Jätä kommentti

Ilmastonmuutosta kiistämässä


Joutse

Ilmastopolitiikan suurin haaste ei ole ilmastonmuutos vaan sen kiistäminen. Kiistämistä on vähintäänkin kolmea lajia, jotka voivat toki lomittua toisiinsa.

Ensimmäinen niistä on samea idiotismi. Samea idiootti ei suostu näkemään sitä, mitä tutkimus hänen eteensä latelee vaan uskoo betoninlujasti, ettei mitään tieteen kuvaamaa prosessia ole olemassa. Tähän kiistämisen muotoon liittyy yleinen epäluottamus tieteeseen ja taipumus yleistää henkilökohtainen kokemus tosiasioiksi: ”Helevetin kylmä kesä! Missäs se ilmastonmuutos on?”

Samea idiotismi muodostaa kovan haasteen politiikalle, joka yrittää ottaa ilmastonmuutoksen tosissaan. Samalla se tarjoaa oivallisen maaperän populistiselle manipulaatiolle, joka osaa käyttää hyväkseen poliittisen eläimen masentavimmat piirteet.

Toinen kiistämisen muoto myöntää avoimesti, että helvettiin ollaan menossa, mutta painaa jarrun sijaan kaasua ja puhaltaa pakokaasut viherpipertäjien silmille. Tällainen kiistäjä on tarpeeksi älykäs ymmärtääkseen katastrofin syvyyden, mutta kompensoi kauhunsa hankkimalla entistä järeämmän menopelin ja soittamalla suutaan niille, jotka yrittävät saada prosessin pysähtymään. Tätä voisi kutsua kyyniseksi kiistämiseksi, jota siivittää rajaton pelon ja mielihyvän sekainen tunne täysillä seinään ajamisesta.

Kolmas kiistämisen mekanismi on kaikkein arkisin ja yleisin. Monien lasten vanhempia ahdistaa tietoisuus siitä, millaisessa maailmassa jälkikasvu joutuu elämään. Vanhempien mielissä tulevaisuudenkuva on yhtä aikaa tosi ja kauhea mutta samalla epämääräinen ja vaikeasti hahmottuva. Ahdistusta lääkitään ”oikeilla” kulutusvalinnoilla (jättämällä ehkä yksi lentomatka tekemättä) ja toivomalla parasta. Samalla kuitenkin hiljaa tiedetään, ettei katastrofia saada pysäytettyä ilman arjen muuttamista, ehkä perusteellisestikin.

Näiden ihmiset mielissä toimii psyykkisen kiistämisen perusmekanismi, joka tarkoittaa asian yhtäaikaista tunnustamista ja kiistämistä. Ollaan saman aikaisesti hereillä ja unessa – ja välillä yritetään tehdä edes jotain. ”Tiedän, mutta…”

*

Ensimmäinen kiistämisen muoto edustaa idiotismia ja toinen säteilee tuhon kanssa flirttailevaa kyynisyyttä. Näille asenteille ei ole tehtävissä mitään. Ne ovat ilmatiiviitä, itseriittoisia ja pahuksen defensiivisiä. Ne ovat myös poliittisesti vaarallisia, koska kytkeytyvät helposti populistisiin ja totalitaarisiin yhteiskunnallisiin visioihin.

Toivo näyttää siis asettuvan inhimillisiin kiistäjiin, meihin ”tiedän, mutta” –ihmisiin.

Miten kasvattaa hereillä olemisen aikaa ja vähentää voimatonta ahdistusta? Miten rakentaa poliittisia skenaarioita, jotka katsovat selväjärkisesti tulevaisuuteen ja kunnioittavat demokraattisen yhteiskunnan perusarvoja? Miten erottaa toisistaan toivo yhtäältä markkinoinnin ja viherpesun strategiana ja toisaalta osana aitoon muutokseen pyrkivää poliittista liikekannallepanoa?

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: