Mediapandemiassa pelko tarttuu herkästi

Maailman terveysjärjestö WHO miettii vielä, julistaako se koronaviruksen pandemiaksi eli maailmanlaajuiseksi epidemiaksi. Mediassa tältä on näyttänyt jo jonkin aikaa. Time –lehti julkaisi tilastoja, josta selvisi, että korona oli levinnyt kansainvälisessä mediassa huomattavasti nopeammin kuin ebola vuosina 2014-16. Tutkijoiden mukaan koronasta on löydetty myös enemmän sensaation aineksia kuin ebolasta.

Pelko on tarttuvaa. Erityisesti uusi ja tuntematon asia ruokkii pelkoja mediassa. Pelko myy juttuja ja mehevimmät uhkakuvat otsikoissa houkuttelevat lukijoita uuden tarinan ääreen. Kyse ei ole silti vain median kaupallistumisesta.

Pari viime aikoina voimistunutta ilmiötä lisää pelkotarinoita. Yksi niistä on uutismedian taipumus kertoa enemmänkin tulevasta kuin äsken tapahtuneesta. Siksi epämääräinen lähitulevaisuus on alkanut hahmottua uutisotsikoissa erilaisina uhkina. ”Tässä voi käydä huonosti” (Yle 26.2.2020), ”Globaali tappaja vai Kiinaan hiipuva tauti” (HS 18.2.2020). Uhkaskenaariot sopivat uutiseen paremmin kuin niiden hiipuminen, joten on ymmärrettävää, että pienimmätkin uhkakuvia vahvistavat uutiset taudin leviämisestä uusiin maihin ja kaupunkeihin saavat runsaasti näkyvyyttä.

Toinen mediapandemiaa vahvistava piirre sosiaalisen median ja uutismedian yhteen kietoutuminen ja toisiaan vahvistava kierre. Kun perinteinen uutismedia luottaa yleensä terveystiedon lähteenä viranomaisiin ja tieteeseen, sosiaalisen median alustoilla kukoistavat myös villit salaliittoteoriat ja huhut. Ja koska yhä useammat altistuvat näille disinformaation muodoille, myös uutismedia kokee velvollisuudekseen tarttua niihin.

Yksi villeimmistä ebolaan liitetyistä huhuista oli, että se oli kehitetty laboratoriossa afrikkalaisten tappamiseksi. Myös koronasta on levitetty samantapaista tarinaa ja sen tueksi esitetty brittiläiselle tutkimuslaitokselle kuuluva patentti nimeltä Coronavirus, joka tosin oli ihan eri asia.

Tutkimukset SARSista, ebolasta ja sikainfluenssasta osoittavat miten erilaiset pelot ovat medialle tyypillinen tapa kehystää uusia tarttuvia tauteja. Niitä kuvataan ”tappajiksi”, vaikka useimmat ovat koronan tavoin herkästi tarttuvia, mutta eivät erityisen vaarallisia.

Visuaalisesti koronan pelottavuutta viestivät suojamaskit, jotka kertovat tartunnan mahdollisuudesta. Astetta pelottavampi oli kansainvälisessä uutismediassa levinnyt kuva Wuhanissa kadulla makaavasta kuolleesta miehestä suojamaski kasvoilla.

Siihen, miksi juuri korona on synnyttänyt maailmanlaajuista mediapaniikkia, on toki muitakin syitä. Yksi on varmasti se, että tauti leviää Kiinasta eikä jostakin syrjäisesti Afrikan tai Aasian kolkasta. Kun katsoin suomalaisesta mediatietokannasta twitterin yleisimpiä hashtageja, suosituimaksi Kiinan ja terveyden jälkeen oli noussut sijoittaminen. Koska Kiinasta on tullut yhä merkittävämpi tekijä maailmantaloudessa, terveysuhkat sekoittuvat sujuvasti pelkoihin pörssiromahduksesta, jota on muutenkin ennakoitu jo jonkin aikaa.

Terveyspelkojen sekoittuminen sujuvasti taloushuoliin näkyi hyvin myös silloin kun uutisoitiin ensimmäisistä koronatartunnoista Lapissa tammikuun lopussa. Ensin mediassa levisi huoli tartuntojen leviämisestä, mutta seuraavana päivinä uutisoitiin jo siitä, miten matkailulle käy kun kiinalaiset peruvat Lapin matkojaan.

Verkottuneessa maailmassa pienikin häiriö jossakin ketjussa voi johtaa laajoihin seurausvaikutuksiin. Herkästi tarttuvat pelot ja mediassa leviävät paniikit ovat myös tällaisia häiriöitä.

 

Median rooli pseudotieteen levittämisessä

Pseudotiede, huuhaa ja salaliittoteoriat leviävät ajoittain villisti sosiaalisessa mediassa ja internetin keskustelupalstoilla. Äskettäin julkaistu tutkimus YouTuben suosituimmista ilmastonmuutosta käsittelevistä videoista päätyi silti vähän yllättävään tulokseen: enemmistö 200 tutkitusta videosta kyseenalaisti tieteellistä konsensusta.

Eniten katsojia keräsivät raflaavimmat, salaliittoteorioita levittävät videot. Tutkijan mukaan ne olivat myös teknisesti yllättävän ammattitaitoisia. Kuvamateriaalia lainattiin uutismediasta ja tieteen organisaatioilta ja sitä editoitiin palvelemaan omaa tarinaa.

Tieteen organisaatioilla ja muilla tutkitun tiedon puolestapuhujilla riittääkin tekemistä, vaikka myös ne ovat ottaneet sosiaalisen median kerrontatapoja haltuun. Ongelma ei rajoitu vain ilmastonmuutokseen, vaan saman tyyppinen huuhaa leviää myös muista aiheista, varsinkin rokotuksista, terveydestä ja ravitsemuksesta.

Sosiaalisen median alustat eivät yleensä ota vastuuta levittämästään sisällöstä, koska ne mieltävät itsensä pelkiksi teknologiayrityksiksi. Algoritmien epäillään edistävän tunteisiin vetoavan huuhaan levittämistä, mutta ne jäävät alustojen liikesalaisuuksiksi.

Perinteinen uutismedia on yleensä vastuullista, ja karsii useimmiten räikeimmän huuhaan levittämisen, oli kyse sitten ilmastonmuutoksesta, rokotuksista tai terveydestä laajemmin. Mutta omat ongelmansa silläkin on.

Uutismedialle hankalampi tapaus on toisen tyyppinen pseudotiede, jonka haittoja on vaikeampi osoittaa ja arvioida. Hyvä esimerkki tästä äskeinen kohu ruotsalaisen konsultin Thomas Eriksonin menestyskirjasta Idiootit ympärilläni (2017). Kirjaa mainostettiin aikanaan tutkijan tekemäksi ja tutkimukseen pohjautuvaksi. Tutkijat ovat kuitenkin verranneet kirjan antia lähinnä horoskooppeihin, eikä Eriksonin persoonallisuustyypeillä ole tutkimuksellista pohjaa.

Helsingin Sanomat käsitteli aihetta parissakin jutussa ja peräsi myös kustantajan vastuuta. Häveliäästi lehti jätti pohtimatta omaa vastuutaan. HS julkaisi Erikssonista kirjan ilmestymisen aikoihin myötäsukaisen aukeaman jutun, jonka otsikossa tekijää tituleerataan tutkijaksi. Nyt jutun loppuun on ilmestynyt oikaisu: ”17.1.2020 klo 9.06: Poistettu jutusta virheellinen väittämä, jonka mukaan Eriksonin kirjan taustalla olisi valtava määrä tutkimustietoa.”

Paljastus Eriksonista ei ollut uusi, sillä ruotsalaiset psykologit ovat jo pitkään kyseenlaistaneet hänen tapansa ratsastaa tieteen auktoriteetilla.

Mitä journalismin pitäisi sitten tällaisissa tapauksissa tehdä? Ainakin suurempi valppaus ja pieni itsekriittisyys olisi paikallaan. Se, että journalismi päästäisi ääneen vain tieteentekijät, ei silti ole ratkaisu. Meillä on muutenkin riesana niitä luonnontieteiden toisinajattelijoita, jotka rakentavat kulttimainettaan sillä, että ”valtamedia sensuroi”.

Mutta Eriksonin kaltaisen konsulttipuheen ja tieteen auktoriteettia lainaavan retoriikan kanssa journalismilla on vielä skarpattavaa.

Median ikävä populistin luo

Timo Soinin poliittisen pamfletin julkistus paljasti hyvin, miten vahva riippuvuussuhde uutismedialla on populismiin. Tule tule, hyvä populisti! Näin on journalismin hiekkalaatikolla hoettu jo pitkään. Tämän voi päätellä ainakin siitä julkisuudesta, jonka media Soinille tarjosi. Varsinkin Yle antoi Soinin käyttöön suurin piirtein kaikki kanavansa, iltauutista, A-studiosta ja aamutv:stä lähtien.

Paitsi ’pahalle’ populismille, mediassa on tarjolla huomiota erityisesti Soinin kaltaiselle ’hyvälle’ populistille. Jos ero ei ole kaikille selvä, annetaan Soinin itsensä määritellä, mikä on vaarallista populismia: ”jos po­pu­lis­ti ryh­tyy de­ma­go­gik­si, joka käyt­tää kan­sa­lai­sia ja hei­dän oi­keu­tet­tu­ja huo­li­aan vää­rin hy­väk­si ja ajaa politiikkaa, jos­sa kan­sa­lai­set ovat pe­li­nap­pu­loi­ta.” Hyvä populisti ei Soinin mielestä rakentele vääriä viholliskuvia. No, ei tietenkään, kyllä kansa tietää.

Taitavana median pyörittäjänä Soini tietysti varoi antamasta tarkempia määritelmiä, puhumattakaan siitä, että olisi nimennyt esimerkkejä. Hyvä populisti on puolestaan Soinin mukaan tietysti ”hymyilevä populisti”.  Esimerkistä käy jälleen Soini itse, joka puolen vuoden julkisuuspaaston jälkeen oli kuin isä aurinkoinen, joka viihdytti toimittajia vanhoilla ja parilla uudellakin soinismilla.

Ja mikä tärkeintä, lehdistötilaisuudessa Soini onnistui brändäämään itsensä populismin ”asiantuntijana”. Näin se käy entiseltä (?) populistipoliitikolta, joka oli puoli vuotta poissa julkisuudesta, päivittämässä itsensä asianosaisesta asiantuntijaksi. Entinen lienee tässä yhteydessä tosin ennenaikainen määre, sillä Soinin esiintymisen voi tulkita myös presidenttikampanjan aloitukseksi. Vaikka Soini itse antoikin ymmärtää ”olevansa valmis vaikka konsultiksi yritysmaailman palvelukseen.”

Ellei sitten Soini päätä tehdä gradunsa jatkoksi vielä väitöskirjan populismista. Ainakin Soini osaa tiivistää hyvin yhden piirteen populismin olemuksesta: ”Pahinta mitä populistille voi tapahtua on, että hänestä ei kirjoiteta mitään.

 

Mikä ruokkii ilmastoskeptisyyttä?

Tänään julkaistussa Tiedebarometrissä ei ole juuri yllätyksiä. Suomalaisten luottamus tieteeseen ja yliopistoihin on suurta ja edelleen kasvussa. Samaan aikaan niin sanotun huuhaan tai vaihtoehtohoitojen suosio laskee.

Yksi kauneusvirhe barometrin tuloksissa kuitenkin on: Ilmastoskeptisyys on lisääntynyt edellisestä, kolme vuotta sitten julkaistusta barometristä.

Tai ehkä tässä yhteydessä kannata puhua kauneusvirheestä. Ja itse asiassa kyse enemmän politiikasta kuin tieteestä. Tiedebarometrissa kysyttiin vastaajien mielipidettä väitteeseen ”ilmastonmuutoksen eteneminen on todellinen ja vakava uhka, joka vaatii poliittisilta päättäjiltä tehokkaita toimia.” Täysin tai jokseenkin samaa mieltä oli 76 prosenttia vastaajista. Se oli kuitenkin vähemmän kuin kertaakaan vuoden 2004 jälkeen kun samaa on kysytty Tiedebarometrissä. Viime kerralla vuonna 2016 samaa mieltä oli 84 prosenttia.

Muutos ei ole valtava, mutta silti merkittävä. Varsinkin kun ottaa huomioon, että viime vuosina on paljastunut entistä karumpi totuus ilmastonmuutoksen vauhdista ja riskeistä. Yllättävää tämä ei silti ole, sillä samansuuntaisia tuloksia kertoi jo Helsingin Sanomien kesällä julkaisema kysely ilmastonmuutoksesta. Siinä 45 prosenttia vastaajista kannatti väitettä, jonka mukaan ”monia ilmastonmuutoksen vaikutuksia liioitellaan julkisuudessa”.

Kyselyt tehtiin eduskuntavaalien tienoilla, jolloin perussuomalaiset profiloituivat ”ilmastohysteriaa” vastustavana voimana. Tiedebarometrissä on nyt ensimmäistä kertaa tarkasteltu suhtautumista tieteeseen puoluekannan mukaan. Perussuomalaisten kannattajista ilmastonmuutosväitteen hyväksyi vain joka kolmas.

Sama ilmiö on havaittu aiemminkin, sekä muualla että Suomessa. Yhdysvalloissa konservatiivien luottamus tieteeseen on hitaasti laskenut jo 1980-luvulta lähtien. Tämä poikkeaa valtavirrasta, sillä luottamus tieteeseen on trendinomaisesti noussut eri puolilla maailmaa viime vuosikymmeninä. Tunnetuin selitys tiedeluottamuksen nousulle on yleinen koulutustason nousu

Tiedebarometrin mukaan vähiten tieteeseen luottivat perussuomalaisten kannattajat ja seuraavaksi vähiten keskustan kannattajat. Amerikkalaisten konservatiivien tai perussuomalaisten tiedekriittisyyttä ei pidä tulkita yleiseksi tieteenvastaisuudeksi. Sitä paitsi tiedebarometrin mukaan perussuomalaiset olivat barometrin mukaan kiinnostuneempia tieteestä kuin Sdp:n, kokoomuksen tai keskustan kannattajat. Kyse on pikemminkin valikoivasta suhtautumisesta tieteeseen. Tieteen tulokset hylätään silloin, kun ne ovat ristiriidassa oman maailmankuvan kanssa. Useimmin tämä näkyy ympäristöön ja terveyteen liittyvissä kysymyksissä kuten vaikkapa suhtautumisessa ilmastonmuutokseen tai rokotuksiin. Sama asenne näkyy suhtautumisessa yhteiskuntatieteisiin ja kulttuurintutkimukseen. Tiede tai tutkijat koetaan uhkaksi, kun ne kyseenalaistavat perinteisiä arvoja ja moraalikäsityksiä.

Politiikan tutkijat puhuvat autoritaarisen populismin noususta. Siinä missä koulutustason nousu, maallistuminen, ja globaali kapitalismi ovat ruokkineet liberaaleja arvoja, tämän kehityksen seurauksena on syntynyt kulttuurinen vastavoima, joka korostaa perinteisiä konservatiivisia ja nationalistisia arvoja. Autoritaarinen populismi saa käyttövoimansa pelon lietsomisesta ja oman ’heimon’ puolustamisesta yksilönvapauksien kustannuksella.

Termin autoritaarinen populismi otti ensimmäisenä käyttöön jamaikalais-brittiläinen kulttuurintutkija Stuart Hall. Käsitteen avulla hän pyrki selittämään ja ymmärtämään Margaret Thatcherin nousua valtaan Britanniassa 1970-luvun lopulla. Hall oli kiinnostunut siitä, miksi myös osa työväenluokkaa edustavista äänestäjistä tuki tätä konservatiivipoliitikkoa. Hallin mukaan Thatcher pystyi mobilisoimaan työväenluokan äänestäjiä retoriikallaan ja ideologiallaan lietsomalla ”moraalista paniikkia” lakkojen ja poliittisten levottomuuksien seurauksista ja vaatimalla tiukempaa maahanmuuton valvontaa. Thatcher onnistui saamaan poliittisen hegemonian hyökätessään ”korporatiivista valtiota” ja hyvinvointiohjelmia vastaan ja markkinoimalla uudenlaista moraalista johtajuutta.

Nykyään autoritaarista populismia edustavat amerikkalaisten konservatiivien tai perussuomalaisten lisäksi Unkarin tai Puolan hallitsevat puolueet, Turkin Erdogan ja monet muut Euroopan oikeistopopulistisista puolueista. Niille tiede – tai pikemminkin osa siitä – edustaa pahimmillaan liberaalin eliitin salajuonta, joka uhkaa romuttaa perinteiset arvot ja elämäntavan. Siksi ei ole yllättävää, että tieteen vapaus ja tutkijoiden sananvapaus ovat viime aikoina olleet uhattuina erityisesti Turkissa, Unkarissa, Puolassa, Tšekissä ja Trumpin Yhdysvalloissa.

Hei me steppaillaan – Ylen uusi aamu

Ylen uuden aamustudion suunnittelijat ovat ottaneet tosissaan UKK-instituutin tuoreet liikuntasuositukset: pienikin liikunta on hyväksi ja taukojumppa aina paikallaan. Uusissa lavasteissa aamu-tv:n juontajat ja sääennustajat tepastelevat siihen malliin, että lakisääteiset 10 000 askelta tulee täyteen helposti.

Uusi aamustudio jatkaa Ylen aiempien uudistusten linjaa. Kun on saatu kivaa uutta teknologiaa, sitä pitää sitten käyttää. Ja näyttää. Ylen omissa puffeissa kerrottiin, että uudistuksessa ”studiotekniikka viedään kerralla 2020-luvulle”. Ihmiset tulevat sitten perässä, joskus. Juuri kun aamu-tv:n jengi oli oppinut melkoisen luontevan tavan vetää ohjelmaa, lavasteet ja koreografia jyrättiin uusiksi.

Eikä taaskaan oltu satsattu riittävästi catwalk-kursseille ja smalltalk akatemiaan. Ei, vaan porukka heitettiin kylmiltään uusiin lavasteisiin, joissa kokenutkin toimittaja väkisin jäykistyy. Ei mitään armoa teknologian ylivallalta.

Samaa menoa on katseltu iltauutisissakin jo jonkin aikaa. Kankeasti sujuu sielläkin, kun toimittajat on laitettu mahdottoman koreografian vangeiksi. Ensin steppaillaan juontopöydän edessä ja takana, sitten tepastellaan seinän ääreen viittilöimään liikkuvien tilastojen perään. Sen jälkeen hiihdellään tasatahtia meteorologin kanssa näyttöseinälle. Matkalla pysähdytään heittämään väkinäiset välipuheet. Lopuksi peruutellaan juontopöydän taakse.

Ja kun tekniikka sitten tökkii – niin kuin joskus käy – sitä sitten jäykistellään videoseinän äärellä käsiä väännellen ja sopivaa repliikkiä tapaillen. Ei käy kateeksi juontajia, jotka yrittävät parhaansa lavasteissa, jossa ihmisen osa on vähän niin kuin Kari Hotakaisen romaanissa.

UKK-instituutti kiittää liikuntasuositusten noudattamisesta, mutta katsojana sitä pohtii, voisiko tässä olla joku luontevampikin tapa yhdistää elävää ihmistä ja elävää kuvaa.

 

Somekuplat – vahvin filtteri on omassa päässä

Kaikukammiosta, filtterikuplista ja sosiaalisista kuplista on puhuttu viime vuosina paljon. Usein oletus on, että nimenomaan internetin ja sosiaalisen median algoritmit tuottavat samanmielisten kuplia, jotka puolestaan vahvistavat poliittista polarisaatiota.

Facebookia, Googlea ja kumppaneita voi syyttää monista asioista, mutta tutkimus ei näytä kovin selkeästi tukevan oletusta, että nimenomaan algoritmit synnyttäisivät polarisaatiota. Saksalaissyntyinen mediatutkija Axel Bruns pyrkiikin kyseenalaistamaan kuplateesin tuoreessa kirjassaan Are filter bubbles real?(2019).

Brunsin mukaan näyttää siltä, että runsaasti sosiaalista mediaa käyttävät altistuvat yleensä monipuolisemmalle mediatarjonnalle kuin perinteistä mediaa käyttävät. Analyysi Saksan eri puolueiden kannattajien twitter-verkostostoista osoitti, että ainoastaan oikeistopopulistisen AfD-puolueen kannattajat tviittailivat omassa kuplassaan kun taas muiden puolueiden kannattajien verkostot limittyivät tiiviisti toisiinsa. Tutkimukset eivät myöskään osoita, että personointi olisi erityisen vahvaa Google-hauissa. Erilaisia tuloksia selittävät pääosin vain hakijan sijainti ja haun kieli.

Brunsin mukaan kaikukammiot lanseerannut oikeustieteilijä Cass Sunstein ja filtterikuplat tunnetuksi tehnyt aktivisti ja yrittäjä Eli Pariser perustavat teesinsä lähinnä anekdooteille. Samoin arkipuheessa algoritmien vaikutusta kupliin todistellaan juuri erilaisten satunnaisten esimerkkien varassa. Nämä satunnaiset esimerkit sitten yleistetään ilmiön olemassa olon todisteiksi.

Kilpailevaa maailmankuvaa tarjoileva tieto ja sitä kautta monipuolisempi mediatarjonta ei välttämättä saa meitä miettimään asioita uusiksi. Itse asiassa voi käydä päinvastoin. Tähän tulokseen päätyi Helsingin yliopistolla äsken vieraillut amerikkalainen sosiologi Chris Bail.

Bail kollegoineenaltisti joukon demokraattien ja republikaaninen kannattajia julmalle ihmiskokeelle. Kuukauden kokeeseen osallistuneet saivat pienen rahapalkinnon siitä, että seurasivat kilpailevan puolueen sanomaa suotavia twitter-botteja eli automatisoituja tilejä. Republikaanien mielipiteet muuttuivat entistä konservatiivisemmiksi, kun he olivat seuranneet kuukauden liberaalibotteja. Demokraattien mielipiteet muuttuivat niin ikään liberaalimmiksi republikaanibottien seuraamisessa, joskaan muutos ei ollut tilastollisesti merkittävä.

Kaikukammiot ja kuplat ovat toki todellisia ilmiöitä, mutta niitä on ollut aina. Meillä on aina ollut oma, rajoittanut tapa käyttää media ja puhua uutisista kaveripiirin kanssa. Kuplat perustuvatkin todennäköisesti vahvemmin median käyttäjien omiin valintoihin kuin algoritmeihin. Vahvimmat filtterit ovat omassa päässämme. Vahvistusharha saa meidät luottamaan ja jakamaan uutisia, jotka pönkittävät omia ennakkokäsityksiämme. Mediakriittisyys ulottuu lähinnä vain siihen tietoon, joka kyseenalaistaa oletuksiamme.

Kuplaantuminen ei myöskään palvele somealustojen bisneslogiikkaa, sillä omiin siiloihinsa juuttuneet käyttäjät eivät ole kaupallisesti niille yhtä kiinnostavia kuin monipuolisemmin verkottuneet käyttäjät. Sen sijaan somealustojen bisneslogiikka näyttää edistävän voimakkaita tunteita herättävien tekstien ja kuvien tuottamista ja jakamista, mikä puolestaan voi voimistaa polarisaatiota. Ilmiössä siis riittää vielä tutkimista.

Huomiotalouden orjat

Olen opettanut viestinnän tutkimuksen peruskurssia yliopistolla jo kymmenisen vuotta. Minulla on tapana aloittaa kurssi esittelemällä erilaisia tapoja ymmärtää viestintä ja sen rooli yhteiskunnassa. Karkeasti: yhdet ajattelevat viestinnän olevan ensi sijassa informaation tai tiedon siirtämistä, toiset merkitysten tuottamista ja tulkintaa ja kolmannet yhteisön tai yhteiskunnan rakentamista tai ylläpitoa.

Tänä syksynä päätin hiukan päivittää tätä jäsennystä. Viime aikoina minusta on alkanut tuntua, että mitä jos viestintä onkin ensi sijassa huomion herättämistä ja yritystä kanavoida tuota huomiota erilaisiin tarkoituksiin.

Yhä enemmän näyttää siltä, että elämme huomiotaloudessa, jossa keskeisenä tavoitteena on herättää huomiota: markkinoida itseä ja omia saavutuksiin, tai mollata muita, nostaa moraalista paheksuntaa ja kanavoida tuota huomiota tai kohua maineeksi, rahaksi, poliittisen kampanjoinnin välineeksi ja ties miksi.

Ajatus huomiotaloudesta perustuu havaintoon, että nykyään informaatiota ja tietoa on saatavilla yltäkylläisesti. Niukkuutta sen sijaan on informaatiolle tarjottavasta huomiosta. ”Huomiotaloudessa se, joka hallitsee keskustelua ja rakentaa kaikkien seuraamia paraateja, pystyy kääntämään rahavirrat puoleensa”, totesi Jari Sarasvuo aikanaan Huomiotalous –kirjassaan.

Vaikka taloustieteilijät eivät olekaan vakuuttuneita siitä, miten huomion muuttaminen rahaksi lopulta onnistuu, huomiotaloudesta on tullut yhä osuvampi kuvaus nykyajan mediamaisemasta. Huomiotalouden kehitykseen on vaikuttanut ennen kaikkea se, tarjolla oleva informaatio ja tieto ovat yhä useammin ilmaista. Kuten ranskalainen kirjallisuuden professori Yves Citton kirjassaan The ecology of attention huomauttaa, tämä kehitys ei ole tapahtunut ilman uhrauksia: Kun tuote on ilmainen, varsinainen tuote olet sinä, tarkemmin sanottuna sinun huomiosi”. Citton nimeää ADHD:n huomiotalouden ajan sairaudeksi.

Huomiostamme on tullut kauppatavaraa, mistä vaikkapa Facebookin Cambridge Analytica –skandaali on hyvä osoitus. Amerikkalainen oikeustieteilijä Tim Wu tiivistää tämän ilmiön kirjassaan Merchants of attention: kun meistä on yhä enemmän dataa saatavilla, meistä tullut yhä alttiimpia erilaisille manipulointiyrityksille.

Paras esimerkki huomiotalouden olemassaolosta on varmaankin Donald Trump. Hän rakensi nousunsa presidentiksi Diili-ohjelman kautta. Niihin aikoihin Trumpin ura liikemiehenä oli aallonpohjassa. Epäonnistuneiden laajennusten seurauksena Trumpin bisnesimperiumi oli konkurssikypsä. Velkojat päättelivät kuitenkin, että tappioista tulee pienemmät jos Trumpin annetaan jatkaa, sillä hänen julkinen huomioarvonsa oli niin merkittävä.

Presidenttikampanjassaan Trump onnistui tekemään amerikkalaisesta liberaalimediasta oman huomiotaloutensa orjan. Media raportoi uskollisesti Trumpin ja hänen lähipiirinsä toilailuista ja tämä huomio kääntyi lopulta Trumpin eduksi. Sama meno on jatkunut presidenttikaudella. Ainakin toistaiseksi Trump on osoittautunut täysin immuuniksi erilaisille skandaaleille.

Sama ilmiö selittänee meilläkin suuren osan perussuomalaisten kasvavasta suosiosta. Mitä enemmän heitä paheksutaan somessa ja uutismediassa, sitä paremmin he onnistuvat hankkimaan uusia kannattajia.

Uutismediasta on tullut huomiotalouden orja, eikä se näytä keksivän sitä, miten irrottautua vanhasta toimintalogiikastaan. Journalismin hanakkuus ripustautua somekohuihin on vain vahvistanut tätä logiikkaa.

Toki irrottautuminen huomiotaloudesta on vaikeaa, sillä me muutkin olemme enemmän tai vähemmän huomiotalouden orjia. Huomion herättämisestä ja itsensä markkinoimisesta on tullut kansalaisvelvollisuus. Kuten kulttuurin ja median pätkätyöläiset ironisesti huomauttavat: Life is a pitch, elämä on myyntipuhe. Tätä promootion kulttuuria analysoi hauskasti ja tarkasti Pontus Purokurun tänä syksynä ilmestynyt anti-romaani Römaani.

 

Somevaikuttajan menetetty maine

Bloggareista ja videobloggareista on tullut näkyviä vaikuttajia, jotka ohjailevat tuhansien tai miljoonien seuraajiensa ruoka- ja elämäntapavalintoja – ja vaikuttavat siinä ohessa myös ruokatrendeihin. Suuri näkyvyys ja sen mukanaan tuoma vaikutusvalta altistavat somevaikuttajat tosin myös tarkkailulle ja kritiikille.

Ja kriitikoiden riemu on suuri, kun ruoka- tai terveysbloggari paljastuu huijariksi. Näin kävi tunnetulle ruokavaikuttajalle Yovana Mendozalle, joka tunnetaan ennen kaikkea YouTubessa Rawvana -nimellä julkaisemistaan videoista. Hän on onnistunut hankkimaan kolme miljoonaa seuraajaa YouTubessa ja Instagramissa raakaravintoon pohjautuvan veganismin terveysvaikutuksia hehkuttavilla julkaisuillaan. Kohu syntyi siitä, että toinen somevaikuttaja otti hänestä kuvan hymyilemässä kalalautasen äärellä balilaisessa ravintolassa ja julkaisi sen myöhemmin. Video paljasti, että Mendoza yritti peitellä kalaa, kun tajusi, että se mitä tapahtui, ei olisi hyväksi hänen imagolleen.

Mendoza julkaisi nopeasti oman videon, jossa hän yritti selittää, että syö kalaa korkeintaan kerran kahdessa kuussa. Mutta imagotappio oli jo syntynyt, monet häntä seuraavat vegaanit raivostuivat. Kriitikot puolestaan pääsivät pilkkaamaan veganismia. Syntyi ’fishgate’, josta raportoitiin myös perinteissä uutismediassa.

Ilmiö ei liity mitenkään erityisesti pelkästään veganismiin, sillä itseoppineet terveysgurut edustavat monia erilaisia dieettejä. Julkkispsykologi Jordan Peterson on hehkuttanut lihadieettiä, joka paransi häneltä masennuksen. Jotkut näkyvät extreme-karppaajat ja paleogurut mainostavat myös lihan positiivisia vaikutuksia.

Samaan aikaan tieteellinen asiantuntijuus on kärsinyt inflaation ruokaan ja terveyteen liittyvissä asioissa. Verkon ja sosiaalisen median aikakaudella itseoppineet bloggarit, lyhyen koulutuksen saaneet ravintoterapeutit, elämäntapa-asiantuntijat ja muut (some)julkkikset ovat haastaneet tehokkaasti tieteeseen nojaavia asiantuntijoita ja (pitkän koulutuksen saaneita) ravitsemusterapeutteja.

Lisäksi tutkijoiden ja itsensä asiantuntijoina brändänneiden väliin sijoittuu joukko tieteellistä ja kokemusperäistä tietoa yhdisteleviä kenttäasiantuntijoita. Osa heistä haastaa avoimesti tieteen virallisia näkemyksiä ja ravintosuosituksia, osa taas myötäilee.

Tapaus kertoo kiinnostavasti uudenlaisesta julkkiskulttuurista ja sen lieveilmiöistä.  Somevaikuttajien markkinoimat dieetit synnyttävät muoteja ja houkuttelevat seuraajia, jotka eivät osaa erotella itseoppineen terveysgurun imagonrakennusta terveystiedosta. Muotidieettien seurausilmiönä syntyy erilaisia terveysvaivoja, joita lääkärit kohtaavat päivittäin.

Mediasosiologi Zeynep Tufekcion kutsunut YouTubea suureksi radikalisoijaksi, sillä sen toimintalogiikka suosii kärjistyksiä ja äärimmäisyyksiä, jotka herättävät tunteita, synnyttävät jakoja ja tykkäyksiä. Guardianiin tapauksesta kirjoittanut Arwa Mahdawi sanoo ilmiön ruokkivan ruokafundamentalismia. Kun keskiluokka tylsistyy elämäänsä, se alkaa etsiä puhtaita ja äärimmäisiä kokemuksia.

#valtamedia – tuo myyttinen voima

”Valtamedia toimii joka tapauksessa meitä vastaan”, valitti Paavo Väyrynen tiedotustilaisuudessaan, jossa hän kertoi MV-lehden perustajan Ilja Janitskinin olevan myös puolueensa listoilla. Väyrynen on ollut valtamedian kriitikko jo kauan, Janitskin jonkin aikaa.

Media, myöhemmin valtamedia on kiusannut poliitikko Väyrystä koko hänen uransa ajan: vähätellyt, sulkenut ulkopuolelleen ja ratkaissut vaaleja Väyrysen tappioksi. Itse asiassa Väyrynen oli se henkilö, joka keksi ryhtyä puhumaan mediasta Suomessa jo 1970-luvun alussa. Silloin kaikki muut puhuivat korkeintaan tiedotusvälineistä.

Tämän kertoi viestinnän emeritusprofessori Osmo A. Wiio minulle reilut 10 vuotta sitten, kun selvitin sanan varhaisvaiheita Suomessa. Ihmettelin ääneen Wiiolle, miten Helsingin yliopiston viestinnän opiskelijat perustivat jo 1971 ainejärjestön nimeltä Media ry. Vaikka tätä sanaa ei tuossa vaiheessa käyttänyt juuri kukaan, ehkä ruotsinkielisiä lukuun ottamatta. Wiio muisti, että juuri Väyrynen oli ensimmäisten joukossa alkanut puhua mediasta, tehostaakseen valitustaan siitä, miten Yle tai sanomalehdet kohtelivat häntä kaltoin. Väyrysen jälkeen muutkin alkoivat puhua mediasta.

Valtamedia –käsitteen juuret ovat hiukan lähempänä historiassa. Termin mainstream media tekivät tunnetuksi amerikkalaiset tutkijat Edward S. Herman ja Noam Chomsky kirjassaan Manufacturing Consent: The Political Economy of the Mass Media. Hermanin ja Chomskyn propagandamallin mukaan suurimpien tiedotusvälineiden omistus, mainonta ja kytkennät yhteiskunnalliseen eliittiin tuottavat myös taloudellista ja poliittista eliittistä tukevaa viestintää. Tätä he kutsuivat propagandaksi.

Valtamedia-termi levisi nopeasti kriittisten mediatutkijoiden käyttöön. Vähitellen se irtautui kriittisistä ja poliittisista konnotaatioistaan ja valtamediasta tuli yleistermi kuvaamaan vaikutusvaltaista ja laajalevikkistä journalistista mediaa. Journalismista puhuttaessa vaikkapa Yleä ja Hesaria.

Viime vuosina useat mediatutkijat ovat kuitenkin alkaneet vältellä valtamedia –termiä. Syynä ei ole pelkästään mediamaiseman pirstoutuminen, vaan ennen kaikkea se, että valtamedia on kaapattu uusiin tarkoituksiin. Kaapparit ovat osin samoja kuin valeuutisenkin yhteydessä. Suomessa valtamedia ja sen kritiikki on noussut suosituksi MV-lehden ja Magneettimedian kaltaisilla foorumeilla, jotka profiloivat itsensä unohdetun kansan äänenä perinteistä journalismia ja vakiintuneita uutismedioita vastaan.

Valeuutisen tapaan valtamediasta on tullut politiikan tutkija Ernesto Laclaun termein kelluva merkitsijä. Kyse ei ole pelkästään siitä, että jollekin sanalle annetaan vaihtoehtoisia tai kilpailevia merkityksiä, vaan siitä, miten sanasta tulee poliittisen kamppailun kohde ja väline. Tässä tapauksessa varsinkin nationalistinen (ääri)oikeistolainen liikehdintä on ominut joitakin yleisessä käytössä olevia sanoja vastustajiltaan ja ottanut ne oman kulttuuriseen hegemoniaan pyrkivän projektinsa osaksi.

Jälleen voi kysyä, kannattaako omittu sana luovuttaa kilpailijoiden käyttöön. Varsinkin jos sillä on vielä ihan järkevää käyttöä aiemmassa merkityksessään. Sen sijaan voi miettiä, kannattaako Väyrysen kaltaisille ”valtamedian” kriitikoille enää tarjota heidän toivomaansa uhrijulkisuutta. Vaikka Väyrynen on jo poliittiset eväänsä syönyt, perinteisen mediapelin hän vielä osaa.

 

Kaikki valheet eivät ole samanlaisia – #valeuutinen

Politiikka on myös kamppailua sanojen merkityksistä. Aina ei tarvitse keksiä uusia sanoja, vaan yhtä tärkeää on määritellä yhteisessä käytössä olevia avainsanoja niin, että ne palvelevat omia tarkoituksia. Kun politiikasta on tullut yhä leimallisemmin identiteettipolitiikkaa, ”me” ja ”muut” täytyy erottaa toisistaan.

Sanat ovat tärkeitä myös akateemisessa maailmassa. Tutkimukseen tarvitaan käsitteitä, jotka ottavat haltuun, rajaavat ja tekevät ymmärrettäviksi tutkittavia ilmiöitä. Paitsi tutkimuksen apuvälineitä, käsitteet ovat myös akateemisen kulttuurin toteemeja, jotka viestivät heimoon tai koulukuntaan kuulumisesta.

Joskus akateemiset käsitteet ja politiikan käsitteet kohtaavat, sekoittuvat ja muuttavat merkitystään. Alkaa käsitteiden politisointi.

Valeuutinen on yksi viime vuosien käytetyimpiä termejä mediasta ja journalismista puhuttaessa. Eräs amerikkalainen sanakirja valitsi sen jopa vuoden 2017 sanaksi. Valeuutisen kaltaisia ilmiöitä on toki ollut ennenkin, sillä huhuilla, puolitotuuksilla ja sepitteillä on aina ollut oma paikkansa viestinnän historiassa. Itse termiä fake news alettiin kuitenkin käyttää enemmän vasta vuoden 2016 paikkeilla.

Yhdeksi valeuutinen -sanan maailmanvalloituksen kätilöksi on nimetty kanadalainen toimittaja ja tutkija Craig Silverman. Vuoden 2014 lopulla Buzzfeed uutissivustolla työskentelevä Silverman huomasi verkossa nopeasti leviävän tarinan, jonka mukaan Teksasissa yksi perhe oli joutunut karanteeniin ebolatartunnan takia. Perättömän tarinan takana oli National Report -niminen verkkosivusto, jonka Silverman nimesi valeuutissivustoksi.

Vuoden 2016 puolimaissa, Silverman havaitsi, että Makedonian Velesin kaupungista tulvi maailmalle mitä omituisimpia sepitettyjä tarinoita, joita jaettiin ahkerasti sosiaalisessa mediassa. Myöhemmin selvisi, että ne olivat osa Yhdysvaltain presidentinvaalien kampanjointia. Sittemmin paljastui lisää valeuutispajoja, trollitehtaita tai bottiarmeijoita, joiden avulla manipuloitiin äänestäjien mieliä tai muuten vain heräteltiin epäluuloja ja lietsottiin levottomuutta.

Valeuutisia, niiden tuottamista, jakamista ja vaikutuksia on tutkittu jo aika paljon, vaikka itse termiä ei voikaan pitää vakiintuneena akateemisena käsitteenä. Yksinkertaisesti määriteltynä valeuutinen tarkoittaa kokonaan tai osittain sepitettyä tarinaa, joka esittää olevansa uutinen. Tavoitteena on siis johtaa lukijaa tai katsojaa harhaan lainaamalla journalismin uskottavuutta. Motiivina on yleensä poliittinen mielipiteenmuokkaus tai yksittäisen henkilön, organisaation tai yhteisön negatiivinen leimaaminen. Valeuutisten teko palvelee myös kaupallisia intressejä, sillä niiden levityksellä kerätään mainostuloja.

Valeuutinen on siis disinformaation tai informaatiovaikuttamisen muoto. Sanan yleistyessä sillä kuitenkin alettiin julkisessa puheessa tarkoittaa suurin piirtein mitä tahansa, jonka jonkun mielestä oli valheellista. Donald Trump kaappasi myös sanan käyttöönsä haukkumalla tunnettujen sanomalehtien tai tv-kanavien uutisia valeuutisiksi, silloin kuin ne eivät häntä miellyttäneet. Valeuutisesta tuli leimakirves amerikkalaisen populistisen oikeiston infosodassa liberaalia ”valtamediaa” vastaan. Kun aiemman tulkinnan mukaan valeuutiset levisivät lähinnä perinteisen uutismedian ulkopuolella, nyt uutismediasta itsestään tuli valeuutisten sylttytehdas.

Sittemmin valeuutisista ovat puhuneet Trumpin tapaan muutkin populistipoliitikot. Esimerkiksi puolustusministeri Jussi Niinistö leimasi Ylen vuoden 2017 alussa julkaiseman uutisen kaksoiskansalaisia koskevista säännöistä puolustusvoimissa valeuutiseksi ja vaati anteeksipyyntöä. Yle pysyi uutisen takana ja asia sai myöhemmin julkisuudessa vahvistuksen.

Tämä ei toki ole ainoa tapa, jolla sanaa on politisoitu. Puhe valeuutisista on palvellut myös perinteisen uutismedian pyrkimyksiä esittäytyä itseoikeutettuna objektiivisen tiedon välittäjänä, ikään kuin disinformaation ongelmat eivät koskisi myös sitä. Sain muistutuksen tästä kun annoin äsken haastattelun sanomalehdelle valeuutisista ja niiden tunnistamisesta. Seuraavana päivänä sain pitkän sähköpostin tuntemattomalta kirjoittajalta, jossa minua tituleerattiin feikkiprofessoriksi ja lueteltiin joukko esimerkkejä ns. laatumedian valheellisisista uutisista. Silti on hyvä erotella valeuutiset muuten vain huonoista uutisista: kaikki valheet eivät ole samanlaisia.

Termin politisoituminen ja hämärtyminen on saanut muutamat mediatutkijat vaatimaan, että sen käytöstä pitäisi luopua. En ole oikein vakuuttunut tästä vaatimuksesta enkä varsinkaan sen perustelusta. Valeuutisen määritelmä on toki julkisessa keskustelussa laajentunut ja hämärtynyt, mutta yhtenä informaatiovaikuttamisen muotona se on aika selkeästi ymmärrettävissä.

Termin poliittinen leimaaminen ja hyväksikäyttö ei ole riittävä peruste sen käytöstä luopumiseen akateemisessa maailmassa. Tutkijat ovat aika heikkoja, jos he taipuvat populistiseen trollaukseen.