Jätä kommentti

#valtamedia – tuo myyttinen voima

valtamedia

”Valtamedia toimii joka tapauksessa meitä vastaan”, valitti Paavo Väyrynen tiedotustilaisuudessaan, jossa hän kertoi MV-lehden perustajan Ilja Janitskinin olevan myös puolueensa listoilla. Väyrynen on ollut valtamedian kriitikko jo kauan, Janitskin jonkin aikaa.

Media, myöhemmin valtamedia on kiusannut poliitikko Väyrystä koko hänen uransa ajan: vähätellyt, sulkenut ulkopuolelleen ja ratkaissut vaaleja Väyrysen tappioksi. Itse asiassa Väyrynen oli se henkilö, joka keksi ryhtyä puhumaan mediasta Suomessa jo 1970-luvun alussa. Silloin kaikki muut puhuivat korkeintaan tiedotusvälineistä.

Tämän kertoi viestinnän emeritusprofessori Osmo A. Wiio minulle reilut 10 vuotta sitten, kun selvitin sanan varhaisvaiheita Suomessa. Ihmettelin ääneen Wiiolle, miten Helsingin yliopiston viestinnän opiskelijat perustivat jo 1971 ainejärjestön nimeltä Media ry. Vaikka tätä sanaa ei tuossa vaiheessa käyttänyt juuri kukaan, ehkä ruotsinkielisiä lukuun ottamatta. Wiio muisti, että juuri Väyrynen oli ensimmäisten joukossa alkanut puhua mediasta, tehostaakseen valitustaan siitä, miten Yle tai sanomalehdet kohtelivat häntä kaltoin. Väyrysen jälkeen muutkin alkoivat puhua mediasta.

Valtamedia –käsitteen juuret ovat hiukan lähempänä historiassa. Termin mainstream media tekivät tunnetuksi amerikkalaiset tutkijat Edward S. Herman ja Noam Chomsky kirjassaan Manufacturing Consent: The Political Economy of the Mass Media. Hermanin ja Chomskyn propagandamallin mukaan suurimpien tiedotusvälineiden omistus, mainonta ja kytkennät yhteiskunnalliseen eliittiin tuottavat myös taloudellista ja poliittista eliittistä tukevaa viestintää. Tätä he kutsuivat propagandaksi.

Valtamedia-termi levisi nopeasti kriittisten mediatutkijoiden käyttöön. Vähitellen se irtautui kriittisistä ja poliittisista konnotaatioistaan ja valtamediasta tuli yleistermi kuvaamaan vaikutusvaltaista ja laajalevikkistä journalistista mediaa. Journalismista puhuttaessa vaikkapa Yleä ja Hesaria.

Viime vuosina useat mediatutkijat ovat kuitenkin alkaneet vältellä valtamedia –termiä. Syynä ei ole pelkästään mediamaiseman pirstoutuminen, vaan ennen kaikkea se, että valtamedia on kaapattu uusiin tarkoituksiin. Kaapparit ovat osin samoja kuin valeuutisenkin yhteydessä. Suomessa valtamedia ja sen kritiikki on noussut suosituksi MV-lehden ja Magneettimedian kaltaisilla foorumeilla, jotka profiloivat itsensä unohdetun kansan äänenä perinteistä journalismia ja vakiintuneita uutismedioita vastaan.

Valeuutisen tapaan valtamediasta on tullut politiikan tutkija Ernesto Laclaun termein kelluva merkitsijä. Kyse ei ole pelkästään siitä, että jollekin sanalle annetaan vaihtoehtoisia tai kilpailevia merkityksiä, vaan siitä, miten sanasta tulee poliittisen kamppailun kohde ja väline. Tässä tapauksessa varsinkin nationalistinen (ääri)oikeistolainen liikehdintä on ominut joitakin yleisessä käytössä olevia sanoja vastustajiltaan ja ottanut ne oman kulttuuriseen hegemoniaan pyrkivän projektinsa osaksi.

Jälleen voi kysyä, kannattaako omittu sana luovuttaa kilpailijoiden käyttöön. Varsinkin jos sillä on vielä ihan järkevää käyttöä aiemmassa merkityksessään. Sen sijaan voi miettiä, kannattaako Väyrysen kaltaisille ”valtamedian” kriitikoille enää tarjota heidän toivomaansa uhrijulkisuutta. Vaikka Väyrynen on jo poliittiset eväänsä syönyt, perinteisen mediapelin hän vielä osaa.

 

Mainokset
1 kommentti

Kaikki valheet eivät ole samanlaisia – #valeuutinen

Näyttökuva 2019-02-14 kello 9.03.11Politiikka on myös kamppailua sanojen merkityksistä. Aina ei tarvitse keksiä uusia sanoja, vaan yhtä tärkeää on määritellä yhteisessä käytössä olevia avainsanoja niin, että ne palvelevat omia tarkoituksia. Kun politiikasta on tullut yhä leimallisemmin identiteettipolitiikkaa, ”me” ja ”muut” täytyy erottaa toisistaan.

Sanat ovat tärkeitä myös akateemisessa maailmassa. Tutkimukseen tarvitaan käsitteitä, jotka ottavat haltuun, rajaavat ja tekevät ymmärrettäviksi tutkittavia ilmiöitä. Paitsi tutkimuksen apuvälineitä, käsitteet ovat myös akateemisen kulttuurin toteemeja, jotka viestivät heimoon tai koulukuntaan kuulumisesta.

Joskus akateemiset käsitteet ja politiikan käsitteet kohtaavat, sekoittuvat ja muuttavat merkitystään. Alkaa käsitteiden politisointi.

Valeuutinen on yksi viime vuosien käytetyimpiä termejä mediasta ja journalismista puhuttaessa. Eräs amerikkalainen sanakirja valitsi sen jopa vuoden 2017 sanaksi. Valeuutisen kaltaisia ilmiöitä on toki ollut ennenkin, sillä huhuilla, puolitotuuksilla ja sepitteillä on aina ollut oma paikkansa viestinnän historiassa. Itse termiä fake news alettiin kuitenkin käyttää enemmän vasta vuoden 2016 paikkeilla.

Yhdeksi valeuutinen -sanan maailmanvalloituksen kätilöksi on nimetty kanadalainen toimittaja ja tutkija Craig Silverman. Vuoden 2014 lopulla Buzzfeed uutissivustolla työskentelevä Silverman huomasi verkossa nopeasti leviävän tarinan, jonka mukaan Teksasissa yksi perhe oli joutunut karanteeniin ebolatartunnan takia. Perättömän tarinan takana oli National Report -niminen verkkosivusto, jonka Silverman nimesi valeuutissivustoksi.

Vuoden 2016 puolimaissa, Silverman havaitsi, että Makedonian Velesin kaupungista tulvi maailmalle mitä omituisimpia sepitettyjä tarinoita, joita jaettiin ahkerasti sosiaalisessa mediassa. Myöhemmin selvisi, että ne olivat osa Yhdysvaltain presidentinvaalien kampanjointia. Sittemmin paljastui lisää valeuutispajoja, trollitehtaita tai bottiarmeijoita, joiden avulla manipuloitiin äänestäjien mieliä tai muuten vain heräteltiin epäluuloja ja lietsottiin levottomuutta.

Valeuutisia, niiden tuottamista, jakamista ja vaikutuksia on tutkittu jo aika paljon, vaikka itse termiä ei voikaan pitää vakiintuneena akateemisena käsitteenä. Yksinkertaisesti määriteltynä valeuutinen tarkoittaa kokonaan tai osittain sepitettyä tarinaa, joka esittää olevansa uutinen. Tavoitteena on siis johtaa lukijaa tai katsojaa harhaan lainaamalla journalismin uskottavuutta. Motiivina on yleensä poliittinen mielipiteenmuokkaus tai yksittäisen henkilön, organisaation tai yhteisön negatiivinen leimaaminen. Valeuutisten teko palvelee myös kaupallisia intressejä, sillä niiden levityksellä kerätään mainostuloja.

Valeuutinen on siis disinformaation tai informaatiovaikuttamisen muoto. Sanan yleistyessä sillä kuitenkin alettiin julkisessa puheessa tarkoittaa suurin piirtein mitä tahansa, jonka jonkun mielestä oli valheellista. Donald Trump kaappasi myös sanan käyttöönsä haukkumalla tunnettujen sanomalehtien tai tv-kanavien uutisia valeuutisiksi, silloin kuin ne eivät häntä miellyttäneet. Valeuutisesta tuli leimakirves amerikkalaisen populistisen oikeiston infosodassa liberaalia ”valtamediaa” vastaan. Kun aiemman tulkinnan mukaan valeuutiset levisivät lähinnä perinteisen uutismedian ulkopuolella, nyt uutismediasta itsestään tuli valeuutisten sylttytehdas.

Sittemmin valeuutisista ovat puhuneet Trumpin tapaan muutkin populistipoliitikot. Esimerkiksi puolustusministeri Jussi Niinistö leimasi Ylen vuoden 2017 alussa julkaiseman uutisen kaksoiskansalaisia koskevista säännöistä puolustusvoimissa valeuutiseksi ja vaati anteeksipyyntöä. Yle pysyi uutisen takana ja asia sai myöhemmin julkisuudessa vahvistuksen.

Tämä ei toki ole ainoa tapa, jolla sanaa on politisoitu. Puhe valeuutisista on palvellut myös perinteisen uutismedian pyrkimyksiä esittäytyä itseoikeutettuna objektiivisen tiedon välittäjänä, ikään kuin disinformaation ongelmat eivät koskisi myös sitä. Sain muistutuksen tästä kun annoin äsken haastattelun sanomalehdelle valeuutisista ja niiden tunnistamisesta. Seuraavana päivänä sain pitkän sähköpostin tuntemattomalta kirjoittajalta, jossa minua tituleerattiin feikkiprofessoriksi ja lueteltiin joukko esimerkkejä ns. laatumedian valheellisisista uutisista. Silti on hyvä erotella valeuutiset muuten vain huonoista uutisista: kaikki valheet eivät ole samanlaisia.

Termin politisoituminen ja hämärtyminen on saanut muutamat mediatutkijat vaatimaan, että sen käytöstä pitäisi luopua. En ole oikein vakuuttunut tästä vaatimuksesta enkä varsinkaan sen perustelusta. Valeuutisen määritelmä on toki julkisessa keskustelussa laajentunut ja hämärtynyt, mutta yhtenä informaatiovaikuttamisen muotona se on aika selkeästi ymmärrettävissä.

Termin poliittinen leimaaminen ja hyväksikäyttö ei ole riittävä peruste sen käytöstä luopumiseen akateemisessa maailmassa. Tutkijat ovat aika heikkoja, jos he taipuvat populistiseen trollaukseen.

 

Jätä kommentti

Vanhuuden norminpurkutalkoot

 

screenshot 2019-01-31 at 7.35.15

Koska epäterve julkinen keskustelu rapauttaa hoivayritysten kilpailukykyä, ehdotan maamme hallitukselle, että se vie päättäväisesti loppuun jo aloittamansa norminpurkutalkoot.

Ohessa seitsemän keskeistä normia, joista luopuminen auttaa yrityksiä selviämään yhä vaativammassa, kansainvälisten pääomasijoittajien hallitsemassa markkinassa.

  1. Vanhus on arvokkaampi kuin hänellä tehtävä liikevoitto.
  2. Vanhus tarvitsee lainsäädäntöä, joka takaa hänelle turvallisen ja riittävän hoidon.
  3. Vanhusta on kohdeltava arvokkaasti silloinkin, kun hän on jo alkanut liukua pois tästä maailmasta.
  4. Vanhusta on kuunneltava ja hänelle on löydyttävä aikaa.
  5. Vanhuksen kohtelu on yksi sivistyneen yhteiskunnan mittari.
  6. Vanhusta ei saa jättää yksin.
  7. Vanhuksen ei tarvitse kuunnella hänen terveydellään bisnestä tekevien toimitusjohtajien valehtelua tarjoamansa hoidon ”tasosta”.

*

Wikipedia: Normit ovat säännöstöjä, ”joita ryhmä käyttää määrittämään hyväksyttävät ja sopimattomat arvot, uskomukset, asenteet ja käyttäytymismallit.”

Kuva: Sydney Strickland Tully: The Twilight of Life, 1894.

Jätä kommentti

#MetooOulu

metooAika moni suomalainen vastustaa sekä rasismia että naisiin kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa ja syrjintää. Tietoisuus sukupuoleen liittyvästä eriarvoisuudesta ja väkivaltaisista toimintamalleista yhdistyy usein tietoisuuteen rasismin eri muodoista. Monet myös ottavat julkisesti kantaa sekä seksuaalista väkivaltaa että rasismia vastaan. Näille ihmisille Oulun raiskaukset muodostavat kaksoissidoksen, joka helposti johtaa neuvottomaan hiljaisuuteen.

Seksuaalisen väkivallan asteikolla Oulun raiskaukset ovat tyrmistyttäviä. En kuitenkaan muista, että juuri kukaan olisi ainakaan vielä käyttänyt metoo-aihetunnistetta. Raiskauksia ei ole, kuten tutkijat sanovat, artikuloitu osaksi tätä viime vuosikymmenten merkittävintä feminististä liikettä. Sen  keskeinen päämäärä on ollut naisiin kohdistuneen seksuaalisen väkivallan kitkeminen, mikä tietenkin herättää kysymyksen: Miksei #metoo Oulu?

Tilanteeseen on vaikea keksiä mitään muuta syytä kuin maahanmuuttajiin kohdistuva rasismi. Maahanmuuttajamiesten harjoittaman seksuaalisen väkivallan julkinen tuomitseminen – jopa käsittely – koetaan ongelmalliseksi, koska sen pelätään johtavan rasististen virtausten voimistumiseen. Siksi monien on vaikea sanoa ääneen yksinkertaiset sanat: ”Tuomitsen Oulun raiskaukset.” Sen sijaan sanotaan: ”Tuomitsen kaiken seksuaalisen väkivallan.”

Hysteerisessä nykyjulkisuudessa viime mainittu lausahdus muotoutuu helposti ongelman vähättelijän positioksi, vaikkei sitä olekaan. (Suomalaisten miesten tekemät raiskaukset ja lapsiin kohdistuva seksuaalinen väkivalta jäävät usein ilmoittamatta.) Monet katsovat, että maahanmuuttajamiehiin juuri nyt julkisuudessa kytkeytyvä ongelma lantrataan suomalaisia miehiä yleisesti koskevaksi ongelmaksi.

Tämä tulkinta todennäköisesti vain kasvattaa lynkkausmielialaa ja vihaa.

Ratkaisevaa suomalaisen yhteiskunnan kannalta voi olla se, millaisiksi poliittisiksi kuvioiksi Oulun väkivalta purkautuu seuraavissa vaaleissa. Selvää on, että suurempaa palvelusta rasismista ja muukalaisvihasta ammentaville poliitikoille Oulun raiskaajat eivät olisi voineet tehdä. Yksi osa vaalien tunnemielikuvista kamppailua on sekin, kuinka isoin kirjaimin feministit ja rasismin vastustajat asettuvat puolustamaan raiskattuja tyttöjä ja heidän läheisiään. Ehdoitta ja poliittisista riskeistä välittämättä.

Jätä kommentti

Journalismin kaksoissidos

Screen Shot 2018-12-22 at 9.33.04Helsingin Sanomien päätoimittaja Kaius Niemi (HS 22.12) kirjoittaa siitä, kuinka faktapohjaisessa journalismissa ”ei ole sijaan kompromisseille”. Hän unohtaa kuitenkin mainita, että myös vastuullisen journalismin faktat ovat monien kompromissien lopputulos.

Kirjoituksen taustalla vaikuttaa kuluneen viikon journalistinen skandaali, kun Der Spiegelin luottotoimittaja Claas Relotius paljastui huijariksi. Tapaus on laittanut monet toimitukset pohtimaan entistä tarkemmin työprosessejaan.

Työprosessin sääntöjen noudattamisen ajatellaan takaavan sen, että journalismi on totta. Näitä ovat esimerkiksi vastakkaisten kantojen esittämisen periaate, kuvankäsittelyä koskevat säännöt, faktalähteisiin nojautuminen, suorien sitaattien muuntelukielto ja journalistin pidättäytyminen omien tarinoiden rakentelulta.

Kuten monet tietävät, esimerkiksi kuvankäsittelyä koskevat säännöt ovat kuitenkin monien kompromissien tiivistymiä. Vaikka journalisti pitäisi uutiskuvan mahdollisimman koskemattomana, hän ei vapaudu valokuvan totuutta koskevilta ongelmilta. Valokuvatutkimuksessa tuskin on toista niin kiisteltyä kysymystä kuin se, millä ehdoin valokuva esittää todellisuutta oikein. Sama pätee muuttujat muuttaen tekstiin.

Kysymys ei silloin ole ”kompromissittomuudesta” vaan siitä, kuinka hyvin journalisti on tietoinen oman uutistyönsä ehdoista ja sen tuottaman totuuden rajoista. Kamppailussa valejournalismia vastaan tämä näkökulma helposti unohtuu ja sääntöjen mukaan tehty uutinen näyttäytyy kyseenalaistamattomana totuutena.

Journalismin pitäisi siis saman aikaisesti huolehtia sekä omien työprosessiensa sääntöjen noudattamisesta että suhteellistaa niiden tuottaman kuvan totuudenmukaisuus. Kovin helppoa tällaisessa kaksoissidoksessa ei ole toimia. Mutta kuka antoi luvan olettaa, että vastuullisen journalismin tekeminen olisi helppoa.

Jätä kommentti

Tunnista myrkytön maskuliinisuus

once-upon-a-time-in-americaMikään ei kuvaa maskuliinista sidosta kauniimmin kuin sana kaveri. Jos olet aikeissa jakaa elämäsi miehen kanssa ja haluat myrkyttömän tulevaisuuden mutta samalla vahvan miehen, tarkkaile hänen kaverisuhteitaan. Myrkyttömyyttä ennustavat muun muassa seuraavat piirteet.

  1. Kaverit auttavat toisiaan ja heikompiaan vaikeuksissa.
  2. Kaverit antavat tilaa toistensa tunteille kysymättä tungettelevia kysymyksiä.
  3. Kaverit kokevat ja tekevät asioita yhdessä, usein sanattomasti, mutta paljon jakaen.
  4. Kaverit arvostavat sitä, että ovat sanansa mittaisia ja luotettavia.
  5. Kaverit tukevat toistensa eleetöntä lujuutta, niin henkistä kuin fyysistä.
  6. Kaverit eivät juorua toistensa asioita.
  7. Kaverit antavat suoraa palautetta, jos toinen on loukannut elämänkumppaniaan tai muuten käyttäytynyt typerästi.
  8. Kaverit hymyilevät tyynesti, kun joku vaatii heitä puhumaan tunteistaan ahtamalla heidät alkeelliseen stereotypiaan miehistä.
  9. Kaverit tunnistavat sen, että maskuliinisuuksia on moneen lähtöön.
  10. Kaverit osaavat yhdessä nauraa tällaisten listausten heteronormatiivisuudelle.

Kuva elokuvasta Once Upon A Time in America (1984), ohj. Sergio Leone. Elokuva ei liity mitenkään tähän bloggaukseen.

Jätä kommentti

Tiedejulkisuuden ohituskaista

Helsingin Sanomat käynnisti viime sunnuntaina vilkkaan keskustelun uutisellaan ” Tutkimus paljastaa: Koulujen uudet menetelmät heikentävät oppimista merkittävästi”. Siinä psykologian emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvinen arvosteli voimakkaasti peruskoulun uusia opetusmenetelmiä ja erityisesti digilaitteiden käyttöä.

Itse aiheen lisäksi tapauksessa on kiinnostavaa se, että väitteet opetuksen ongelmista perustuivat tutkimukseen, jota ei ole vielä julkaistu. Tämä teki kunnon keskustelun aiheesta jokseenkin mahdottomaksi. Tapaus toi mieleen myös muutama vuosi sitten Tutkimuseettisen neuvottelukunnan käsittelyssä olleen kantelun tutkimustulosten julkaisemista. Kantelussa oli esillä tapaus, jossa eräs tutkimusryhmä oli kertonut näyttävästi tuloksiaan mediassa, vaikka niitä ei ollut vielä julkaistu missään. Tarjolla oli vain powerpoint, johon oli koottu maistiaisia tutkimuksen keskeisistä tuloksista. Itse julkaisu oli vasta vertaisarvioinnissa, eikä tuloksiin skeptisesti suhtautunut kantelija saanut pyynnöstään huolimatta tutustua siihen[i].

Kyse on ilmiöstä, jossa uutismediasta on tullut ohituskaista tiedejulkisuuteen. Näyttää siltä, että vielä julkaisemattomasta tutkimuksesta uutisointi on yleistynyt. Tiedeviestinnän tutkimuksessa tätä ilmiötä on kutsuttu ”tiedotustilaisuustieteeksi” (science by press conference, science by press release). Sitä ruokkii varsinkin tieteen kaupallistuminen ja tunnetuimpana esimerkkinä tästä on kylmäfuusion ”keksiminen” 1989.

Tieteen kaupallistumisen lisäksi taustalla on usein tutkijoiden tai tutkimusryhmien kilpailu tai koulukuntien välinen kiistely. Julkisuuden kautta haetaan näkyvyyttä omalle tutkimukselle ja tukea omille mielipiteille tai asiantuntijanäkemykselle kiistanalaisissa kysymyksissä. Mediajulkisuuden areenoilla keskustelun ja argumentoinnin pelisäännöt ovat erilaiset kuin tieteen omilla areenoilla. Mediajulkisuudessa on helpompi keskustella yleiseen mielipiteeseen tai arkijärkeen vetoavilla väitteillä, ja ohittaa näin tieteellinen keskustelu.

Tiedejulkisuuden ja tieteellisen keskustelun näkökulmasta tämä kehitys sisältää myös ongelmia. Ongelman tunnisti myös Tutkimuseettinen neuvottelukunta kun se muutama vuosi sitten sisällytti hyvään tieteelliseen käytäntöön myös tutkimustulosten vastuullisen julkaisemisen.

Kun mediassa esitellään uusia tutkimustuloksia, on tärkeää, että kansalaiset voivat luottaa siihen, että tutkimustuloksia on ennen julkaisua arvioitu tiedeyhteisön sisällä. Eri tieteenaloilla tähän periaatteeseen suhtaudutaan eri tavoin. Esimerkiksi biolääketieteessä kontrolloidaan hyvin tiukasti sitä, että keskeneräisestä tutkimuksesta ei saa kertoa tuloksia etukäteen. Joillakin aloilla suhtautuminen on huomattavasti väljempää.

Kriittinen suhtautuminen tulosten julkaisemiseen ennen aikojaan mediassa ei tarkoita tutkijan oikeuksien kaventamista. Tutkijalla on monia muitakin tapoja osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. Tutkija voi kommentoida ja tulkita ajankohtaisia ilmiöitä ja osallistua myös yhteiskuntapoliittiseen keskusteluun oman asiantuntemuksensa pohjalta. Vielä julkaisemattomaan tutkimukseen vetoaminen ei kuitenkaan herätä luottamusta.

 

[i] Kirjoitin tapauksesta Ulla Järven ja Tuukka Tammen toimittamassa kirjassa Maito tapaa ja muita outoja tiedeuutisia (Vastapaino 2016).

%d bloggers like this: