Jätä kommentti

Häpeän muuntorangaistus


Pillory - 16th Century

Häpeän ympyrä sulkeutui, kun ohjaaja Aku Louhimies aneli anteeksiantoa A-studiossa maanantaina (19.3). En ole koskaan kuullut kenenkään sanovan suorassa lähetyksessä olevansa (psyykkisen) avun tarpeessa, koska ei ole osannut tehdä hommiaan nöyryyttämättä työntekijöitään. Tämä pieni yksityiskohta on ehkä unohtunut niiltä, jotka eivät ole olleet tyytyväisiä ohjaajan anteeksipyynnön syvyyteen tai aitouteen.

Kirjoitin ”häpeän ympyrä”, koska kaikki ohjaajan nöyryyttämät naiset ovat kokeneet häpeää, jonka ovat tähän saakka peittäneet kuka mistäkin syystä. Nyt roolit vaihtuivat, ja vaihtuivat isosti. Kysymys ei ole ainoastaan seksuaalisesta häirinnästä tai ihmisarvoa loukkaavasta ohjaustyylistä. Nyt purkautuu koko sukupuolisen toiseuttamisen ankea historia.

*

Toimittaja Kirsi Heikel osoitti ammattitaitonsa vetämällä lähetyksen taitavasti ja osuvia kysymyksiä esittäen. Hänellä oli kuitenkin tarve vakuutella katsojille, ettei nyt käydä oikeutta. ”On ehkä hyvä sanoa ääneen, ettei tämä A-studio ole mikään tuomioistuin tai oikeuslaitos. Nyt on kuitenkin välttämätöntä puhua yhdessä siitä, että missä nämä taiteen tekemisen rajat menevät”, hän sanoi.

Ehkä Heikel kiisti varmuuden vuoksi asian, koska ei ollut itsekään varma siitä, istuuko Louhimies ohjelmassa haastateltavan vai syytetyn penkillä. Monet katsojat päätyivät jälkimmäiseen vaihtoehtoon, ja sosiaalinen media täyttyi kommenteista. Toiset näkivät televisiossa mediavalmennuksen – tosin kehnon sellaisen – läpikäyneen ammattilaisen, joka vastasi kysymyksiin vastaamatta niihin. Joillekin lähetys oli kiusallista tuomionlukua ohjaajalle, toisille vapauttava kokemus hiljaisuuden murtumisesta.

*

Suomessa on lievennetty tuomioita vetoamalla syytetyn saamaan kohtuuttomaan julkisuuteen. Ainakin joskus mediajulkisuus siis toimii rikosoikeudellisessa mielessä eräänlaisena muuntorangaistuksena. Jos ihmisen maine tuhotaan julkisesti eli syöstään hänet häpeään, se voi nykyisessä mediayhteiskunnassa olla jopa kovempi rangaistus kuin pienen kiinteän kakun istuminen vaikkapa talousrikoksista. Jos julkisella häpeällä on ollut merkittävä osuus – sitähän emme tiedä – ex-teatterinjohtaja Benny Fredrikssonin itsemurhaan, rangaistuksen kovuus on konkretisoitunut murheellisella tavalla. Esimerkkejä löytyy historiasta toki muitakin.

En ota siihen kantaa, onko Louhimies ansainnut häpeänsä vai ei. Minulla ei ole valtuuksia hänen tuomitsemiseen. Sen sijaan minua kiinnostaa kysymys siitä, miten ja milloin journalismi laittaa ihmisen – hänen tekojensa vuoksi tai niistä riippumatta – lusimaan julkisen häpeän muuntorangaistusta. Miten sellainen asetelma syntyy? Miten se voidaan välttää, jos halutaan?

Olen aika tavalla samaa mieltä kuin filosofi Martha Nussbaum, jonka mukaan moderniin, liberaaliin yhteiskuntaan häpeäpaalut eivät kuulu.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: