Jätä kommentti

Politiikan journalismin itseamputaatio

Täysistunto_7L7A1487pKuuntelen kovatasoista paneelia, jossa istuvat Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja Markku Jokisipilä, InnoLAbin johtaja Mari K. Niemi, valtioneuvoston viestintäjohtaja Päivi Anttikoski ja entinen Ylen uutispäätoimittaja, nykyinen työelämäprofessori, Atte Jääskeläinen. Keskustellaan otsikolla Media ja vaalien kevät.

Jokainen heistä on enemmän tai vähemmän kyllästynyt politiikan journalismiin. Niemi tiivistää jotenkin tähän tapaan: kun avasin television, tuntui kuin olisin siirtynyt 1980-luvulle. Muut säestävät omilla argumenteillaan.

Koska yleisönä on mediatutkimuksen ammattilaisia, sanomiset varmaan virittyvät sen mukaan. Silti panelistien väsymys ja kriittisyys panee miettimään. Jokainen heistä on tai on ollut asemassa, jossa on voinut aidosti vaikuttaa siihen, miten politiikasta tämän maan mediassa keskustellaan. Ovatko he osa ongelmaa? Jokaisella olisi varmaan vastaus, mutta koska aika paneelissa loppuu kesken, emme pääse syvemmälle.

*

Veikkaan, että yksi syy väsymykseen on politiikan journalismin jämähtäminen järjestelmäpolitiikan lähes ritualistiseen raportointiin ja kyvyttömyys kohdata laajempaa poliittista todellisuutta. Saamme vuodesta toiseen seurata samoja kuvioita, joissa keskeisiä toimijoita ovat eduskunta, puolueet, hallitus, ministerit ja kansanedustajat. Politiikan journalismi sulkee itsensä peliin, jossa ”setä eduskunnat” selittävät meille politiikan käänteitä kuin urheilutoimittajat pelin kulkua.

Järjestelmäpolitiikan raportointi on tärkeää. Keskittyminen pelkästään siihen sulkee kuitenkin pois sen tosiasian, että politiikka on paljon muuta. Hyvin monet yhteiskunnan alueet ovat enemmän tai vähemmän poliittisia, jopa politisoituneita. Voisi olla kiinnostavaa lukea juttua siitä, millä tavalla urheilu, sukupuoli, taloustiede, pankit tai vaikkapa yliopistot ovat poliittisia yhteiskunnan toiminnan lohkoja. Tästä näkökulmasta vaikkapa #metoo-liike olisi viime vuosien aikana voinut olla politiikan journalismin raportoinnin ydinalueita.

Ylimalkaan politiikan journalismi laajenisi ja muuttuisi kiinnostavammaksi, jos se ottaisi tehtäväkseen raportoida, miten perinteisesti epäpoliittisina pidetyt ilmiöt voivat olla hyvin poliittisia. Minulla olisi ehdotus tällaisen ohjelman tai palstan nimeksi: Ulkopolitiikkaa.

*

”Media ja vaalien kevät” -paneelikeskustelu oli osa Suomen Akatemian Media ja yhteiskunta -tutkimusohjelman avajaisseminaaria Finlandia-talossa 9.-10.2019.

Kuva: Eduskunnan tiedotus.

 

 

 

Mainokset
Jätä kommentti

Kenen kaa -journalismia

Screenshot 2019-04-12 at 8.53.08Seurasin Ylen (11.4.) suurta vaalikeskustelua 14 minuuttia 49 sekuntia ja lopetin, koska kyllästyin katselemaan vaalityötä, jota toimittajat Sakari Sirkkanen ja Seija Vaaherkumpu tekivät perussuomalaisten hyväksi. En tiedä, mitä ohjelmassa tapahtui myöhemmin.

Alkulämmittelyn jälkeen (6:15) siirrytään ensimmäiseen äänestykseen, jossa Vaaherkumpu esittää puoluejohtajille kysymyksen: Kenelle ei kelpaa perussuomalaisten hallituskumppanuus? Lähes kaikki kädet nousevat. Sitten keskustellaan kahdeksan minuuttia perussuomalaisista ja siitä, mikä heidän arvomaailmassaan on vialla. Samalla tietenkin keskustellaan siitä, millä tavalla toiseksi suurimman puoleen kannattajat ovat jotenkin arvoiltaan viallisia.

Näin Jussi Halla-aho saa unelma-alun. Nurkkaan ajaminen on juuri sitä, mitä hän tavoittelee. Se antaa hänen kannattajilleen mahdollisuuden kokea taas kerran, kuinka poliittinen eliitti ei halua kuunnella heitä tai olla heidän kanssaan yhteistyössä. Samalla se vahvistaa viestiä, että valtamedia on liittoutunut tämän eliitin kanssa. Koko asetelma on kuin populistisen politiikan käsikirjasta.

Halla-aho osaa poimia parhaat palat hänelle katetusta pöydästä. Hän alkaa kertoa kaksoissidoksesta: ”Toisaalta vaaditaan kykyä yhteistyöhön, toisaalta yhteistyötä ei haluta tehdä.” Tunnetasolla asetelma resonoi erinomaisesti sellaisten suomalaisten mielissä, jotka tuntevat, että yhteiskunta on ahtanut heidät nurkkaan mutta asettaa samalla mahdottomia vaatimuksia. Halla-aho esiintyy rationaalisesti, rauhallisesti ja käyttää ylivoimaisesti eniten puheaikaa. Nauttii tilanteesta.

Kenen kaa –inttäminen loppuu, kun Sampo Terho muistelee perussuomalaisten politiikan ydintä ja kertoo, mihin Halla-aho pyrkii. ”Mitä enemmän kauhistellaan, sitä enemmän syntyy käsitys, että perussuomalaiset ovat vaihtoehto meille muille.” Terho tietää mistä puhuu, mutta hänen viestinsä hukkuu hälinään, vaikka poliittisissa tenteissä kuullaan erittäin harvoin tällaisia metatason arvioita kilpailijan strategiasta.

*

Kysymys hallituskumppanuudesta on politiikan ja politiikan journalismin ydintä. Sitä pitää pohtia ja puolueilta pitää kysyä kantoja. Kaikki politiikan journalismin kysymykset ovat kuitenkin myös itse poliittisia ja rakentavat tunnemielikuvia ja poliittisen kentän asetelmia. Politiikan journalismi ei ole vain puolueeton raportoija vaan poliittinen toimija. Mitä paremmin se on selvillä asettamiensa kysymysten poliittisesta dynamiikasta, sitä parempaa journalismia meille on tarjolla.

Olisiko kysymystä hallituskumppanuudesta voinut käsitellä jollain muullakin tavalla kuin tukemalla perussuomalaisten poliittista strategiaa?

Jätä kommentti

Somevaikuttajan menetetty maine

Bloggareista ja videobloggareista on tullut näkyviä vaikuttajia, jotka ohjailevat tuhansien tai miljoonien seuraajiensa ruoka- ja elämäntapavalintoja – ja vaikuttavat siinä ohessa myös ruokatrendeihin. Suuri näkyvyys ja sen mukanaan tuoma vaikutusvalta altistavat somevaikuttajat tosin myös tarkkailulle ja kritiikille.

Ja kriitikoiden riemu on suuri, kun ruoka- tai terveysbloggari paljastuu huijariksi. Näin kävi tunnetulle ruokavaikuttajalle Yovana Mendozalle, joka tunnetaan ennen kaikkea YouTubessa Rawvana -nimellä julkaisemistaan videoista. Hän on onnistunut hankkimaan kolme miljoonaa seuraajaa YouTubessa ja Instagramissa raakaravintoon pohjautuvan veganismin terveysvaikutuksia hehkuttavilla julkaisuillaan. Kohu syntyi siitä, että toinen somevaikuttaja otti hänestä kuvan hymyilemässä kalalautasen äärellä balilaisessa ravintolassa ja julkaisi sen myöhemmin. Video paljasti, että Mendoza yritti peitellä kalaa, kun tajusi, että se mitä tapahtui, ei olisi hyväksi hänen imagolleen.

Mendoza julkaisi nopeasti oman videon, jossa hän yritti selittää, että syö kalaa korkeintaan kerran kahdessa kuussa. Mutta imagotappio oli jo syntynyt, monet häntä seuraavat vegaanit raivostuivat. Kriitikot puolestaan pääsivät pilkkaamaan veganismia. Syntyi ’fishgate’, josta raportoitiin myös perinteissä uutismediassa.

Ilmiö ei liity mitenkään erityisesti pelkästään veganismiin, sillä itseoppineet terveysgurut edustavat monia erilaisia dieettejä. Julkkispsykologi Jordan Peterson on hehkuttanut lihadieettiä, joka paransi häneltä masennuksen. Jotkut näkyvät extreme-karppaajat ja paleogurut mainostavat myös lihan positiivisia vaikutuksia.

Samaan aikaan tieteellinen asiantuntijuus on kärsinyt inflaation ruokaan ja terveyteen liittyvissä asioissa. Verkon ja sosiaalisen median aikakaudella itseoppineet bloggarit, lyhyen koulutuksen saaneet ravintoterapeutit, elämäntapa-asiantuntijat ja muut (some)julkkikset ovat haastaneet tehokkaasti tieteeseen nojaavia asiantuntijoita ja (pitkän koulutuksen saaneita) ravitsemusterapeutteja.

Lisäksi tutkijoiden ja itsensä asiantuntijoina brändänneiden väliin sijoittuu joukko tieteellistä ja kokemusperäistä tietoa yhdisteleviä kenttäasiantuntijoita. Osa heistä haastaa avoimesti tieteen virallisia näkemyksiä ja ravintosuosituksia, osa taas myötäilee.

Tapaus kertoo kiinnostavasti uudenlaisesta julkkiskulttuurista ja sen lieveilmiöistä.  Somevaikuttajien markkinoimat dieetit synnyttävät muoteja ja houkuttelevat seuraajia, jotka eivät osaa erotella itseoppineen terveysgurun imagonrakennusta terveystiedosta. Muotidieettien seurausilmiönä syntyy erilaisia terveysvaivoja, joita lääkärit kohtaavat päivittäin.

Mediasosiologi Zeynep Tufekcion kutsunut YouTubea suureksi radikalisoijaksi, sillä sen toimintalogiikka suosii kärjistyksiä ja äärimmäisyyksiä, jotka herättävät tunteita, synnyttävät jakoja ja tykkäyksiä. Guardianiin tapauksesta kirjoittanut Arwa Mahdawi sanoo ilmiön ruokkivan ruokafundamentalismia. Kun keskiluokka tylsistyy elämäänsä, se alkaa etsiä puhtaita ja äärimmäisiä kokemuksia.

Jätä kommentti

Jussi Halla-aho ja vihan tunnetalous

racismPerussuomalaisten vaalivideo, eduskuntavaaliehdokas Suldaan Said Ahmedin pahoinpitely ja Timo Soiniin kohdistunut aggressio ovat osoituksia yhdestä ja samasta asiasta. Viha voi hyvin. Sitä ruokitaan ja kierrätetään. Tämä ei ole sattuma. Viha on Jussi Halla-ahon poliittinen strategia, johon kuuluu myös aggressioiden muodollinen tuomitseminen. Todellisuudessa hän kysyy: miten voisin käyttää tätä kaikkea vihaa hyväkseni?

Halla-aho tajuaa erinomaisesti, ettei vihan etumerkillä ole väliä. Häntä hyödyttävät sekä oman puolueen piiristä kumpuavat aggressiot että näitä purkauksia kohtaan suuntautuvat niinikään vihaa säteilevät reaktiot. Vihan tunnetaloudessa hän on aina voittaja, koska yhteiskunnallisen epävakauden lisääminen sopii hyvin hänen yrityksiinsä asemoida itsensä politiikan ulkopuolelta tulevaksi ”mestariksi”, pelastajaksi.

Viha ei ole ilmestynyt tyhjästä. Se on muhinut hiljaa poliittisessa tiedostamattomassa, mutta noussut esiin ja vahvistunut oikeistopopulistisen liikehdinnän myötä. Vihasta on tullut avoimempaa. Nyt se leviää sosiaalisen median sanoista toiminnaksi kaduille.

Jokseenkin oireellista on, että Soini joutui kokemaan fyysisen väkivallan juuri siitä suunnasta, jota hän omassa puolueessaan aikoinaan suojeli. Sen lisäksi, että hän hävisi puolueensa , hänet laitetaan nyt osaksi Halla-ahoa hyödyttävää vihan tunnetaloutta. Voiko Soinia enää täydellisemmin nöyryyttää!

*

Tarkkailkaa Halla-ahon viestintää. Pieniä ylimielisiä hymyjä silloin, kun hän joutuu kohtaamaan toimittajan ennakoitavissa olevat kysymykset. Väkivaltaa vähätteleviä sanavalintoja. Muiden poliitikkojen yläpuolelle asettumista. Passiivisaggressiivista, hallittua esiintymistä. Katsetta, jonka hän kohdistaa oman puolueensa niin rasittavan tyhmiin mutta tuiki tarpeellisiin vihan lietsojiin.

Vihan tunnetaloutta vastaan on hankala kamppailla. Mutta yksi asia on varma: jokainen avoimen vihamielinen reaktio antaa lisää polttoainetta Halla-ahon kampanjalle. Jokainen isoilla otsikoilla julkisuuteen saatettu provokaatio hyödyttää häntä. Kenties muuta keinoa ei ole kuin tarjota inhimillinen poliittinen vaihtoehto ja pysyä rauhallisena kaiken vihan keskellä. Vastata vihaan hyvällä – suvereenisti, rohkeasti ja näyttävästi.

Kuva: https://www.coe.int/en/web/portal/-/unrelenting-rise-in-xenophobic-populism-resentment-hate-speech-in-europe-in-2017

 

Jätä kommentti

#valtamedia – tuo myyttinen voima

valtamedia

”Valtamedia toimii joka tapauksessa meitä vastaan”, valitti Paavo Väyrynen tiedotustilaisuudessaan, jossa hän kertoi MV-lehden perustajan Ilja Janitskinin olevan myös puolueensa listoilla. Väyrynen on ollut valtamedian kriitikko jo kauan, Janitskin jonkin aikaa.

Media, myöhemmin valtamedia on kiusannut poliitikko Väyrystä koko hänen uransa ajan: vähätellyt, sulkenut ulkopuolelleen ja ratkaissut vaaleja Väyrysen tappioksi. Itse asiassa Väyrynen oli se henkilö, joka keksi ryhtyä puhumaan mediasta Suomessa jo 1970-luvun alussa. Silloin kaikki muut puhuivat korkeintaan tiedotusvälineistä.

Tämän kertoi viestinnän emeritusprofessori Osmo A. Wiio minulle reilut 10 vuotta sitten, kun selvitin sanan varhaisvaiheita Suomessa. Ihmettelin ääneen Wiiolle, miten Helsingin yliopiston viestinnän opiskelijat perustivat jo 1971 ainejärjestön nimeltä Media ry. Vaikka tätä sanaa ei tuossa vaiheessa käyttänyt juuri kukaan, ehkä ruotsinkielisiä lukuun ottamatta. Wiio muisti, että juuri Väyrynen oli ensimmäisten joukossa alkanut puhua mediasta, tehostaakseen valitustaan siitä, miten Yle tai sanomalehdet kohtelivat häntä kaltoin. Väyrysen jälkeen muutkin alkoivat puhua mediasta.

Valtamedia –käsitteen juuret ovat hiukan lähempänä historiassa. Termin mainstream media tekivät tunnetuksi amerikkalaiset tutkijat Edward S. Herman ja Noam Chomsky kirjassaan Manufacturing Consent: The Political Economy of the Mass Media. Hermanin ja Chomskyn propagandamallin mukaan suurimpien tiedotusvälineiden omistus, mainonta ja kytkennät yhteiskunnalliseen eliittiin tuottavat myös taloudellista ja poliittista eliittistä tukevaa viestintää. Tätä he kutsuivat propagandaksi.

Valtamedia-termi levisi nopeasti kriittisten mediatutkijoiden käyttöön. Vähitellen se irtautui kriittisistä ja poliittisista konnotaatioistaan ja valtamediasta tuli yleistermi kuvaamaan vaikutusvaltaista ja laajalevikkistä journalistista mediaa. Journalismista puhuttaessa vaikkapa Yleä ja Hesaria.

Viime vuosina useat mediatutkijat ovat kuitenkin alkaneet vältellä valtamedia –termiä. Syynä ei ole pelkästään mediamaiseman pirstoutuminen, vaan ennen kaikkea se, että valtamedia on kaapattu uusiin tarkoituksiin. Kaapparit ovat osin samoja kuin valeuutisenkin yhteydessä. Suomessa valtamedia ja sen kritiikki on noussut suosituksi MV-lehden ja Magneettimedian kaltaisilla foorumeilla, jotka profiloivat itsensä unohdetun kansan äänenä perinteistä journalismia ja vakiintuneita uutismedioita vastaan.

Valeuutisen tapaan valtamediasta on tullut politiikan tutkija Ernesto Laclaun termein kelluva merkitsijä. Kyse ei ole pelkästään siitä, että jollekin sanalle annetaan vaihtoehtoisia tai kilpailevia merkityksiä, vaan siitä, miten sanasta tulee poliittisen kamppailun kohde ja väline. Tässä tapauksessa varsinkin nationalistinen (ääri)oikeistolainen liikehdintä on ominut joitakin yleisessä käytössä olevia sanoja vastustajiltaan ja ottanut ne oman kulttuuriseen hegemoniaan pyrkivän projektinsa osaksi.

Jälleen voi kysyä, kannattaako omittu sana luovuttaa kilpailijoiden käyttöön. Varsinkin jos sillä on vielä ihan järkevää käyttöä aiemmassa merkityksessään. Sen sijaan voi miettiä, kannattaako Väyrysen kaltaisille ”valtamedian” kriitikoille enää tarjota heidän toivomaansa uhrijulkisuutta. Vaikka Väyrynen on jo poliittiset eväänsä syönyt, perinteisen mediapelin hän vielä osaa.

 

1 kommentti

Kaikki valheet eivät ole samanlaisia – #valeuutinen

Näyttökuva 2019-02-14 kello 9.03.11Politiikka on myös kamppailua sanojen merkityksistä. Aina ei tarvitse keksiä uusia sanoja, vaan yhtä tärkeää on määritellä yhteisessä käytössä olevia avainsanoja niin, että ne palvelevat omia tarkoituksia. Kun politiikasta on tullut yhä leimallisemmin identiteettipolitiikkaa, ”me” ja ”muut” täytyy erottaa toisistaan.

Sanat ovat tärkeitä myös akateemisessa maailmassa. Tutkimukseen tarvitaan käsitteitä, jotka ottavat haltuun, rajaavat ja tekevät ymmärrettäviksi tutkittavia ilmiöitä. Paitsi tutkimuksen apuvälineitä, käsitteet ovat myös akateemisen kulttuurin toteemeja, jotka viestivät heimoon tai koulukuntaan kuulumisesta.

Joskus akateemiset käsitteet ja politiikan käsitteet kohtaavat, sekoittuvat ja muuttavat merkitystään. Alkaa käsitteiden politisointi.

Valeuutinen on yksi viime vuosien käytetyimpiä termejä mediasta ja journalismista puhuttaessa. Eräs amerikkalainen sanakirja valitsi sen jopa vuoden 2017 sanaksi. Valeuutisen kaltaisia ilmiöitä on toki ollut ennenkin, sillä huhuilla, puolitotuuksilla ja sepitteillä on aina ollut oma paikkansa viestinnän historiassa. Itse termiä fake news alettiin kuitenkin käyttää enemmän vasta vuoden 2016 paikkeilla.

Yhdeksi valeuutinen -sanan maailmanvalloituksen kätilöksi on nimetty kanadalainen toimittaja ja tutkija Craig Silverman. Vuoden 2014 lopulla Buzzfeed uutissivustolla työskentelevä Silverman huomasi verkossa nopeasti leviävän tarinan, jonka mukaan Teksasissa yksi perhe oli joutunut karanteeniin ebolatartunnan takia. Perättömän tarinan takana oli National Report -niminen verkkosivusto, jonka Silverman nimesi valeuutissivustoksi.

Vuoden 2016 puolimaissa, Silverman havaitsi, että Makedonian Velesin kaupungista tulvi maailmalle mitä omituisimpia sepitettyjä tarinoita, joita jaettiin ahkerasti sosiaalisessa mediassa. Myöhemmin selvisi, että ne olivat osa Yhdysvaltain presidentinvaalien kampanjointia. Sittemmin paljastui lisää valeuutispajoja, trollitehtaita tai bottiarmeijoita, joiden avulla manipuloitiin äänestäjien mieliä tai muuten vain heräteltiin epäluuloja ja lietsottiin levottomuutta.

Valeuutisia, niiden tuottamista, jakamista ja vaikutuksia on tutkittu jo aika paljon, vaikka itse termiä ei voikaan pitää vakiintuneena akateemisena käsitteenä. Yksinkertaisesti määriteltynä valeuutinen tarkoittaa kokonaan tai osittain sepitettyä tarinaa, joka esittää olevansa uutinen. Tavoitteena on siis johtaa lukijaa tai katsojaa harhaan lainaamalla journalismin uskottavuutta. Motiivina on yleensä poliittinen mielipiteenmuokkaus tai yksittäisen henkilön, organisaation tai yhteisön negatiivinen leimaaminen. Valeuutisten teko palvelee myös kaupallisia intressejä, sillä niiden levityksellä kerätään mainostuloja.

Valeuutinen on siis disinformaation tai informaatiovaikuttamisen muoto. Sanan yleistyessä sillä kuitenkin alettiin julkisessa puheessa tarkoittaa suurin piirtein mitä tahansa, jonka jonkun mielestä oli valheellista. Donald Trump kaappasi myös sanan käyttöönsä haukkumalla tunnettujen sanomalehtien tai tv-kanavien uutisia valeuutisiksi, silloin kuin ne eivät häntä miellyttäneet. Valeuutisesta tuli leimakirves amerikkalaisen populistisen oikeiston infosodassa liberaalia ”valtamediaa” vastaan. Kun aiemman tulkinnan mukaan valeuutiset levisivät lähinnä perinteisen uutismedian ulkopuolella, nyt uutismediasta itsestään tuli valeuutisten sylttytehdas.

Sittemmin valeuutisista ovat puhuneet Trumpin tapaan muutkin populistipoliitikot. Esimerkiksi puolustusministeri Jussi Niinistö leimasi Ylen vuoden 2017 alussa julkaiseman uutisen kaksoiskansalaisia koskevista säännöistä puolustusvoimissa valeuutiseksi ja vaati anteeksipyyntöä. Yle pysyi uutisen takana ja asia sai myöhemmin julkisuudessa vahvistuksen.

Tämä ei toki ole ainoa tapa, jolla sanaa on politisoitu. Puhe valeuutisista on palvellut myös perinteisen uutismedian pyrkimyksiä esittäytyä itseoikeutettuna objektiivisen tiedon välittäjänä, ikään kuin disinformaation ongelmat eivät koskisi myös sitä. Sain muistutuksen tästä kun annoin äsken haastattelun sanomalehdelle valeuutisista ja niiden tunnistamisesta. Seuraavana päivänä sain pitkän sähköpostin tuntemattomalta kirjoittajalta, jossa minua tituleerattiin feikkiprofessoriksi ja lueteltiin joukko esimerkkejä ns. laatumedian valheellisisista uutisista. Silti on hyvä erotella valeuutiset muuten vain huonoista uutisista: kaikki valheet eivät ole samanlaisia.

Termin politisoituminen ja hämärtyminen on saanut muutamat mediatutkijat vaatimaan, että sen käytöstä pitäisi luopua. En ole oikein vakuuttunut tästä vaatimuksesta enkä varsinkaan sen perustelusta. Valeuutisen määritelmä on toki julkisessa keskustelussa laajentunut ja hämärtynyt, mutta yhtenä informaatiovaikuttamisen muotona se on aika selkeästi ymmärrettävissä.

Termin poliittinen leimaaminen ja hyväksikäyttö ei ole riittävä peruste sen käytöstä luopumiseen akateemisessa maailmassa. Tutkijat ovat aika heikkoja, jos he taipuvat populistiseen trollaukseen.

 

Jätä kommentti

Vanhuuden norminpurkutalkoot

 

screenshot 2019-01-31 at 7.35.15

Koska epäterve julkinen keskustelu rapauttaa hoivayritysten kilpailukykyä, ehdotan maamme hallitukselle, että se vie päättäväisesti loppuun jo aloittamansa norminpurkutalkoot.

Ohessa seitsemän keskeistä normia, joista luopuminen auttaa yrityksiä selviämään yhä vaativammassa, kansainvälisten pääomasijoittajien hallitsemassa markkinassa.

  1. Vanhus on arvokkaampi kuin hänellä tehtävä liikevoitto.
  2. Vanhus tarvitsee lainsäädäntöä, joka takaa hänelle turvallisen ja riittävän hoidon.
  3. Vanhusta on kohdeltava arvokkaasti silloinkin, kun hän on jo alkanut liukua pois tästä maailmasta.
  4. Vanhusta on kuunneltava ja hänelle on löydyttävä aikaa.
  5. Vanhuksen kohtelu on yksi sivistyneen yhteiskunnan mittari.
  6. Vanhusta ei saa jättää yksin.
  7. Vanhuksen ei tarvitse kuunnella hänen terveydellään bisnestä tekevien toimitusjohtajien valehtelua tarjoamansa hoidon ”tasosta”.

*

Wikipedia: Normit ovat säännöstöjä, ”joita ryhmä käyttää määrittämään hyväksyttävät ja sopimattomat arvot, uskomukset, asenteet ja käyttäytymismallit.”

Kuva: Sydney Strickland Tully: The Twilight of Life, 1894.

%d bloggers like this: