Twitter ilmoitti sulkevansa pysyvästi Trumpin henkilökohtaisen käyttäjätilin ja jatkoi presidentin virallisella tilillä julkaistujen tviittien sensurointia. Hieman aiemmin Facebook ilmoitti estävänsä Trumpin julkaisut alustoillaan ainakin Bidenin virkaanastujaisiin asti. Lisäksi Google ja Apple ilmoittivat rajoittavansa äärioikeiston kanavaksi nousseen Parlerin lataamista sovelluskaupoistaan.
On silti ennenaikaista sanoa, että Google (Alphabet), Facebook ja Twitter myöntäisivät nyt olevansa myös mediayrityksiä, joille kuuluu vastuu myös välittämistään sisällöistä. Ne ovat itsepintaisesti kutsuneet itseään vain teknologiayrityksiksi.
Kun 2012 ilmestyneessä Mediayhteiskunta kirjassa kutsuimme näitä yhtiöitä (uudenlaisiksi) mediayhtiiöksi, tämä ei ollut vielä kovin tavallista. Google ja Facebook olivat onnistuneet määrittelemään itsensä tavalla, joka suosi parhaiten niiden liiketoimintaa, vapautti ne mediayhtiöitä koskevasta sääntelystä ja mahdollisti nopean laajenemisen. Google ja Facebook eivät tässä toki olleet ainoita, vaan sama pako perinteisen sääntelyn ulkopuolelle on mahdollistanut myös muiden alustatalouden yritysten nopean kasvun ja maailmanvalloituksen.
Pinnalta katsoen on toki helppo ymmärtää, miksi someyhtiöitä ei ole tarvinnut kutsua mediayrityksiksi. Siinä missä perinteisten mediayritysten päätuote on ”sisältö”, uusien mediayritysten tuote on ”vuorovaikutus”. Kenellekään mediahistoriaan perehtyneelle ei kuitenkaan ole yllätys, että mediat – tai mitkä tahansa teknologiat – käyvät evoluutioissaan läpi erilaisia vaiheita. Uusi disruptoi vanhaa, mutta lainailee samalla monia piirteitä siitä kehittyäkseen edelleen. Sitä paitsi vuorovaikutus ei oikein tahdo sujua ilman sisältöä.
Teknojättien argumentti sääntelyä vastaan on murentunut vähitellen. Alkuvaiheessa oli totta, että Google ja Facebook eivät tuottaneet sisältöjä, ne vain tarjosivat alustan, jolle käyttäjät saattoivat jakaa perinteisen median sisältöjä tai tuottaa omaa ilmaisella työllä. Mediamaiseman muutos viimeisten kymmenen vuoden aikana on kuitenkin vienyt pohjan tältä erottelulta: myös monet perinteiset mediayhtiöt tuottavat yhä vähemmän itse jakamiaan sisältöjä.
Toisen teknoyhtiöiden argumentin mukaan ne eivät harjoita ihmisten tekemää moderointia. Suodatuksen hoitavat algoritmit. Tällä perusteella ne ovat sitkeästi väittäneet, että toimituksellinen työ – valikointi, muokkaus ja suodatus – eivät ole mahdollisia niille. Tämä argumentti murenee siihen, että joku kuitenkin rakentaa ja säätää algoritmit. Lisäksi, esimerkiksi Facebook on ajoittain joutunut kohuihin, joissa sitä on syytetty liberaalin sisällön suosimisesta konservatiivisen kustannuksella. Algoritmi tuskin olisi tätä itse keksinyt tehdä. Isommassa kuvassa kyse onkin siitä, että algoritmit ovat osittain korvanneet toimittajat uutisten portinvartijoina.
Ehkä selkein yhtäläisyys vanhojen ja uudempien mediayritysten välillä on mainontaan perustuva liiketoimintamalli. Molempien tuote on ”yleisöt” tai ”käytttäjät”, joita ne myyvät kolmansille osapuolille. Tässä kilpailuasetelmassa uusien mediayritysten asema on ylivertainen: niiden data on moninkertaisesti arvokkaampaa kuin perinteisten mediayritysten keräämä.
Perinteisten ja uudempien mediayritysten epäreilua kilpailuasetelmaa vahvistaa viime kädessä se, että ensin mainitut ovat monenlaisen sääntelyn kohteena ja jälkimmäiset lähinnä sääntelevät itseään sen verran kuin se julkisen paineen takia on välttämätöntä. Viestintäpolitiikan tutkijoille ajatus somejäteistä mediayrityksinä on ollut selvä jo pitkään. Toivottavasti viime päivien tapahtumat tekevät muillekin selväksi, miksi Google, Facebook, Twitter ja muut someyhtiöt tulee nähdä myös mediayrityksinä.
Mediayhteiskunta 