Jätä kommentti

Laki ja järjestys se olla pittää!

laki

Syyskuussa 1935 natsi-Saksassa säädettiin Nürnbergin rotulait, jotka laillistivat juutalaisten syrjinnän ja muodostivat yhden keskeisen elementin holokaustiin valmistautumisessa. Lakien johdosta myös monet perussaksalaiset katsoivat, että heillä oikeus kohdella juutalaisia miten mieleen juolahtaa. Ehkä heillä oli myös kiinniotto-oikeus.

Vaikka Ilta-Sanomien toimittaja Timo Haapala (monien muiden ohella) vaatii kolumnissaan (6.9) lainkuuliaisuutta ja virkamiesten toiminnan hyväksymistä, hän tuskin ajattelee, että natsien rotulakien harvat vastustajat olisivat olleet väärässä. Mikäli Haapala olisi toiminut journalistina natsi-Saksassa, hän olisi kuitenkin kohdannut lainkuuliaisuuden kysymyksen hieman toisin. Ehkä hän olisi silloinkin kirjoittanut, ettei poliitikkojen pidä rohkaista ketään laittomuuksiin? Ehkä hän olisi alkanut pohtia, palvoako lainkuuliaisuutta vai ottaako riski, että muuttuu itse osaksi ”juutalaiskysymystä”? Joka tapauksessa hän olisi saanut tuta, kuinka hankala yhtälö ihmisarvosta, lain noudattamisesta ja journalistin etiikasta muodostuu.

Vaikka panokset ovat nykyään ehkä pienemmät – en tiedä –, kysymys laista ja ihmisarvosta ei ole yhtään vähemmän monimutkainen. Mihin journalismi asemoi tässä itsensä?

Haapalan turvapaikanhakijoiden puolustajia ivaava kolumni asettuu osaksi vauhdilla leviävää laki ja järjestys –ideologiaa. Ideologia yksinkertaistaa yhteiskunnallisia kysymyksiä, tarjoaa niihin patenttiratkaisun ja siivoaa samalla kysymykset ihmisarvosta syrjään. Tätä säestää suhteellisen kritiikitön suhtautuminen poliisiin ja ylimalkaan vahva luottamus viranomaisten toimintaan. Kyynisyys, vihamielisyys ja halu torjua epäsovinnaisia ja tavalla tai toisella kuvaan sopimattomia ihmisiä kasvavat. Pelon lietsonta rehottaa.

Kaikki luetellut ilmiöt ovat merkkejä yhteiskunnan siirtymisestä autoritäärisempään ja suljetumpaan suuntaan. Muutosta on vaikea nähdä, koska elämme sen keskellä ja aiemmin pahoilta tuntuneet asiat alkavat muodostua itsestäänselvyyksiksi. Natsit marssivat poliisin suojeluksessa. Ihmiset eivät puutu lähistöllä vellovaan avoimeen rasismiin, koska eivät halua leimautua ”ääripääksi”. Kansanedustaja vaatii journalisteja pidättäytymään poliisien virkatehtävien arvostelusta. Naapurissa kyläilevä ”ulkomaalaisen näköinen” mies herättää ajatuksen, että onkohan tuo niin mukavalta vaikuttanut naapuri yksi niistä helvetin piilottajista. Pitäisiköhän siitä ilmoittaa poliisille? Eikös sellainen ohje ole annettu?

*

Yksi journalismin suurimmista haasteista on huomata, milloin epäinhimillisyys alkaa muuttua yhteiskunnassa uudeksi normaaliksi ja ”tervejärkisyydeksi”. Haasteen vaikeus johtuu siitä, että normaaliksi muodostuneet ilmiöt eivät ole uutisen arvoisia vaan alkavat hiljaisina asenteina kehystää itse uutisia ja koko journalismia. Jos journalisti ei osaa arvioida sitä, millaisiin yhteiskunnallisiin kehityskulkuihin hän tuotoksillaan osallistuu, hän on – Tuomari Nurmiota siteeraten – tylsä näyttelijä ja näyttelee väärässä näytelmässä.

Mainokset
Jätä kommentti

Sivulliset uhrit

Terrorism-word-cloud

Puhutaanpa nyt törkeästi, ihmisarvo ja kärsimys unohtaen. Siis samalla tavalla, miten merkittävä osa suomalaisista juuri nyt puhuu turvapaikanhakijoista ja heidän auttajistaan. Kysymme neljä toisiinsa liittyvää kysymystä.

Millaisen hinnan olemme valmiit maksamaan limuviinoista marketissa? Tilastojen mukaan alkoholiperäisiin sairauksiin kuolee Suomessa noin 1700 henkilöä vuodessa. Lakimuutos, joka toisi limuviinat ja väkevät oluet lähikauppoihin lisäisi alkoholikuolemia varovaistenkin arvioiden mukaan yli sadalla. Monet ovat kuitenkin valmiit hyväksymään sen, koska valinnanvapaus ja kuluttajan oikeus saada heti mitä haluaa ovat luovuttamattomia arvoja.

Millaisen hinnan olemme valmiit maksamaan savukkeista markettien hyllyllä? Tupakan aiheuttamiin sairauksiin kuolee Suomessa noin 5000 ihmistä vuodessa. Kannattaa myös pitää mielessä, että keuhkosyöpä on aika ikävä tapa lähteä tästä maailmasta. Silti tupakan kriminalisoiminen huumeeksi ja lähikaupan Villen leimaaminen diilereiksi tuntuu aika huonolta idealta.

Millaisen hinnan olemme valmiit maksamaan liikkuvuudesta? Liikenteessä kuolee vuosittain yli 200 ihmistä. En muista, että kukaan olisi viime aikoina ehdottanut liikennepoliisien määrän lisäämistä tai rattijuoppojen laittamista erityisvalvontaan, koska he aiheuttavat merkittävän osan liikennekuolemista. Otettaisiinko käyttöön nollatoleranssi: auto valtiolle ja panta jalkaan puoleksi vuodeksi, jos mittari heilahtaa edes millin?

Millaisen hinnan olemme valmiit maksamaan avoimesta yhteiskunnasta? Kaikki edellä mainitut luvut saataisiin laskemaan nopeasti, jos säätäisimme lakeja, lisäisimme valvontaa, alkaisimme ilmiantaa naapureitamme ja tunkeutuisimme syvälle yksityisyyteen. Olemme tässä kuitenkin hyvin varovaisia, koska jokainen tajuaa, kuinka olennaisiin avoimen yhteiskunnan arvoihin siinä kajottaisiin. Siksi olemme valmiit hiljaisesti hyväksymään merkittävän määrän kuolleita ja toteamaan samalla, että yksikin uhri on liikaa. He ovat avoimen yhteiskunnan sivullisia uhreja.

Nyt olemme tilanteessa, jossa fanaattinen (=psyykkisesti epävakaa) wannabe islamin soturi on tappanut kaksi suomalaista naista. Tapaus on yhtä ikävä kuin ennustettavissa, eikä sitä pidä tietenkään hyväksyä. Olemme kasvaneet osaksi Eurooppaa tässäkin surullisessa mielessä.

Tapauksen varjolla monet ovat valmiita säätämään ja/tai ehdottamaan lakeja, jotka mahdollistavat entistä tarkemman kansalaisten syynäämisen, yksityisyyteen tunkeutumisen ja jopa ihmisten sulkemisen leireille. Monet haluavat suljetumpaa Suomea, enemmän aseistettuja poliiseja kaduille. Ensi kevään vaaleja pelkäävät ministerit toimivat tunneohjauksella, komppaavat hysteriaa ja antavat vihapuheen rehottaa.

Radikaalin islamin kanssa ei kannata olla naiivi. Se on aito uhka. Mutta jos muutamme yhteiskuntaamme entistä kontrolloidummaksi, suljetummaksi ja epäluuloisemmaksi, annamme terrorismille juuri sitä, mitä se hakee. Itse asiassa jo Turun puukotusten määrittely terrorismiksi on, ikävä kyllä, voitto terrorismille.

 

1 kommentti

Kymmenen merkintää suomalaisesta todellisuudesta

barbed_wire_concentration_camp_by_quelfamosoporco

  1. Maan hallitus antaa kaksoisviestin. Se kehottaa kansalaisia olemaan rauhallisia, mutta toimii itse paniikissa, jossa selvästi näkyy ensi vuoden vaalit.
  2. Hallituksen hysteria vähentää kansalaisten turvallisuuden tunteita. Piiloviesti kuuluu seuraavasti: homma ei ole hallinnassamme. Viesti rohkaisee rasistien omatoimisuutta ja lisää väkivallan uhkaa.
  3. Sisäministeriön kansliapäällikkö Päivi Nerg kehottaa kansalaisia tarkkailemaan toisiaan ja raportoimaan poliisille poikkeavasta käyttäytymisestä. Myös Nergin lausunto kasvattaa kansalaisten epäluottamusta ja turvattomuuden tunnetta.
  4. Ministerit Petteri Orpo ja Paula Risikko suunnittelevat kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden auttajien rankaisemista. Humanitäärisiä kysymyksiä tai päätöksenteon ongelmia ei ole.
  5. Poliisihallitus ehdottaa, että poliisit voisivat kantaa asetta mukana myös työmatkoillaan.
  6. Kansalaisten perusoikeuksia kaventavaa tiedustelulainsäädännön valmistelua kiirehditään, vaikka sen tehosta estää Turun kaltaisia iskuja ei ole näyttöä.
  7. Kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneista puhuttaessa käytetään kieltä, jossa heidät esineellistetään logistiseksi ja hallinnolliseksi ongelmaksi. Heiltä riisutaan ihmisarvo.
  8. Vihapuhe on muuttunut entistä pidäkkeettömämmäksi, ja monet ”ulkomaalaisen näköiset” eivät uskalla liikkua kadulla, koska pelkäävät rasistisia hyökkäyksiä.
  9. Jussi Halla-aho puhdistaa puoluettaan kovalla kädellä ja vaatii horjahtaneilta jäseniltä uskollisuudenvaloja. Voimme odottaa entistä iskukykyisempää rasistista kansanpuoluetta.
  10. Jos Turun puukotukset olivat terrori-isku, se näyttää onnistuneen erinomaisesti. Isku tuotti surua, vihaa ja pelkoa. Mutta ennen kaikkea se näyttää tuottavan yhteiskunnan, joka muuttuu entistä suljetummaksi ja ahdistavammaksi.

 

Jätä kommentti

Avoin kirje Atte Jääskeläiselle

 

Atte moi. Olen koko talven seurannut pyörimistäsi tornadon silmässä. Olipa roolisi sopan synnyttämisessä mikä tahansa, on selvää, että poliitikoista on kasvanut Ylelle varsinainen rasite. Ymmärrän myös, ettei selvitysmiehen väsähtänyt raportti osoita ulospääsyä tilanteesta, vaikket sitä voikaan ääneen sanoa.

Saisinko ehdottaa yksinkertaista ja journalistisesti haasteellista ratkaisua?

Jos kerran poliitikot pyrkivät koko ajan määrittelemään, mitä Yle on, Yle voisi puolestaan määritellä uudestaan, mitä politiikka on. Vakiintuneet politiikantoimittajasi voisivat edelleen haastatella puoluepamppuja ja suoda heidän arvattaville ajatuksilleen Ylen kallista kanava-aikaa. Samalla toimituksesi nuoret dynamot voisivat kuitenkin haastaa poliitikkojen käsitykset politiikasta ja alkaa tutkailla vaikkapa vessojen ovia.

Oheinen symbolipari löytyy helsinkiläisestä kahvilasta. Olin korvat auki, kun pieni poika kysyi äidiltään: ”Miksi miesten vessaan ei voi mennä pyörätuolilla?” Hieman väsynyt äiti antoi pojalleen ironisen oppitunnin sukupuolen politiikasta vastaamalla: ”Siksi, että naiset ja muut vammaiset kuuluvat samaan ryhmään.” Heti perään sanojaan hieman katuva äiti selitti hämmentyneelle lapselleen yksityiskohtaisesti jotain, mitä en enää onnistunut kuulemaan.

Yhteiskunnassa on siis paljon muutakin poliittista kuin se, mitä kutsutaan parlamentaariseksi tai järjestelmäpolitiikaksi: sukupuolittuneet tilat ja käytännöt, tyhjät bussinpenkit pakolaisten vieressä, pankkien ekonomistien ”objektiiviset” lausunnot taloudesta, leipäjonot, tuotteiden viherpesu ja ympäristöaktivistien yritykset pelastaa se, mikä vielä pelastettavissa on. Ja niin edelleen.

Toimituksesi voisi innovoida uuden politiikan ajankohtaisohjelman, joka käsittelisi yhteiskunnallisten ilmiöiden poliittisuutta puolue- tai järjestelmäpolitiikan ulkopuolella. Ohjelma haastaisi puoluepolitiikan nimeämällä poliittisiksi monet sellaiset asiat, joita sen piiriin ei nykyään lasketa, mutta joilla on eittämätön vaikutus yhteiskunnassa. Jotta homma toimisi, järjestelmäpolitiikan edustajia ei uuteen ohjelmaan päästettäisi jankuttamaan vanhojaan.

Politiikan uudelleen määrittelyllä olisi monia etuja.

Ensinnäkin, se osoittaisi, että toimituksesi kykenee innovoimaan jotain perin pohjin uutta poliittisen journalismin saralla. Toiseksi, se haastaisi hieman vinolla tavalla puoluepolitiikan ja laajentaisi journalismin kykyä käsitellä uusia poliittisen toiminnan muotoja. Oikein paketoituna uusi ohjelma voisi virkistää niiden kansalaisten poliittista toimeliaisuutta, jotka ovat lopen kyllästyneitä perinteiseen puoluepolitiikkaan. Ennen kaikkea uusi ohjelma osoittaisi kuitenkin hienolla tavalla toimituksesi riippumattomuutta perinteisten poliitikkojen vaikuttamisyrityksistä.

Ohjelman nimeksi rohkenen ehdottaa: Ulkopolitiikkaa!

Jätä kommentti

Miksi pääministeri hymyilee Yle-sopalle?

sipilä

Keskustelua pääministeri Juha Sipilän suorasta vaikutuksesta Ylen journalismiin käydään, jotta ei tarvitse keskustella siitä, kuinka pitkälle media – Yle mukaan lukien – on ostanut hänen poliittisen ohjelmansa: säästökuurit, kilpailukykysopimuksen ja idean valinnanvapaudesta. Pääministerin kannattaisi hymyillä koko Yle-episodille. Ehkä hän hymyileekin.

*

Sipilä esikuntineen ei pakota ketään kirjoittamaan yhtään mitään, koska heidän ei tarvitse. He rakentavat kieli- ja mielikuvia, joihin oikea sanoma paketoituu näennäisen itsestään selväksi todellisuudeksi. Kielikuvat aloittavat kiertonsa journalismissa ja tuottavat myönteistä nostetta hallituksen kauppaamille poliittisille ratkaisuille.

Säästökuurit. Olemme kuulleet journalistien selostavan, kuinka kansalle on tarjolla keppiä ja porkkanaa, useimmiten kuitenkin säästökuureja. Kuuria käytetään sairaan potilaan hoitamiseen. Joskus se maistuu pahalle, mutta kovat lääkkeet on pakko niellä. Sen vastakohdaksi asemoituu vastuuton velkaelvytys, tuo alkoholistin krapularyyppy. Useimmiten hallituksen hoitoja haetaan kommentoimaan joku pankkiirikokelas finanssisektorilta. Tyypillisin Ylen taloustoimituksen haastateltava on nuorehko pankin miesekonomisti, jolta uutetaan rituaaliksi muodostunut kommentti: ”Hallituksen toimet ovat oikean suuntaisia, mutta riittämättömiä.” En muista koskaan nähneeni Ylen pääuutislähetyksen talousuutisissa asiantuntijaa, joka olisi haastanut Sipilän uusliberalistisen ideologian.

Kilpailukyky. Kun valtioneuvoston kansliassa keksitään iskukykyinen ilmaisu, kuten kilpailukykysopimus, siitä tulee journalistisen kielen arkea. Koska sana kilpailukyky on hyvin myönteinen, se antaa kantamalleen poliittiselle toimenpiteelle nostetta. On helpompi puhua kikystä kuin palkkojen alentamisesta. Kilpailukyky on aikamme superkäsitteitä (Master Signifier, kuten Slavoj Žižek sanoo), jota toistelemalla voidaan liittyä vakuuttavien puhujien kaartiin. Huolestunut ilme, bisneskravatti ja sana kilpailukyky riittävät, jotta puhuja saa viestinsä julkisuuteen. Palkkakustannusten, kilpailukyvyn ja kansantalouden välisten suhteiden hankala kudelma on useimmiten toissijainen kysymys. Kilpailukyky muodostaa tehokkaamman mielikuvan, jos emme tiedä, mitä se tarkoittaa.

Valinnanvapaus. Sipilän hallituksen paras keksintö on kuitenkin valinnanvapauslaki. Journalismi on siinä pirullisen ongelman edessä. Jos lain nimeä ei käytä, asiasta on vaikea sanoa mitään. Jos nimeä käyttää, saa mukaansa koko myönteisten merkitysten kymen, joka länsimaisessa kulutusyhteiskunnassa vapaus-sanaan kytkeytyy. Jo pelkästään käsitettä toistamalla journalisti siis liittää lakihankkeeseen kasapäin myönteisiä mielikuvia. Tämä tapahtuu myös silloin, jos hän esittää asiaa koskevan kriittisen kysymyksen. Rahaministeri Petteri Orpo ja Sipilä tietävät kaiken tämän, siksi heillä on kanttia sanoa, ettei kukaan VOI vastustaa valinnanvapautta.

Siinä he ovat ihan oikeassa.

Jätä kommentti

Toimittaja hyödyllisenä idioottina

POMO

Kymmenen kohtaa, jotka auttavat tunnistamaan journalismin kentällä toimivan hyödyllisen idiootin.

  1. Hyödyllinen idiootti tuntee itsensä tärkeäksi silloin, kun nimekäs haastateltava kutsuu hänet saunomaan. Hän muistaa mainita kaverilleen, että ”Juha muuten sanoi eilen saunassa…” Tarkkailkaa näitä puheita.
  2. Hyödyllinen idiootti muodostaa suoratoistopalvelun. Hän käyttää iloisen ongelmattomasti vallan läpitunkemia sanoja. Tarkkailkaa erityisesti ”kilpailukykyä”, ”valinnanvapautta” ja ”kustannustehokkuutta”.
  3. Hyödyllinen idiootti ei tajua myötäilevänsä haastateltavan tunteita. Tarkkailkaa mies-solidaarisia haastattelijoita, jotka jaetun asiantuntemuksen hengessä kysyvät talouselämän asiantuntijamiehiltä ”vakavia kysymyksiä”. Kiinnittäkää huomio palkitsevaan elekieleen, jonka haastateltava kohdistaa toimittajaan.
  4. Hyödyllinen idiootti ei esitä tiedotustilaisuuksissa kysymyksiä, jotka voisivat pilata tunnelman. Tarkkailkaa urheilutoimittajia mutta pitäkää varanne myös taloustoimittajien kanssa.
  5. Hyödyllinen idiootti katsoo itse kuuluvansa valtiomies-sarjaan. Tarkkailkaa seniori-tasoisia talouselämän ja politiikan juoksupoikatoimittajia.
  6. Hyödyllinen idiootti toistaa asenteellista kysymyksiään mutta luulee olevansa kriittinen journalisti. Tarkkailkaa erityisesti suuriäänisiä soturitoimittajia, jotka kiusaavat haastateltaviaan ymmärtämättä, että vievät katsojan sympatiat haastateltavan puolelle.
  7. Hyödyllinen idiootti tuntee onnistuneensa saadessaan jutun kohteelta kehuja siitä, kuinka hyvän stoorin on saanut aikaiseksi. Tarkkailkaa erityisesti taloustoimittajia.
  8. Hyödyllinen idiootti kuvittelee käyttävänsä valtaa ollessaan ison median toimittaja. Tarkkailkaa niitä, jotka eivät ymmärrä, miten ison median valta ja ”talon tavat” käyttävät heitä.
  9. Hyödyllinen idiootti kuvittelee kertovansa totuuden ja vain totuuden. Tarkkailkaa erityisesti niitä, jotka eivät kykene kyseenalaistamaan omia totuuksiaan ja näkemään, mitä ne palvelevat.
  10. Hyödyllinen idiootti luulee ylipäätään hallitsevansa voimia, jotka itse asiassa hallitsevat häntä. Kuunnelkaa siis erityisesti niitä, jotka väittävät tämän tekstin kirjoittajaa kyyniseksi paskiaiseksi.

(Kuvassa Pomo.)

Jätä kommentti

Näin luovumme sanomisen vapaudesta

Screen Shot 2017-03-22 at 19.26.59

Tuoreen Kansalaismielipide: Turvapaikanhakijat ja turvapaikkapolitiikka –tutkimuksen keskeisin anti on se, minkä kaikki jo tietävät: suomalaiset eivät puhu turvapaikanhakijoista, koska pelkäävät tulevansa leimatuiksi joko ”suvakeiksi” tai rasisteiksi. Tutkimus siis päätyy siihen, mikä sen olisi pitänyt kyseenalaistaa. Miten näennäisen symmetrinen jaottelu rasistit–suvakit on suomalaiseen todellisuuteen syntynyt? Miten sen yhteiskunnallinen ja poliittinen merkitys rakentuu? Kun tutkimus ei tätä kysy, se jää erittelemänsä ilmiön armoille sen sijaan että auttaisi ymmärtämään sitä.

Tästä huolimatta Alisa Puustisen, Harri Raision, Esa Kokin ja Joona Luhdan tekemä tutkimus on muilla tavoin kiinnostava ja tärkeä. Se pyrkii rakentamaan keskustelua kansalaisten välille. Samalla se kertoo paljon suomalaisten peloista ja suhteesta sanomisen vapauteen. Otetaanpa kaksi hieman pitkää mutta ajatuksia herättävää lainausta haastatelluilta.

”Omasta mielestäni olen hyvinkin niitä ’tolkun ihmisiä’, mutta huomaankin että olen vaan suvakkihuora. Mutta jos en halua rajoittaa turvapaikanhakijoiden ottamista pelkästään rahallisiin syihin nojautuen, olen se suvakkihuora, joka ei arvosta suomalaisia. Omien arvojeni mukaan kaikki ihmiset ovat saman arvoisia, enkä halua estää apua tarvitsevaa saada apua. Tämä kuitenkin määritellään helposti ilkeästi ikään kuin sietäisin kaiken. En tietenkään siedä väkivaltaa ja rikollisuutta, ihonväristä riippumatta. Minä en silti halua pistää koskaan ihmishenkeä (tai eläimiä, ympäristöä) taloudellisten seikkojen varjoon. Tämän vakaumukseni vuoksi koen olevani elitistinen paska suvakkihuora.”

”Olen nuori, korkeasti koulutettu nainen ja äiti, enkä voi sanoa aitoa mielipidettäni ääneen. Suhtaudun kriittisesti maahanmuuttoon, sillä se ei mielestäni ole ratkaisu globaalin eriarvoisuuden jatkuvaan kasvuun vaan päinvastoin jopa kiihdyttää sitä. En kuitenkaan voi avoimesti sanoa olevani maahanmuuttokriittinen, sillä pelko leimautumisesta on todellinen ja asemani ja työpaikkani olisi uhattuna, jos olisin avoimesti tätä mieltä. Maahanmuutosta keskustellaan mielestäni liian kapeasti ja lyhytnäköisesti, eikä nähdä metsää puilta. Siksi perustelujani ei kuunnella, vaan leimataan rasistiksi ja tuomitaan mielipiteeni sopimattomaksi.”

*

Rasistiksi tai suvakiksi haukkuminen tuntuu pahalta ja voi pelottaa. Vaikka leimautuminen on kurjaa, sitäkin kurjempaa on hiljaisuuden hinta. Jos sanomisen vapaus myydään leimautumisen pelosta, se menee tässä maassa luvattoman halvalla.

Surkuhupaisaa on se, että juuri ”tolkun ihmisten” hiljaisuus ylläpitää tilannetta, jonka uhriksi he itsensä kokevat. Tämä on itse aiheutettu ongelma, koska ainoa keino leimautumisen pelon vähentämiseksi on keskustella enemmän, avoimemmin ja harkitummin. Suomalaisten pitäisi löytää toisensa ja raivata tilaa toisia kunnioittavalle keskustelulle. Ehkä suomalaiset voisivat myös hieman kasvattaa paksunahkaisuuttaan, jotta nettihäiriköt eivät saisi meitä niin tolaltaan.

*

Sanottakoon, ettei hiljaisuus ole puolueettomuutta, vaikka monet niin itselleen uskottelevat. Ikävä kyllä sekin on valinta. Viime vuosisadan kokemukset osoittavat tylysti, että hiljaisuus ja puuttumattomuus ovat rasismin ja totalitarismin parhaita kavereita. Inhimillisyyden ja ihmisarvon puolustajille ne ovat aina olleet keskeisiä vastustajia.

%d bloggers like this: