Koronakevät on tempaissut tutkijat ulos ”kammioistaan” ja sähköistänyt tunnelman aivan uudella tavalla. Epätietoisuus ja epävarmuus taudin etenemisestä luovat kysyntää uudelle tutkimukselle ja tulkinnoille.
Mediaa ja toimittajia kiinnostaa kaikenlainen tutkimustieto, tai sellaiselta edes etäisesti näyttävä. Tutkijoita kaivetaan haastateltavaksi kommentoimaan epidemian etenemistä ja hallintaa. Tämä on toki hienoa, sillä tutkijoilla on varmasti aiheesta perusteltua sanottavaa. Mutta ylilyöntejäkin on nähty. Yhä useammin tutkimus päätyy uutiseksi, ennen kuin se on ehditty julkaista ja arvioida tiedeyhteisön sisällä. Yhä useammin koronauutisissa jää epäselväksi myös se, milloin tutkija puhuu tutkimustiedon pohjalta ja milloin enemmänkin lausuu tulkintoja tai suosittelee toimenpiteitä omien arvostustensa pohjalta.
Yksi kuvaava esimerkki oli Helsingin Sanomissa äsken julkaistu juttu otsikolla ”Fatalismiefekti saa ihmiset vähät välittämään koronaohjeista, selittää tuore tutkimus”. Juttu lupasi, että ”oikean tiedon välittäminen koronaviruksesta voi säästää miljardeja dollareita rahaa”. Näin ilmeisesti kävisi, jos fatalistit vain saataisiin käyttäytymään oikein. Tämä suuri lupaus sopii hyvin siihen tuttuun tarinaan, jossa tutkimustiedon avulla voidaan tuottaa milloin mitäkin konkreettisia hyötyjä. Vaikuttavuutta, kuten nykyään on tapana sanoa. Tässä tarinassa tieteestä on tullut universaali ongelmaratkaisukone: riittää kun pannaan rahaa sisään ja tutkijat töihin, niin reseptin voi noutaa apteekin hyllyltä.
Itse juttu jäi tosin hiukan vaatimattomammaksi. Eikä fatalismiefektin luonnekaan oikein selvinnyt. Sen sijaan otsikon ja ingressin jälkeen jutun lukemista jatkaneille selvisi, että kyse olikin vasta käsikirjoituksesta, jota ei ollut vielä hyväksytty julkaistavaksi. Tutkimusta paremmin tunteville selvisi myös, että väite perustui kyselyyn, johon muutama tuhat satunnaisesti valikoitunutta amerikkalaista ja brittiä oli vastannut. Ei siis kovin vankalle pohjalle.
Yhteiskuntatieteissä julkaisukulttuuri on löysempi kuin vaikkapa lääketieteessä. Tuloksia tuodaan mediaan toisinaan jo ennen tieteellistä julkaisua, eikä sitä välttämättä tarvitse pitää ongelmana. Silloin tosin yleensä tyydytään uuden ilmiön kuvailuun, eikä yritetä selittää. Eli vaikkapa todistaa jotakin teoriasta johdettu hypoteesia oikeaksi – ennen kuin tutkimus on vertaisarvioitu.
Yllä oleva on vain yksi esimerkki koronakiimasta, jonka valtaan niin tiede kuin journalismi ovat ajautuneet. Ilmiön tunnistavat monet meistä tutkijoista. Itsekään en ole siltä välttynyt. Kahdessa kuukaudessa olen tehtaillut kolme koronaan liittyvää apuraha-anomusta, sillä tutkijan on taottava silloin kun rauta on kuumaa ja rahaa jaossa. Tutkimusryhmälle on saatava töitä.
Samaan aikaan tiedelehdet ovat kilvan julkaisseet covid-19 teemanumeroita ja kirjoittajakutsuja. Eikä tämä koske vain epidemiologista ja lääketieteellistä tutkimusta, vaan ihan kaikkea. No, ei ehkä sentään avaruustutkimusta.
Muutaman kollegan kanssa osallistuimme yhden kansainvälisen terveyssosiologian lehden abstraktikutsuun, mutta emme päässeet jatkoon. Ehdotuksia teemanumeroon tuli 146 ja vain 7 sai pyynnön artikkelin kirjoittamiseen, deadline toukokuun puolivälissä. Nyt tutkailemme samalla porukalla toista kutsua, jossa käsikirjoituksen deadline on sentään vasta 30.6.
Olen yhden kansainvälisen tieteentutkimuksen lehden toimitusneuvostossa, jonka päätoimittaja lähetti toimituskunnalle jokin aika sitten hieman tuskastuneen oloisen viestin: ”mitä me teemme näille kaikille toimitukseen tulviville covid-19 -käsikirjoituksille?” Päätoimittajan mukaan tähän mennessä saapuneet käsikirjoitukset perustuivat kaikki ”nopeaan ja likaiseen analyysiin” ja olivat muutenkin melko heppoisia. Päädyimme siihen, että pelisääntöjä pitää selkiyttää, mutta julkaisukynnykseen alentamiseen koronakriisin takia ole syytä.
Tiedon tarve on huutava. Mutta tutkimusrahoittajilta toivoisi silti kylmäpäisyyttä siinä, että rahaa jaettaisiin mieluummin itse tutkimukseen kuin vaikkapa tutkimukseen liittyvään puuhasteluun, joka lupaa ratkaista kaikki koronakriisiin liittyvät terveydelliset, sosiaaliset ja taloudelliset ongelmat.
Mediayhteiskunta 