Jätä kommentti

Kauan eläköön ironia!


Miten tässä nyt näin kävi? Ironiasta on tullut yleinen haukkumasana ja sylkykuppi. Ikään kuin ironia olisi syy länsimaisen yhteiskunnan rappioon. Tai vähintäänkin se oire.

Ironia oli päässyt toimittamaan olkiukon virkaa myös Saska Saarikosken kolumniin Ironisuus ja positiivisuus ovat syrjäyttäneet kriittisyyden. Saarikosken juttu sisälsi paljon osuvia havaintoja nykymaailman menosta, mutta myös omituisen tulkinnan ironiasta.

Ironiaa eivät keksineet hipsterit, kuten jotkut nuoremman polven skribentit antavat ymmärtää. Eivät sitä keksineet myöskään 1980-luvun postmodernit teoreetikot kuten jotkut hieman vanhemmat pohdiskelijat ovat tietävinään.

Saarikosken kolumnin rivien välistä saattoi lukea kaikuja molemmista tulkinnoista, vaikkei hän maininnutkaan hipstereitä nimeltä.

Postmodernismi on jo passé ja hipsteritkin kannetaan kohta muodin hautausmaalle. Mutta ironia on täällä ja pysyy. Ainakin niin kauan kuin meissä on vähänkin sivistystä ja ihmisyyttä jäljellä. Ironia on tyyli ja elämänasenne, jota sen banaaleimmat tulkinnat eivät pysty romuttamaan.

Ironia ei ole vain ”sanoo yhtä mutta tarkoittaa toista” –tyylikeino. Kun savolainen sanoo ”suattaapa olla vuan suattaapi olla olemattakin”, hän siirtää vastuun keskustelussa kuulijalle. Tämän kuultuaan vakavikko vain mumisee itsekseen että ”ota tuosta nyt selvä”. Ironikko sen sijaan ottaa haasteen vastaan ja toteaa, että ”tästäpä saattaa kehkeytyä kiinnostava keskustelu”.

Kirjallisuuden ja retoriikan tutkija Kenneth Burke nimesi ironian yhdeksi neljästä perustroopista, metaforan, metonymian ja synekdokeen ohella. Ironia ei ollut Burkelle pelkkää erilaisten näkökulmien tunnustamista, tyyliin yhtäältä – toisaalta, vaan sitä, että nuo näkökulmat pannaan liikkeeseen ja vuorovaikutukseen toistensa kanssa. Ja siitähän alkaakin syntyä jotakin uutta ja kiinnostavaa. Ironia onkin sukua dialektiikalle.

Mustavalkoiseen ajatteluun taipuvaisille tämä on tietysti kauhistus, hehän tietävät kaiken jo ennalta. Heille ironian dialektiikka on vain paljon parjattua relativismia.

Hieman samaan tapaan tieteensosiologi Steve Woolgar erottaa ironian välineenä ja prosessina. Välineellinen ironia kutsuu lukijansa kyseenalaistamaan joitakin tulkintoja todellisuudesta ja osoittaa, että mikään niistä ei ole toista parempi. Sen sijaan ironia prosessina haastaa lukijan pohtimaan ja väittelemään. Ironikko haluaa nyrjäyttää lukijan ajattelun totutuilta raiteilta ja katsoa, syntyisikö sitä kautta jotakin uutta.

Ironiassa on kyse pohjimmiltaan myös itseironiasta, oman tulkinnan ja maailmankuvan haavoittuvuuden tunnustamisesta. Näin ymmärrettynä ironia ei ole vain tyylilaji, vaan pikemminkin elämänasenne. Dubito ergo sum.

Hei te kaikki vakavahenkiset yhteiskunnalliset pohdiskelijat, minulla on teille yksi pyyntö: voisitteko jo lopettakaa ironia-sanan ryöstöviljelyn. Jos kuvittelette, että ironia on sama asia kuin kyynisyys, relativismi tai kriittisyydestä luopuminen, kömpikää ulos poteroistanne ja tuulettakaa ajatuksianne.

Esa Väliverronen

@exumusic

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: