittaa tutkijat samaan kastiin niiden kanssa, jota katsovat oikeudekseen aiheuttaa kanssaihmisilleen henkistä kärsimystä suuntaamalla heihin vihapuheen tsunameita.

Vastaava päätoimittaja Johanna Lahti, onko tämäkin blogi maalittamista?

(Tekstiä editoitu 29.12.2019, klo. 16.57.)

Jätä kommentti

Haapala, twiitit ja journalismi

screenshot-2019-12-12-at-11.20.29.jpgIlta-Sanomien politiikan erikoistoimittaja Timo Haapalan tuoreista twiiteistä voi lukea esimerkiksi seuraavia kannanottoja:

”Heitin puolittain vitsinä, että vihreät ovat ostaneet Vihreän langan painamisesta säästyneillä puoluetukirahoilla koko Putinin trolliarmeijan. Kun palautetta katsoo, liekö se vitsi ollenkaan.” (5.12.)

”Sanna Marinille eduskunnasta 99 äänen tuki. Melkein puolet. Jihuu luottamuksesta.” (10.12)

”Totean lomalta: Suomessa on nyt kaikkien kuvioiden jälkeen ehkä kautta aikojen epärehellisin hallitus ja eduskunnan puhemiehistö. Ja he eivät edes ymmärrä, mitä tekevät poliittiselle uskottavuudelle” (9.12.)

*

Monet ajattelevat, ettei Twitter ei ole journalismin alusta siinä mielessä kuin esimerkiksi painettu tai verkossa julkaistu iltapäivälehti. He ovat väärässä. Twitter on yksi keskeinen kanava myös journalismille.

Suuren lehden toimittajana Haapalan twiitit edustavat paitsi hänen omaa ajatteluaan, myös Ilta-Sanomia. Hänen twiiteissään ei ole olemassa sellaista henkilöä kuin privaatti Timo Haapala. Twiittien kirjoittaja on yksi maamme luetuimpia politiikan toimittajia, jolla on paljon tietoa ja taitoa. Hänellä on myös eittämätön valta vaikuttaa julkisen mielipiteen muodostumiseen.

Näin twiiteistä muodostuu – halusipa Haapala sitä tai ei – yksi osa Ilta-Sanomien politiikan journalismia. Lehti myös osallistuu twiiteillään yhteiskunnalliseen keskusteluun. Tapa, jolla lehti tätä keskustelua käy, rakentuu myös osaksi sen brändiä journalistisena toimijana.

*

Haapalan twiiteille voi esittää monia kysymyksiä. Miksi niissä on niin paljon ylimielisyyttä, pilkkaa ja ihmisten vähättelyä? Ajavatko ne jotain poliittista agendaa? Miksi ne niin usein nojautuvat huhuihin?

Keskeisin kysymys kuuluu kuitenkin seuraavasti: mitä twiitit tekevät journalismille? Jos ilkeily, huhuilla pelaaminen ja ihmisten mitätöinti muodostuvat entistä suuremmaksi osaksi politiikan journalismia, sen luotettavuus ja uskottavuus murenevat entisestään.

Juuri niiden puolustaminen on journalismin suurin haaste trollaamisen ja valheellisen tiedon täyttämässä maailmassa. Vain luotettavuudesta ja uskottavuudesta kiinni pitämällä journalismi kykenee säilyttämään arvokkuutensa.

Jos se menee, menee kaikki.


(Blogia editoitu 12.12. klo 13.40)

%d bloggers like this: