Jätä kommentti

Hakkarainen, seksi ja totuus


Toimittaja Hanna Mahlamäki haastattelee (HS 12.11.2016) Suomen Uutisten päätoimittajaa Matias Turkkilaa populismista ja julkisuudesta. Esimerkiksi jutussa nousee Turkkilan Facebookissa jakama Teuvo Hakkaraisen möläytys, jossa hän leimaa turvapaikan hakijoiden ”hyysäämisen” ”yhteiskunnan maksamaksi seksiturismiksi”. Mahlamäki tivaa väitteen todenperäisyyttä, jota Turkkila sitten ontuen perustelee. Keskustelu ei oikein johda mihinkään, vaikka jutussa käsitellään nykypolitiikan ja myös journalismin ydinkysymystä eli totuutta.

Juttu palautti mieleeni mediatutkija Ien Angin. Hän tutki 1980-luvun alussa saippuaooppera Dallasin katsojia ja havaitsi ristiriidan. Katsojat kyllä tiesivät sarjan sepitteeksi mutta pitivät sitä kuitenkin jossain mielessä totena. Ang päätteli, että vaikkei sarja kuvannutkaan realistisesti todellisuutta, se oli katsojille kuitenkin emotionaalisesti totta. Katsojat tunnistivat siinä elämänsä, ongelmansa – siis itsensä. Tätä hän kutsui emotionaaliseksi realismiksi. Hieman kärjistäen: sarja oli siis yhtä aikaa totta ja sepitettä.

Harva mediatutkimuksen jäsennys kykenee kuvastamaan nykyistä ”tosiasiavastaiseksi” (post-faktuaalinen) väitetyn politiikan tilaa paremmin kuin Angin vanha oivallus. Vaikka Hakkaraisen heitto on tuulesta temmattu, se puhuttelee monia suomalaisia, jotka kokevat väitteen olevan emotionaalisesti totta. Se vastaa heidän elämäänsä ja tuottaa mielihyvää, koska he kykenevät tunnistamaan siinä omat asenteensa. Siinä on, Turkkilan ilmaisua käyttääkseni, Teboilin kahvila ja Lidlin parkkipaikka.

Emotionaalinen realismi on myös vahva politiikan tekemisen keino, koska tosiasioihin perustuvat vastaväitteet eivät sitä hajota. Ihmiselle on tärkeämpää tuntea olevansa puhuteltu kuin valistuksen kohde, jolle yritetään tarjoilla muiden kehittämiä totuuksia. Itse asiassa Hakkaraisen väite saattaa olla emotionaalisesti totta myös monille, jotka tietävät hänen puhuvan palturia.

Tämä totuuden paradoksaalisuus on vaikea kysymys journalismille. Journalistin ohjeiden mukaan tosiasiat pitää kyetä selkeästi erottamaan sepitteellisestä aineistosta. Emotionaalisesta totuudesta ohjeet eivät puhu mitään. Pitäisikö puhua?

Joka tapauksessa mediayhteiskunnassa politiikan yksi ydinkysymys on aina ollut, miten käsitellä tätä totuuden paradoksaalisuutta. Spin doctoreille maksetaan faktojen paketoimisesta emotionaalisiksi tosiasioiksi. Poliitikon tunneviestintään kiinnitetään paljon huomiota. Hyvä ulkonäkö on poliittista pääomaa, joka saa niin faktat kuin valheetkin näyttämään paremmilta. Silti en voi välttyä vaikutelmalta, että emotionaalinen totuus on tullut aivan uudella tavalla merkitykselliseksi politiikassa populismin nousun myötä.

Kysymys poliitikolle kuuluu: sukeltaako emotionaalisen totuuden kymeen? Jos siihen on pakko mennä, niin miten samalla kunnioittaa kriittistä ajattelua ja tutkittua tietoa? Jotta vastaus ei olisi liian helppo, vielä yksi kysymys: entäpä jos suuri enemmistö kansalaisista alkaakin nopeasti kaivata jotain muuta kuin saippuaoopperaa?

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: