Jätä kommentti

Ilmainen voi tulla kalliiksi


Helsingin Sanomat julkisti eilen gallupin, jonka mukaan lähes 40 prosenttia suomalaisista ei ole valmis maksamaan verkkopalvelusta tai digitaalisesta mediasisällöstä kuten esimerkiksi musiikin kuuntelusta, sanomalehtien lukemisesta tai videopalveluista. Musiikin kuuntelusta maksaisi 23 prosenttia ja sanomalehtien lukemisesta 21 prosenttia, muista sisällöistä selvästi harvempi. Sosiaalisesta mediasta tai videopalveluista halusi maksaa vain 4 prosenttia vastaajista. Mielenkiintoista oli se, että kyselyn mukaan opiskelijat olivat muita innokkaampia maksamaan verkkopalveluista.

Tulokset muualta maailmasta ovat samansuuntaisia. Syksyllä julkaistu kysely amerikkalaisille ja briteille paljasti, että lähes 60 prosenttia kuluttajista ei maksa digitaalisista sisällöistä. Heitä mainonta ei näytä erityisemmin haittaavan.

Ilmaisen median suosio ei näytä nopeasti menevän pois muodista. Ilmiön kiteytti hyvin Chris Anderson kirjassaan Ilmainen (2009).

Vaikka ilmaiset sisällöt eivät ole internetin synnyttämä ilmiö, suuntaus on kuitenkin merkittävästi yleistynyt internetin myötä. Anderson listaa kirjassaan useita syitä. Niistä tärkein lienee kysynnän ja tarjonnan suhteen radikaali muutos: tarjottujen mediasisältöjen määrä on lisääntynyt valtavasti eikä kysyntä pysy perässä.

Myös materiaalisten sisältöjen muuttuminen digitaalisiksi vähentää maksuhalukkuutta. Lisäksi digitaalisten sisältöjen, vaikkapa musiikin, ostaminen oli viime vuosikymmenellä vaikeampaa kuin laiton lataaminen. Ilmaistarjontaa ruokkivat mainokset, joilla kustannukset katetaan. Myös tietokone- ja kännykkäteollisuus on suosinut ilmaisia sisältöjä edistääkseen myyntiä.

Mutta ovatko mediasisällöt todella ilmaisia? Kirjassamme luonnehdimme niitä ilmaisen sijaan maksuttomiksi, sillä jotenkin nekin rahoitetaan. Usein ilmainen media rahoitetaan mainoksilla, jonka kulut viime kädessä maksavat mainostettujen tuotteiden ostajat. Ja yhä useammin sisältöjä tuottaa ja jakaa ilmainen työvoima.

Internetin myötä mainosrahoitteisuudesta on tullut entistä yleisempi median toimintamalli. Siitä todistavat erityisesti Google ja Facebook, uuden ajan menestyneimmät mediayritykset, joiden tulot kertyvät lähes yksinomaan mainosten myynnistä tai käyttäjien – yleisöjen – tietojen myymisestä yrityksille. Sen sijaan mediasisältöjen tuottajien, perinteisten mediayritysten, osuus mainoskakusta on jatkuvasti pienentynyt.

Maksuttoman sisällön kylkiäisenä saamme siis yhä enemmän mainoksia ja meidän tietomme myydään mainostajille. Lisäksi mainonnan ja muun mediasisällön rajat hämärtyvät yhä enemmän (tuotesijoittelu, sponsoroidut sisällöt, natiivimainonta jne.)

Toinen lasku, josta internetin ja sosiaalisen median käyttäjät eivät vielä kunnolla ole tietoisia, on lisääntynyt verkkovalvonta. Tätä mieltä on ainakin amerikkalainen internet-aktivisti ja MIT:n Center for Civic Median johtaja Ethan Zuckerman. Kuuntelin häntä viime vuoden lopulla New Yorkissa Columbian yliopiston Journalism after Snowden –luentosarjassa.

Zuckermanin mielestä Edward Snowdenin paljastama laajamittainen valtiollinen verkkovalvonta on looginen seuraus internetin mainosrahoitteisesta mediamallista. Internetin ja sosiaalisen median käyttäjinä olemme luopuneet yksityisyydestämme. Valtiollisen ja kaupallisen verkkovalvonnan raja on hämärä.

Viime syksynä The Atlantic –lehdessä julkaistussa esseessään kutsui tätä internetin perisynniksi. Maksuttomat sisällöt ovat meille niin mieluisia, että siedämme niiden kylkiäisinä typerimmätkin mainokset ja lopulta sen, että niin Google, Facebook kuin NSA:kin voivat seurata kaikkia tekojamme verkossa.

Vapaan internetin saarnamiehenä Zuckerman muistaa tietysti kertoa millaisten palvelujen avulla (salatut internet-yhteydet, yksityinen selaus jne.) voi eksyttää isoveljen. Siinä sivussa hän kehottaa ihmisiä maksamaan mediasisällöistä, joita he arvostavat. Ja valttämään maksuttoman sisällön tarjoajia, jotka myyvät meidät mainostajille.

Toinen internetin kaupallistumisen kriitikko Evgeny Morozov ei ole vakuuttunut siitä, että Zuckermanin esittämä maksullisuus sinällään olisi ratkaisu ongelmaan. Guardianissa julkaistussa kirjoituksessaan Morozov teilaa samalla Googlen uuden kokeilun, Google Contributorin, jossa käyttäjä voi maksua vastaan päästä eroon mainoksista.

Ratkaisu maksuttomien sisältöjen mukanaan tuomaan ongelmaan ei ole yksinkertainen. Viime aikoina on kuitenkin alkanut näkyä merkkejä siitä, että useammat kuluttajat ovat kyllästyneet mainoksiin ja maksavat esimerkiksi Spotifyn tai Netflixin kaltaisista palveluista ohittaakseen mainokset.

Esa Väliverronen

@exumusic

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: