Jätä kommentti

Ujot julkkistutkijat


Tutkijoita kannustetaan nykyisin kertomaan työstään erilaisille yleisöille, osallistumaan yhteiskunnalliseen keskusteluun ja esiintymään mediassa. Mitä tutkijat itse ajattelevat näistä vaatimuksista ja millaiselle yleisölle he haluavat viestiä? Mikä on tutkijalle sopiva julkisen asiantuntijan rooli?

Kysyin elintarvike- ja terveystutkijoilta, mitä mieltä he ovat tiedeviestinnästä ja kirjoitin analyysin Yhteiskuntapolitiikka -lehteen (3/2015). Osa tutkijoista rajasi tiedeviestinnän tiukasti oman tutkimuksen tulosten popularisointiin. Tämä rajoittaa heidän mahdollisuuksiaan osallistua asiantuntijoina sellaiseen julkiseen keskusteluun, joka saa alkunsa tiedeyhteisön ulkopuolelta. Samaan aikaan monet silti valittivat julkisen keskustelun heikkoa tasoa ja toivoivat, että tutkimus olisi siinä paremmin esillä.

Usein esteenä näyttävätkin olevan tutkijoiden omat asenteet. Monet ajattelevat edelleen, että tiedeviestintä on vain oman, vasta valmistuneen tutkimuksen yleistajuistamista, johon tulee tilaisuus ehkä kerran neljässä vuodessa. Mutta tutkija voi tehdä paljon muutakin: kirjoittaa blogin tutkimuksensa pohjalta, jakaa julkaisujaan sosiaalisessa mediassa, antaa haastattelun ja kommentoida ajankohtaisia, omaan alaan liittyviä ilmiöitä. Siis osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun oman asiantuntemuksensa pohjalta.

Tutkijoiden aktiivisuus tiedeviestinnässä ei tietenkään riipu pelkästään tutkijan ennakkoasenteesta. Eri aihepiirejä tutkivilla on käytännössä erilaiset mahdollisuudet osallistua julkiseen keskusteluun oman tutkimuksensa pohjalta. ”Se on hyvin helppoa, jos sinulla on relevantti aihe”, kommentoi eräs tutkija kyselyssämme. Esoteerista aihetta tutkivalta vaaditaankin enemmän mielikuvitusta tiedeviestinnässä.

Tutkijoiden näkemysten, tiedeorganisaatioiden vaatimusten ja muuttuvan mediaympäristön välisiä jännitteitä voi hahmottaa kolmesta suunnasta. Ensinnäkin paternalistinen näkemys tiedeviestinnästä kontrolloituna tutkimustiedon popularisointina ja yleisön valistamisena istuu huonosti tämän päivän mediaympäristöön.  Tutkijoilla ei ole enää etuoikeutta toimia julkisuuteen tulevan tutkimustiedon portinvartijoina. Myös (tiede)toimittajien tai ylipäätään uutismedian kyky toimia portinvartijana on heikentynyt merkittävästi.

Toiseksi, perinteinen näkemys tiedeviestinnästä on jännitteisessä suhteessa tieteen uuteen avoimuuden kulttuuriin, Tiede kuuluu kaikille. Jos tavoitteena on erilaisten yleisöjen osallistaminen mukaan keskusteluun, tutkijoilla ei ole enää etuoikeutta määritellä keskustelun agendaa ja sitä, mikä on oikeaa keskustelua. Ei siis auta jäädä valittelemaan keskustelun heikkoa tasoa, on mentävä mukaan. ”Osallistava tiedeviestintä” vaatii tutkijoilta enemmän kuuntelevaa ja myös nöyrempää asennetta suhteessa muihin keskustelijoihin. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö tutkijoilla olisi oikeutta tai jopa velvollisuutta toimia kriittisinä faktojen tarkastajina julkisessa keskustelussa. Avoimessa ja entistä moniäänisemmässä mediaympäristössä tutkijat joutuvat kuitenkin kiinnittämään huomiota omaan viestintätyyliinsä, jonka maallikot herkästi tulkitsevat ylimieliseksi, holhoavaksi tai liian virkamiesmäiseksi.

Kolmas jännite koskee suhtautumista tutkijan näkyvään rooliin julkisuudessa. Tätä ”näkyvien tutkijoiden” ambivalenssia on eritellyt kiinnostavasti saksalainen Simone Rödder (2012) tutkimuksessaan, jota varten hän haastatteli geenitutkijoita useissa maissa. Yhtäältä tutkijat hyvin yksimielisesti kannattivat tiedeorganisaatioiden aktiivista ja ammattimaista otetta tiedeviestinnässä. Toisaalta he suhtautuivat kriittisesti omaan tai toisten tutkijoiden näkyvään rooliin julkisuudessa. Rödderin mukaan tutkijan näkyvä rooli julkisuudessa vaatiikin erityisiä perusteluja. Ensimmäinen kriteeri julkiselle esiintymiselle on oma aktiivinen tutkimus, jota kollegatkin arvostavat. Toiseksi julkinen esiintyminen on perusteltua, jos se kuuluu tutkijan ammatilliseen rooliin organisaation keulakuvana tai projektin johtajana. Kolmanneksi tutkijan ei ole sopiva itse markkinoida itseään, vaan hän menee julkisuuteen toimittajan pyynnöstä.

Nämä kolme periaatetta muodostavat ’ujon julkkistutkijan’ ohjesäännön. Samalla ne kuvaavat hyvin sitä ambivalenttia suhdetta, joka tutkijoilla on julkisuuteen.

Viimeaikaiset kansainväliset tutkimukset kertovat, että tutkijoiden käsitykset julkisuudesta ja julkisesta asiantuntijuudesta ovat muuttumassa positiivisemmiksi. Yksi syy tähän lienee se, että yhä useammat tutkijat kokevat populaarin julkisuuden hyödylliseksi myös oman tieteellisen uransa kannalta.

Esa Väliverronen

@exumusic

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: