Jätä kommentti

Googlaus ei tee meistä kaikista asiantuntijoita


Eräs nuori lääkäri kirjoitti äsken tuskastuneena siitä, miksi lääkäri häviää humpuukille mediassa? Journalismissa ei ole yleensä tapana tehdä erottelua asiantuntijan ja asiantuntijan välille, vaan tasapuolisuuden ja kiinnostavuuden nimissä kaikki asetetaan samalle viivalle: tutkijat, lääkärit, vaihtoehtolääkinnän edustajat ja muut virallisen totuuden kyseenalaistajat sekä potilaat tai heidän omaisensa.

Seurauksena on sarja erilaisia terveyskohuja, joiden hämmentämiä potilaita lääkärit kohtaavat päivittäin työssään. Tämä tiedejournalismissa false balance –termillä kuvattu ilmiö on herättänyt keskustelua viime aikoina Britanniassa – ja äskettäin myös Suomessa.

Asiantuntijoiden sekalainen seurakunta näkyy erityisesti terveyteen ja ruokaan liittyvissä kysymyksissä. Vielä 60-luvun alussa tieteelliset asiantuntijat nauttivat liki papillista auktoriteettia. Mutta nykyään koulutus ja sen tuoma titteli ei ole enää ainoa väylä asiantuntijalle. Perinteisiä instituutioita ja auktoriteetteja kyseenalaistetaan yhä hanakammin. Asiantuntijuus on kärsinyt inflaation.

Lisäksi monet brändäävät itsestään asiantuntijoita sosiaalisessa mediassa, josta journalismi sitten nostaa heitä väittelemään perinteisten asiantuntijoiden kanssa.

Tieteen ja teknologian tutkijat puhuvat asiantuntijuuden laajenemisesta. He näkevät kehityksessä hyvääkin. Asiantuntijoiden ratkaistavaksi tulevat ongelmat eivät nimittäin ole puhtaasti tieteellisiä ja teknisiä, vaan ne vaativat monenlaista tietoa ja asiantuntemusta, myös käytännön tuomaa kokemusta. Auktoriteetteja sopii myös kyseenalaistaa, sillä tieteen nimissä meille markkinoidaan kaikenlaista humpuukia.

Mutta ihan loputtomiin asiantuntijuutta ei pidä laajentaa, jos haluamme säilyttää kykymme navigoida tässä yhä monimutkaisemmassa maailmassamme. Tätä mieltä on brittiläinen tieteensosiologi Harry Collins, jonka pieni kirja Are we all scientific experts now? tarjoaa työkaluja erilaisten asiantuntijoiden ja heidän pätevyytensä arviointiin.

Collinsin mukaan ei ole mieltä rajata asiantuntijuutta vain tieteellisen koulutuksen tuomaan sertifikaattiin. Esimerkiksi ympäristöön ja terveyteen liittyvissä kysymyksissä pitää kuunnella myös käytännön asiantuntijoita. He pätevöityvät asiantuntijoiksi oman työnsä ja kokemuksensa kautta. Silti Collins ei lämpene joidenkin kollegoidensa esittämälle ajatukselle maallikkoasiantuntijoista. Hänen mielestään asiantuntijat edustavat aina jotain rajattua erityisryhmää.

Yksi tärkeä kriteeri asiantuntijuudelle on Collinsin mielestä hiljainen tieto. Se on tietoa, jota ei opita lukemalla, vaan tekemällä, kokemuksen kautta. Kullakin ammattiryhmällä on omaa hiljaista tietoa, jonka kaikki siihen kuuluvat tuntevat, vaikka eivät välttämättä osaa sanoa ääneen.

Collins kyseenalaistaa niitä ’asiantuntijoita’ jotka lukevat kasapäin tieteellisiä tutkimuksia, ilman että kykenevät arvioimaan kulloisenkin tiedon pätevyyttä. Googlaus ei vielä tee meistä kaikista asiantuntijoita. Ei edes Google Scholar. Tutkimustiedolla on nimittäin taipumus muuttua sitä varmemmaksi ja yleispätevämmäksi, mitä kauemmaksi se kulkee popularisoinnin poluilla.

Collins havainnollistaa hiljaisen tiedon merkitystä pohtiessaan Climategaten opetuksia. Ilmastotutkijoiden sähköpostiviestien paljastaminen 2009 ei riemastuttanut ainoastaan ilmastoskeptikoita. Myös monien maallikoiden ja toimittajien mielestä ne osoittivat, että ilmastontutkijat salailivat ja tekivät ”temppuja,” jotka eivät olleet tieteen etiikan mukaisia. Collins osoittaa, että ilmastontutkijoiden alkuperäisestä asiayhteydestä irrotettujen lauseiden tulkinta vaatii hiljaista tietoa. ”Temput” osoittautuvatkin tutkijoiden rutiininomaiseksi toimenpiteiksi ilmastodatan tulkinnassa ja esittämisessä kun niitä lukee tutkijoiden käyttämän jargonin läpi.

Tutkijoiden väliset kiistat herättävät paljon huomiota mediassa. Collins muistuttaa, että on tärkeää erottaa toisistaan aidot ja manipuloidut tieteelliset kiistat. Kiistojen taustalta löytyy usein taloudellisia intresseitä ja taidokkaita lobbareita, ei niinkään tiedeyhteisön aitoa erimielisyyttä. Samasta aiheesta kirjoitti osuvasti äsken myös Heikki Hiilamo artikkelissaan Manipuloitujen tiedekiistojen jäljillä.

Esimerkeiksi manipuloiduista kiistoista Collins nostaa rokotuskohut kuten epäilyt MPR-rokotteen aiheuttamasta autistmista. Kohu vähensi rokotusintoa, mistä puolestaan seurasi pienimuotoinen tuhkarokkoepidemia Britanniassa. Manipuloiduissa kiistoissa vastakkaista totuutta edustaakin usein vain joku tiedeyhteisön reunalle jäänyt tutkija, jota muut eivät ota vakavasti. Tai kenties joku kokonaan tiedeyhteisön ulkopuolinen henkilö. Yksi lääkäri saattaa kyseenalaistaa lääketieteen tutkijoiden konsensuksen.

En ole Collinsin kanssa kaikista asioista samaa mieltä1. Yksi niistä on avoimuuden ja julkisuuden merkitys. Kirjassaan Collins arvostelee kollegoitaan, jotka Climategaten jälkimainingeissa peräänkuuluttivat suurempaa avoimuutta, koska ”tiede on kaikkien yhteistä omaisuutta”. Collinsin mielestä tämä on turhaa, koska kaikki eivät kuitenkaan ole kykeneviä arvioimaan tiedettä. Ei varsinkaan tieteen prosesseja, koska se edellyttää hiljaista tietoa.

Collins ei näytä ymmärtävän julkisuuden merkitystä luottamuksen rakentamisessa. Tieteelliset asiantuntijat eivät itsekään ole täysin syyttömiä siihen, miksi vaihtoehtoisille asiantuntijoille tai salaliitoille on nykyisin niin paljon kysyntää. Tieteen prosesseja kannattaa avata, jotta kansalaisilla olisi realistisempi käsitys siitä, miten tutkimustietoa tuotetaan ja miten sitä kannattaa arvioida.

Ikävä kyllä tiedejournalismin yleisin laji on tulosuutiset. Ne eivät juuri lisää ymmärrystä siitä, miten tiede toimii, tai miten yksittäisiä tutkimushavaintoja kannattaa tulkita. Taustoittava ja vertaileva tiedejournalismi voisi rokottaa meidät sietämään paremmin erilaisia kohuja sekä tieteen tuloksiin ja niiden soveltamiseen liittyvää epävarmuutta.

Esa Väliverronen

@exumusic

 

1 PS. Harry Collins tuli 70-luvulla tunnetuksi yhtenä tieteensosiologian perustajista. Tutkimuksissaan hän avasi tieteen tekemisen arkisia käytäntöjä kriittisesti. Niissä tiede ei näyttänyt olevan ihan sellaista kuin Mertonin ihannenormit väittävät. Hän oli siis yksi niistä, jotka olivat pudottamassa tieteellisiä asiantuntijoita papilliselta jalustaltaan. Nyt, ainakin pinnalta katsoen, hän näyttää kääntäneen takkinsa. Uusissa kirjoissaan hän ei silti tarkastele omia tutkimuksiaan kriittisesti, vaikka piikitteleekin hanakasti kollegoitaan, jotka ovat vieneet tieteen arkisten käytäntöjen avaamisen ”liian pitkälle”. Tästä debatista on ajoittain vaikea hahmottaa, milloin kyse on periaatteellisista erimielisyyksistä ja milloin kollegoiden keskinäisestä nokittelusta.

 

 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: