Seiskan johdolla kohti rohkeampaa journalismia

Kuvakaappaus pääministerin kyselytilaisuudesta 19.8.2022

Pääministerin ”kyselytunti” viime perjantaina saattaa jäädä suomalaisen journalismin historiaan. Mutta millaisena merkkipaaluna? Twitterin keskusteluissa osa toimittajista kiitteli kyselyn rohkeaa sävyä ja puolusti toimittajien oikeutta myös ”tyhmiin kysymyksiin”. Osa toimittajista puolestaan sanoi häpeävänsä sitä, kuinka alas kollegat voivat vajota.

Kysymyksiä voi pitää rohkeina siinä mielessä, että ne olivat sellaisia, joita ei tavallisesti ole kehdattu kysyä. Kyselyä dominoi Seiskan toimittaja ja hänen johdollaan toimittajat laidasta laitaan kysyivät pääministeriltä varsin intiimejä kysymyksiä. Ilmiö ei ole uusi, sillä Seiska johdatti suomalaista journalismia jo 2000-luvun alussa Matti Vanhasen seksiskandaaleissa.  Kohun jälkipyykissä politiikan toimittaja Unto Hämäläinen puhui tv-haastattelussa journalismin ”seiskautumisesta”.

Pääministerin morsian kohun-aikaan suomalainen uutismedia tosin esiintyi vielä häveliäämmin, peesaili juorujournalismia etäämmältä ja varoi likaamasta omia käsiään. Tämä erottautumisstrategia on tyypillinen mediaskandaaleissa ja -kohuissa. Laatumedia ei mielellään siteeraa suoraan mehevimpiä intiimielämän paljastuksia, vaan peesailee kohun laineissa etäämmällä. Nykyään nämä erot ajoittain katoavat.

Lisäksi ns. laatumedia tarvitsee kohun käsittelyn oikeuttamiseen näkökulman, joka tekee poliitikon yksityiselämän paljastuksista ”yhteiskunnallisesti merkittävän”. Marin-kohussa tämä saatiin aikaan kehystämällä pääministerin biletys ensin huumekysymyksenä, joka tosin vaihtui nopeasti turvallisuusriskiksi: mitä jos Venäjä hyökkää Suomeen juuri kun pääministeri kävelee kotiin ravintolasta laitamyötäisessä?

Toki uutismedia ei välttämättä tarvitse ”yhteiskunnallista merkittävyyttä” poliitikon yksityiselämän käsittelyyn. Sellaiseksi riittää myös ns. suostumusoppi, joka pohjautuu poliitikon ja median symbioottiseen suhteeseen. Ennen sosiaalisen median aikakautta tämä tarkoitti sitä, että jos poliitikko esittelee parisuhdettaan, kotiaan tai muuta yksityiselämäänsä naistenlehdissä tai iltapäivälehdissä, myös hänen mahdolliset töppäilynsä näissä asioissa ovat avoimia julkiseen tarkasteluun. Marinin tapauksessa hänen aktiivinen someprofiilinsa ajaa saman asian: pääministeri ei voi pelkästään poimia rusinoita pullasta, vaan on tutkittava tarkasti, onko hänellä puhtaat jauhot pussissa.

Siinä missä korona tai Ukrainan sota saivat myös uutismediasta vieraantuneet palaamaan perinteisen journalismin äärelle, sitä tekevät myös Marinin bilekohun kaltaiset yksityiselämän paljastukset. Yhä enemmän algoritmien ohjaama journalismi antautuu somejulkisuuden tunnevyörytykselle, joka tunnetusti houkuttelee lisää silmäpareja. Tunnevyörytyksen kautta meitä median seuraajia kehotetaan ottamaan paikkamme joko pääministerin paheksujien tai ymmärtäjien heimossa. Tutkijat kutsuvat tätä affektiiviseksi polarisaatioksi.

Journalismin itseymmärys on rakentunut perinteisesti sen varaan, että journalismi vain kuvaa maailmaa ja välittää sitä koskevia tulkintoja. Mediakohuissa ja -skandaaleissa journalismi on kuitenkin yhä selvemmin itse toimija, joka ei voi väistää vastuuta rakentamastaan julkisuudesta.