Jätä kommentti

Viestintä kivaa, journalismi ikävää


pr vs journsource: Muck Rack

Markkinointi ja mainonta –lehti kysyi tuoreessa jutussaan (26.3.) ”Miksi journalisti siirtyy viestintään?”. Yksi haastateltavista, Hesarista valtioneuvoston kanslian viestintää johtamaan siirtynyt Päivi Anttikoski tiivistää olennaisen: ”Viestinnässä haetaan ratkaisuja kun taas toimituksissa haetaan monesti ongelmia”.

Journalismi tosiaan on usein ikävien asioiden penkomista. Paljastetaan yritysten veronkiertoa, Facebookin käyttäjätietojen hyödyntämistä poliittisessa manipuloinnissa, härskiin vallankäyttöön tai seksuaaliseen häirintään syyllistyneitä kulttuuripersoonia.

Sen sijaan viestintäkonsultit etsivät aidosti ratkaisuja. He tekevät kriisiviestintäsuunnitelmia, kirjoittavat tunteisiin vetoavia puheita ja lobbaavat kulisseissa, jotta journalismin kaltoin kohtelemat saisivat mainettaan paikatuksi ja bisnekset taas pyörimään.

Miten tässä nyt näin kävi. Nuoruuteni 80-luvulla toimittajan työ oli suurin piirtein hohdokkainta, mitä saattoi kuvitella. Kaiveltiin yhteiskunnallisia epäkohtia ja saatiin siitä arvostusta ja kunniaa. Ja rahaakin tuli ovista ja ikkunoista. Ainakin firmalle, ja meille toimittajillekin ihan kunnon murusia. Ajettiin Helsingistä taksilla jutuntekoon Lohjalle. Ja yöllä kapakasta lähdettäessä kaivettiin lompakosta firman taksiseteli, kun oli käyty pohjustamassa jutuntekoa.

Yhdysvalloissa oli vuonna 2000 yksi toimittaja kahta viestinnän ja PR:n ammattilaista kohden. Vuonna 2015 yhtä toimittajaa vastassa oli viisi viestinnän ja PR:n ammattilaista. Tuona aikana toimittajien määrä oli vähentynyt lähes kolmanneksella, viestintäväen määrä taas melkein tuplaantunut. Vuonna 2016 toimittajien keskipalkka oli 50.000 dollaria, PR-ihmisten puolestaan 65.000. Kun toimittajien palkkatilastoista siivottiin pois paremmin ansaitsevat tv-toimittajat, toimittajien keskipalkka putosi hieman alle amerikkalaisten työntekijöiden keskitason.

Britanniassa sama kehitys ei ole yhtä nopeaa, mutta sielläkin PR-väen osuus on jos selkeästi ylittänyt toimittajien määrän.

2000-luvulla PR on syönyt journalismia yhä nopeampaan tahtiin. Ja itse journalismissakin tämä kehitys näkyy entistä selvemmin leikkaa-liimaa –journalismina. Tiedotteet päätyvät yhä useammin sellaisenaan tai lähes sellaisenaan jutuiksi.

Meistä kaikista tietotyöläisistä, ja monista muistakin, on tullut – enemmän tai vähemmän vastentahtoisia – itsensä brändääjiä. Myös uusi Journalisti –lehti (23.3.) on herännyt aiheeseen. Se pohtii pääjutussaan kannattaako toimittajien brändätä itseään. Neuvojaan tarjoaa muiden muassa bränditoimittajien kuningatar Rita Tainola.

Toinen Journalistissa haastateltu toimittaja, Oskari Onninen, ei oikein innostu brändäyksestä. Hän onkin saanut jutussa luonnehdinnan ”freelancetoimittaja, joka tunnetaan juttujensa naljailevasta sävystä”.

Viestintä kivaa – journalismi ikävää ongelmien kaivelua ja naljailua.

 

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: