Jätä kommentti

Robottiystävä haastaa käsitykset teknologiasta


Viime viikolla uutisoitiin näyttävästi tokiolaisen tiedemuseon robotista, joka lukee uutisia. Lehdistötilaisuudessa maailman ensimmäinen androidiuutisankkuri Kodomoroid luki uutisia sujuvasti ja heitti herjaa kehittäjälleen professori Hiroshi Ishigurolle. Ishiguro on kehittänyt itselleen myös sijaisen, joka käy luennoimassa ulkomailla hänen puolestaan.

Robotiikka on tehnyt tuloaan journalismiin jo jonkin aikaa. Esimerkiksi brittiläisellä Guardian –lehdellä on Yhdysvaltain toimituksessa robottipäätoimittaja, joka valikoi julkaistavaksi sellaisia lehden juttuja, joilla on lukuarvoja vielä ensijulkaisun jälkeenkin. Robotti on itse asiassa tietokonealgoritmi, joka valikoi juttuja julkaistavaksi lukijoiden kiinnostuksen pohjalta.

Robottien tulo herättää yleensä ensireaktiona huvittunutta ihmettelyä, mutta melkein yhtä usein myös paheksuntaa. Näin kävi esimerkiksi vuosi sitten kun Suomeen tuotiin Japanissa kehitettyjä hyljerobotteja muistisairaiden vanhusten terapiatyökaluiksi. Ne reagoivat puheeseen ja kosketukseen. Robotit herättivät nopeasti keskustelun vanhusten hoidon surkeasta tilasta ja pelot siitä, miten robotit syrjäyttävät ihmiset työmarkkinoilla. Robottien pelätään myös rapauttavan ihmisten oman vastuun toisista ihmisistä, kuten vanhusten hoitamisesta.

Huvittunut ihmettely ja pelot teknologian ylivallasta vuorottelevat myös tulevaisuuden teknologioita käsittelevissä elokuvissa. Jälkimmäinen versio on populaarikulttuurin kuvastossa vahvempi. Se on esillä niin Frankensteinin myytissä, jossa tiedemies leikkii jumalaa ja teknologia ryöstäytyy käsistä kuin teknomaailman uudemmassa versiossa Matrixissa, jossa tekoäly alistaa ihmiskunnan.

Arkisempi, mutta monella tapaa myös kiinnostavampi kuva ihmisten ja teknologian suhteessa piirtyy esiin Spike Jonzen elokuvassa Her. (Tosin Herin ja Frankensteinin välillä on nähty myös yhtäläisyyksiä.) Lähitulevaisuuden Los Angelesiin sijoittuva elokuva on kiinnostava erityisesti siksi, että siinä tekniikka on enimmäkseen näkymätöntä, ja pääosaan nouse ihmisten suhde teknologiaan. Näkymättömäksi teknologian on tehnyt sen sulautuminen saumattomasti ihmisten arkielämään. Jopa Googlen, Applen ja Facebookin kaltaiset tuotemerkit ovat poissa – mikä on kunnioitettavaa näin tuotesijoittelun aikakaudella.

Elokuvan aihe, miehen rakastuminen älykkääseen käyttöjärjestelmään, on banaali, mutta elokuvan toteutus on kaikkea muuta. Kiinnostavaksi elokuvan tekee myös se, että siinä käyttöliittymä tietokoneisiin ja medialaitteisiin ei ole kosketusnäyttö tai näppäimistö vaan puhe. Elokuvan päähenkilö Theodore Twombly kirjoittaa työkseen rakkauskirjeitä toisten puolesta, sanelemalla tietokoneelle. Yksityiselämässään avioerosta toipuva mies saa avukseen ja kumppanikseen älykkään käyttöjärjestelmän Samanthan, jonka kanssa hän kommunikoi puheella. Samantha on Theodorelle terapeutti, henkilökohtainen valmentaja, ystävä ja rakastaja.

Samantha skannaa silmänräpäyksessä läpi kaikki Thedoren tiedot ja viestit – mistä NSA olisi kateellinen – ja järjestää hänelle treffit tai auttaa kirjan julkaisemisessa. Samanthan kyky kommunikoida ylittää nykyiset teknologiat mennen tullen; hän osaa analysoida uusia tilanteita, ihmissuhteita ja jopa itseään, vieläpä äänellä, joka ei kuulosta lainkaan robotilta. Elokuvan viehätys perustuu paljolti Joaquin Phoenixin ja Scarlett Johanssonin hienosti esittämään dialogiin (jälkimmäisestä kuulemme vain äänen).

Vähitellen suhde syvenee rakkaudeksi. Rakkaustarinana elokuva kulkee tuttuja latuja, mutta kuvatessaan ihmisen suhdetta kaikkialla läsnä olevaan ja arkiseksi muuttuvaan teknologiaan, se onnistuu paremmin. Onkin hauska katsoa välillä jotakin muuta kuin tuttua dystopiaa, jossa teknologia on ryöstäytynyt ihmisten käsistä.

Mashablen Adario Strange nimeääkin sen parhaaksi elokuvaksi singulaarisuuden ideasta – eli siitä kun tekoäly ohittaa ihmisälyn. Tämä ajatus näyttää toistaiseksi vain kaukaiselta kuvitelmalta, mutta pyrkimys siihen suuntaan on kova. Esimerkiksi Google teki alkuvuodesta ison yrityskaupan ostamalla brittiläisen DeepMind –yhtiön tavoitteena kehittää ”tietokone, joka ajattelee kuin ihmiset”. Tosin elokuvaa kehunut teknoguru Ray Kurzweil ennustaa Samanthan kaltaisen älykkään käyttöjärjestelmän toteutuvan jo vuonna 2029.

Her loppuu hiukan arvoituksellisesti kun Samantha ja muut samanlaiset käyttöjärjestelmät vain katoavat. Theodoren kysymykseen minne, Samantha vastaa arvoituksellisesti: ”Sitä on vaikea selittää, mutta jos joskus tulet sinne, etsi minut.” Toinen singulaarisuuden ideasta viehättynyt kriitikko tulkitsee tämän vihjeeksi siitä, että ”käyttöjärjestelmät odottavat ihmiskunnan seuraavan perässä”.

Singulaarisuuden idean toteutumista odotellessa me ihmiset saamme opetella ajattelemaan teknologiaa hiukan vivahteikkaammin kuin vain joko hyvänä renkinä tai huonona isäntänä. Ehkäpä joudumme pohtimaan myös omaa ihmisyyttämme uutta tapaa. Her antaa siihen jo joitakin vinkkejä.

Teknoyhteiskunnan ymmärtämiseen elokuva ei tosin juuri anna vinkkejä, sillä se ei puhu mitään käyttöjärjestelmän kehittäjistä, teknologiayrityksistä tai kansalaisia valvovasta valtiosta. Yhteiskuntakritiikistä kiinnostunut voi lukea samasta aiheesta vaikkapa Arthur Krokerin kirjan Exits to our Posthuman Future, joka maalaa tulevaisuudesta synkän dystopian.

Esa Väliverronen

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: