1 kommentti

Median ikävä populistin luo

Timo Soinin poliittisen pamfletin julkistus paljasti hyvin, miten vahva riippuvuussuhde uutismedialla on populismiin. Tule tule, hyvä populisti! Näin on journalismin hiekkalaatikolla hoettu jo pitkään. Tämän voi päätellä ainakin siitä julkisuudesta, jonka media Soinille tarjosi. Varsinkin Yle antoi Soinin käyttöön suurin piirtein kaikki kanavansa, iltauutista, A-studiosta ja aamutv:stä lähtien.

Paitsi ’pahalle’ populismille, mediassa on tarjolla huomiota erityisesti Soinin kaltaiselle ’hyvälle’ populistille. Jos ero ei ole kaikille selvä, annetaan Soinin itsensä määritellä, mikä on vaarallista populismia: ”jos po­pu­lis­ti ryh­tyy de­ma­go­gik­si, joka käyt­tää kan­sa­lai­sia ja hei­dän oi­keu­tet­tu­ja huo­li­aan vää­rin hy­väk­si ja ajaa politiikkaa, jos­sa kan­sa­lai­set ovat pe­li­nap­pu­loi­ta.” Hyvä populisti ei Soinin mielestä rakentele vääriä viholliskuvia. No, ei tietenkään, kyllä kansa tietää.

Taitavana median pyörittäjänä Soini tietysti varoi antamasta tarkempia määritelmiä, puhumattakaan siitä, että olisi nimennyt esimerkkejä. Hyvä populisti on puolestaan Soinin mukaan tietysti ”hymyilevä populisti”.  Esimerkistä käy jälleen Soini itse, joka puolen vuoden julkisuuspaaston jälkeen oli kuin isä aurinkoinen, joka viihdytti toimittajia vanhoilla ja parilla uudellakin soinismilla.

Ja mikä tärkeintä, lehdistötilaisuudessa Soini onnistui brändäämään itsensä populismin ”asiantuntijana”. Näin se käy entiseltä (?) populistipoliitikolta, joka oli puoli vuotta poissa julkisuudesta, päivittämässä itsensä asianosaisesta asiantuntijaksi. Entinen lienee tässä yhteydessä tosin ennenaikainen määre, sillä Soinin esiintymisen voi tulkita myös presidenttikampanjan aloitukseksi. Vaikka Soini itse antoikin ymmärtää ”olevansa valmis vaikka konsultiksi yritysmaailman palvelukseen.”

Ellei sitten Soini päätä tehdä gradunsa jatkoksi vielä väitöskirjan populismista. Ainakin Soini osaa tiivistää hyvin yhden piirteen populismin olemuksesta: ”Pahinta mitä populistille voi tapahtua on, että hänestä ei kirjoiteta mitään.

 

Jätä kommentti

Mikä ruokkii ilmastoskeptisyyttä?


Tänään julkaistussa Tiedebarometrissä ei ole juuri yllätyksiä. Suomalaisten luottamus tieteeseen ja yliopistoihin on suurta ja edelleen kasvussa. Samaan aikaan niin sanotun huuhaan tai vaihtoehtohoitojen suosio laskee.

Yksi kauneusvirhe barometrin tuloksissa kuitenkin on: Ilmastoskeptisyys on lisääntynyt edellisestä, kolme vuotta sitten julkaistusta barometristä.

Tai ehkä tässä yhteydessä kannata puhua kauneusvirheestä. Ja itse asiassa kyse enemmän politiikasta kuin tieteestä. Tiedebarometrissa kysyttiin vastaajien mielipidettä väitteeseen ”ilmastonmuutoksen eteneminen on todellinen ja vakava uhka, joka vaatii poliittisilta päättäjiltä tehokkaita toimia.” Täysin tai jokseenkin samaa mieltä oli 76 prosenttia vastaajista. Se oli kuitenkin vähemmän kuin kertaakaan vuoden 2004 jälkeen kun samaa on kysytty Tiedebarometrissä. Viime kerralla vuonna 2016 samaa mieltä oli 84 prosenttia.

Muutos ei ole valtava, mutta silti merkittävä. Varsinkin kun ottaa huomioon, että viime vuosina on paljastunut entistä karumpi totuus ilmastonmuutoksen vauhdista ja riskeistä. Yllättävää tämä ei silti ole, sillä samansuuntaisia tuloksia kertoi jo Helsingin Sanomien kesällä julkaisema kysely ilmastonmuutoksesta. Siinä 45 prosenttia vastaajista kannatti väitettä, jonka mukaan ”monia ilmastonmuutoksen vaikutuksia liioitellaan julkisuudessa”.

Kyselyt tehtiin eduskuntavaalien tienoilla, jolloin perussuomalaiset profiloituivat ”ilmastohysteriaa” vastustavana voimana. Tiedebarometrissä on nyt ensimmäistä kertaa tarkasteltu suhtautumista tieteeseen puoluekannan mukaan. Perussuomalaisten kannattajista ilmastonmuutosväitteen hyväksyi vain joka kolmas.

Sama ilmiö on havaittu aiemminkin, sekä muualla että Suomessa. Yhdysvalloissa konservatiivien luottamus tieteeseen on hitaasti laskenut jo 1980-luvulta lähtien. Tämä poikkeaa valtavirrasta, sillä luottamus tieteeseen on trendinomaisesti noussut eri puolilla maailmaa viime vuosikymmeninä. Tunnetuin selitys tiedeluottamuksen nousulle on yleinen koulutustason nousu

Tiedebarometrin mukaan vähiten tieteeseen luottivat perussuomalaisten kannattajat ja seuraavaksi vähiten keskustan kannattajat. Amerikkalaisten konservatiivien tai perussuomalaisten tiedekriittisyyttä ei pidä tulkita yleiseksi tieteenvastaisuudeksi. Sitä paitsi tiedebarometrin mukaan perussuomalaiset olivat barometrin mukaan kiinnostuneempia tieteestä kuin Sdp:n, kokoomuksen tai keskustan kannattajat. Kyse on pikemminkin valikoivasta suhtautumisesta tieteeseen. Tieteen tulokset hylätään silloin, kun ne ovat ristiriidassa oman maailmankuvan kanssa. Useimmin tämä näkyy ympäristöön ja terveyteen liittyvissä kysymyksissä kuten vaikkapa suhtautumisessa ilmastonmuutokseen tai rokotuksiin. Sama asenne näkyy suhtautumisessa yhteiskuntatieteisiin ja kulttuurintutkimukseen. Tiede tai tutkijat koetaan uhkaksi, kun ne kyseenalaistavat perinteisiä arvoja ja moraalikäsityksiä.

Politiikan tutkijat puhuvat autoritaarisen populismin noususta. Siinä missä koulutustason nousu, maallistuminen, ja globaali kapitalismi ovat ruokkineet liberaaleja arvoja, tämän kehityksen seurauksena on syntynyt kulttuurinen vastavoima, joka korostaa perinteisiä konservatiivisia ja nationalistisia arvoja. Autoritaarinen populismi saa käyttövoimansa pelon lietsomisesta ja oman ’heimon’ puolustamisesta yksilönvapauksien kustannuksella.

Termin autoritaarinen populismi otti ensimmäisenä käyttöön jamaikalais-brittiläinen kulttuurintutkija Stuart Hall. Käsitteen avulla hän pyrki selittämään ja ymmärtämään Margaret Thatcherin nousua valtaan Britanniassa 1970-luvun lopulla. Hall oli kiinnostunut siitä, miksi myös osa työväenluokkaa edustavista äänestäjistä tuki tätä konservatiivipoliitikkoa. Hallin mukaan Thatcher pystyi mobilisoimaan työväenluokan äänestäjiä retoriikallaan ja ideologiallaan lietsomalla ”moraalista paniikkia” lakkojen ja poliittisten levottomuuksien seurauksista ja vaatimalla tiukempaa maahanmuuton valvontaa. Thatcher onnistui saamaan poliittisen hegemonian hyökätessään ”korporatiivista valtiota” ja hyvinvointiohjelmia vastaan ja markkinoimalla uudenlaista moraalista johtajuutta.

Nykyään autoritaarista populismia edustavat amerikkalaisten konservatiivien tai perussuomalaisten lisäksi Unkarin tai Puolan hallitsevat puolueet, Turkin Erdogan ja monet muut Euroopan oikeistopopulistisista puolueista. Niille tiede – tai pikemminkin osa siitä – edustaa pahimmillaan liberaalin eliitin salajuonta, joka uhkaa romuttaa perinteiset arvot ja elämäntavan. Siksi ei ole yllättävää, että tieteen vapaus ja tutkijoiden sananvapaus ovat viime aikoina olleet uhattuina erityisesti Turkissa, Unkarissa, Puolassa, Tšekissä ja Trumpin Yhdysvalloissa.

Jätä kommentti

Hei me steppaillaan – Ylen uusi aamu

Näyttökuva 2019-10-29 kello 18.59.37

Ylen uuden aamustudion suunnittelijat ovat ottaneet tosissaan UKK-instituutin tuoreet liikuntasuositukset: pienikin liikunta on hyväksi ja taukojumppa aina paikallaan. Uusissa lavasteissa aamu-tv:n juontajat ja sääennustajat tepastelevat siihen malliin, että lakisääteiset 10 000 askelta tulee täyteen helposti.

Uusi aamustudio jatkaa Ylen aiempien uudistusten linjaa. Kun on saatu kivaa uutta teknologiaa, sitä pitää sitten käyttää. Ja näyttää. Ylen omissa puffeissa kerrottiin, että uudistuksessa ”studiotekniikka viedään kerralla 2020-luvulle”. Ihmiset tulevat sitten perässä, joskus. Juuri kun aamu-tv:n jengi oli oppinut melkoisen luontevan tavan vetää ohjelmaa, lavasteet ja koreografia jyrättiin uusiksi.

Eikä taaskaan oltu satsattu riittävästi catwalk-kursseille ja smalltalk akatemiaan. Ei, vaan porukka heitettiin kylmiltään uusiin lavasteisiin, joissa kokenutkin toimittaja väkisin jäykistyy. Ei mitään armoa teknologian ylivallalta.

Samaa menoa on katseltu iltauutisissakin jo jonkin aikaa. Kankeasti sujuu sielläkin, kun toimittajat on laitettu mahdottoman koreografian vangeiksi. Ensin steppaillaan juontopöydän edessä ja takana, sitten tepastellaan seinän ääreen viittilöimään liikkuvien tilastojen perään. Sen jälkeen hiihdellään tasatahtia meteorologin kanssa näyttöseinälle. Matkalla pysähdytään heittämään väkinäiset välipuheet. Lopuksi peruutellaan juontopöydän taakse.

Ja kun tekniikka sitten tökkii – niin kuin joskus käy – sitä sitten jäykistellään videoseinän äärellä käsiä väännellen ja sopivaa repliikkiä tapaillen. Ei käy kateeksi juontajia, jotka yrittävät parhaansa lavasteissa, jossa ihmisen osa on vähän niin kuin Kari Hotakaisen romaanissa.

UKK-instituutti kiittää liikuntasuositusten noudattamisesta, mutta katsojana sitä pohtii, voisiko tässä olla joku luontevampikin tapa yhdistää elävää ihmistä ja elävää kuvaa.

 

1 kommentti

Somekuplat – vahvin filtteri on omassa päässä

Kaikukammiosta, filtterikuplista ja sosiaalisista kuplista on puhuttu viime vuosina paljon. Usein oletus on, että nimenomaan internetin ja sosiaalisen median algoritmit tuottavat samanmielisten kuplia, jotka puolestaan vahvistavat poliittista polarisaatiota.

Facebookia, Googlea ja kumppaneita voi syyttää monista asioista, mutta tutkimus ei näytä kovin selkeästi tukevan oletusta, että nimenomaan algoritmit synnyttäisivät polarisaatiota. Saksalaissyntyinen mediatutkija Axel Bruns pyrkiikin kyseenalaistamaan kuplateesin tuoreessa kirjassaan Are filter bubbles real?(2019).

Brunsin mukaan näyttää siltä, että runsaasti sosiaalista mediaa käyttävät altistuvat yleensä monipuolisemmalle mediatarjonnalle kuin perinteistä mediaa käyttävät. Analyysi Saksan eri puolueiden kannattajien twitter-verkostostoista osoitti, että ainoastaan oikeistopopulistisen AfD-puolueen kannattajat tviittailivat omassa kuplassaan kun taas muiden puolueiden kannattajien verkostot limittyivät tiiviisti toisiinsa. Tutkimukset eivät myöskään osoita, että personointi olisi erityisen vahvaa Google-hauissa. Erilaisia tuloksia selittävät pääosin vain hakijan sijainti ja haun kieli.

Brunsin mukaan kaikukammiot lanseerannut oikeustieteilijä Cass Sunstein ja filtterikuplat tunnetuksi tehnyt aktivisti ja yrittäjä Eli Pariser perustavat teesinsä lähinnä anekdooteille. Samoin arkipuheessa algoritmien vaikutusta kupliin todistellaan juuri erilaisten satunnaisten esimerkkien varassa. Nämä satunnaiset esimerkit sitten yleistetään ilmiön olemassa olon todisteiksi.

Kilpailevaa maailmankuvaa tarjoileva tieto ja sitä kautta monipuolisempi mediatarjonta ei välttämättä saa meitä miettimään asioita uusiksi. Itse asiassa voi käydä päinvastoin. Tähän tulokseen päätyi Helsingin yliopistolla äsken vieraillut amerikkalainen sosiologi Chris Bail.

Bail kollegoineenaltisti joukon demokraattien ja republikaaninen kannattajia julmalle ihmiskokeelle. Kuukauden kokeeseen osallistuneet saivat pienen rahapalkinnon siitä, että seurasivat kilpailevan puolueen sanomaa suotavia twitter-botteja eli automatisoituja tilejä. Republikaanien mielipiteet muuttuivat entistä konservatiivisemmiksi, kun he olivat seuranneet kuukauden liberaalibotteja. Demokraattien mielipiteet muuttuivat niin ikään liberaalimmiksi republikaanibottien seuraamisessa, joskaan muutos ei ollut tilastollisesti merkittävä.

Kaikukammiot ja kuplat ovat toki todellisia ilmiöitä, mutta niitä on ollut aina. Meillä on aina ollut oma, rajoittanut tapa käyttää media ja puhua uutisista kaveripiirin kanssa. Kuplat perustuvatkin todennäköisesti vahvemmin median käyttäjien omiin valintoihin kuin algoritmeihin. Vahvimmat filtterit ovat omassa päässämme. Vahvistusharha saa meidät luottamaan ja jakamaan uutisia, jotka pönkittävät omia ennakkokäsityksiämme. Mediakriittisyys ulottuu lähinnä vain siihen tietoon, joka kyseenalaistaa oletuksiamme.

Kuplaantuminen ei myöskään palvele somealustojen bisneslogiikkaa, sillä omiin siiloihinsa juuttuneet käyttäjät eivät ole kaupallisesti niille yhtä kiinnostavia kuin monipuolisemmin verkottuneet käyttäjät. Sen sijaan somealustojen bisneslogiikka näyttää edistävän voimakkaita tunteita herättävien tekstien ja kuvien tuottamista ja jakamista, mikä puolestaan voi voimistaa polarisaatiota. Ilmiössä siis riittää vielä tutkimista.

4 kommenttia

Huomiotalouden orjat

Olen opettanut viestinnän tutkimuksen peruskurssia yliopistolla jo kymmenisen vuotta. Minulla on tapana aloittaa kurssi esittelemällä erilaisia tapoja ymmärtää viestintä ja sen rooli yhteiskunnassa. Karkeasti: yhdet ajattelevat viestinnän olevan ensi sijassa informaation tai tiedon siirtämistä, toiset merkitysten tuottamista ja tulkintaa ja kolmannet yhteisön tai yhteiskunnan rakentamista tai ylläpitoa.

Tänä syksynä päätin hiukan päivittää tätä jäsennystä. Viime aikoina minusta on alkanut tuntua, että mitä jos viestintä onkin ensi sijassa huomion herättämistä ja yritystä kanavoida tuota huomiota erilaisiin tarkoituksiin.

Yhä enemmän näyttää siltä, että elämme huomiotaloudessa, jossa keskeisenä tavoitteena on herättää huomiota: markkinoida itseä ja omia saavutuksiin, tai mollata muita, nostaa moraalista paheksuntaa ja kanavoida tuota huomiota tai kohua maineeksi, rahaksi, poliittisen kampanjoinnin välineeksi ja ties miksi.

Ajatus huomiotaloudesta perustuu havaintoon, että nykyään informaatiota ja tietoa on saatavilla yltäkylläisesti. Niukkuutta sen sijaan on informaatiolle tarjottavasta huomiosta. ”Huomiotaloudessa se, joka hallitsee keskustelua ja rakentaa kaikkien seuraamia paraateja, pystyy kääntämään rahavirrat puoleensa”, totesi Jari Sarasvuo aikanaan Huomiotalous –kirjassaan.

Vaikka taloustieteilijät eivät olekaan vakuuttuneita siitä, miten huomion muuttaminen rahaksi lopulta onnistuu, huomiotaloudesta on tullut yhä osuvampi kuvaus nykyajan mediamaisemasta. Huomiotalouden kehitykseen on vaikuttanut ennen kaikkea se, tarjolla oleva informaatio ja tieto ovat yhä useammin ilmaista. Kuten ranskalainen kirjallisuuden professori Yves Citton kirjassaan The ecology of attention huomauttaa, tämä kehitys ei ole tapahtunut ilman uhrauksia: Kun tuote on ilmainen, varsinainen tuote olet sinä, tarkemmin sanottuna sinun huomiosi”. Citton nimeää ADHD:n huomiotalouden ajan sairaudeksi.

Huomiostamme on tullut kauppatavaraa, mistä vaikkapa Facebookin Cambridge Analytica –skandaali on hyvä osoitus. Amerikkalainen oikeustieteilijä Tim Wu tiivistää tämän ilmiön kirjassaan Merchants of attention: kun meistä on yhä enemmän dataa saatavilla, meistä tullut yhä alttiimpia erilaisille manipulointiyrityksille.

Paras esimerkki huomiotalouden olemassaolosta on varmaankin Donald Trump. Hän rakensi nousunsa presidentiksi Diili-ohjelman kautta. Niihin aikoihin Trumpin ura liikemiehenä oli aallonpohjassa. Epäonnistuneiden laajennusten seurauksena Trumpin bisnesimperiumi oli konkurssikypsä. Velkojat päättelivät kuitenkin, että tappioista tulee pienemmät jos Trumpin annetaan jatkaa, sillä hänen julkinen huomioarvonsa oli niin merkittävä.

Presidenttikampanjassaan Trump onnistui tekemään amerikkalaisesta liberaalimediasta oman huomiotaloutensa orjan. Media raportoi uskollisesti Trumpin ja hänen lähipiirinsä toilailuista ja tämä huomio kääntyi lopulta Trumpin eduksi. Sama meno on jatkunut presidenttikaudella. Ainakin toistaiseksi Trump on osoittautunut täysin immuuniksi erilaisille skandaaleille.

Sama ilmiö selittänee meilläkin suuren osan perussuomalaisten kasvavasta suosiosta. Mitä enemmän heitä paheksutaan somessa ja uutismediassa, sitä paremmin he onnistuvat hankkimaan uusia kannattajia.

Uutismediasta on tullut huomiotalouden orja, eikä se näytä keksivän sitä, miten irrottautua vanhasta toimintalogiikastaan. Journalismin hanakkuus ripustautua somekohuihin on vain vahvistanut tätä logiikkaa.

Toki irrottautuminen huomiotaloudesta on vaikeaa, sillä me muutkin olemme enemmän tai vähemmän huomiotalouden orjia. Huomion herättämisestä ja itsensä markkinoimisesta on tullut kansalaisvelvollisuus. Kuten kulttuurin ja median pätkätyöläiset ironisesti huomauttavat: Life is a pitch, elämä on myyntipuhe. Tätä promootion kulttuuria analysoi hauskasti ja tarkasti Pontus Purokurun tänä syksynä ilmestynyt anti-romaani Römaani.

 

Jätä kommentti

Somevaikuttajan menetetty maine

Bloggareista ja videobloggareista on tullut näkyviä vaikuttajia, jotka ohjailevat tuhansien tai miljoonien seuraajiensa ruoka- ja elämäntapavalintoja – ja vaikuttavat siinä ohessa myös ruokatrendeihin. Suuri näkyvyys ja sen mukanaan tuoma vaikutusvalta altistavat somevaikuttajat tosin myös tarkkailulle ja kritiikille.

Ja kriitikoiden riemu on suuri, kun ruoka- tai terveysbloggari paljastuu huijariksi. Näin kävi tunnetulle ruokavaikuttajalle Yovana Mendozalle, joka tunnetaan ennen kaikkea YouTubessa Rawvana -nimellä julkaisemistaan videoista. Hän on onnistunut hankkimaan kolme miljoonaa seuraajaa YouTubessa ja Instagramissa raakaravintoon pohjautuvan veganismin terveysvaikutuksia hehkuttavilla julkaisuillaan. Kohu syntyi siitä, että toinen somevaikuttaja otti hänestä kuvan hymyilemässä kalalautasen äärellä balilaisessa ravintolassa ja julkaisi sen myöhemmin. Video paljasti, että Mendoza yritti peitellä kalaa, kun tajusi, että se mitä tapahtui, ei olisi hyväksi hänen imagolleen.

Mendoza julkaisi nopeasti oman videon, jossa hän yritti selittää, että syö kalaa korkeintaan kerran kahdessa kuussa. Mutta imagotappio oli jo syntynyt, monet häntä seuraavat vegaanit raivostuivat. Kriitikot puolestaan pääsivät pilkkaamaan veganismia. Syntyi ’fishgate’, josta raportoitiin myös perinteissä uutismediassa.

Ilmiö ei liity mitenkään erityisesti pelkästään veganismiin, sillä itseoppineet terveysgurut edustavat monia erilaisia dieettejä. Julkkispsykologi Jordan Peterson on hehkuttanut lihadieettiä, joka paransi häneltä masennuksen. Jotkut näkyvät extreme-karppaajat ja paleogurut mainostavat myös lihan positiivisia vaikutuksia.

Samaan aikaan tieteellinen asiantuntijuus on kärsinyt inflaation ruokaan ja terveyteen liittyvissä asioissa. Verkon ja sosiaalisen median aikakaudella itseoppineet bloggarit, lyhyen koulutuksen saaneet ravintoterapeutit, elämäntapa-asiantuntijat ja muut (some)julkkikset ovat haastaneet tehokkaasti tieteeseen nojaavia asiantuntijoita ja (pitkän koulutuksen saaneita) ravitsemusterapeutteja.

Lisäksi tutkijoiden ja itsensä asiantuntijoina brändänneiden väliin sijoittuu joukko tieteellistä ja kokemusperäistä tietoa yhdisteleviä kenttäasiantuntijoita. Osa heistä haastaa avoimesti tieteen virallisia näkemyksiä ja ravintosuosituksia, osa taas myötäilee.

Tapaus kertoo kiinnostavasti uudenlaisesta julkkiskulttuurista ja sen lieveilmiöistä.  Somevaikuttajien markkinoimat dieetit synnyttävät muoteja ja houkuttelevat seuraajia, jotka eivät osaa erotella itseoppineen terveysgurun imagonrakennusta terveystiedosta. Muotidieettien seurausilmiönä syntyy erilaisia terveysvaivoja, joita lääkärit kohtaavat päivittäin.

Mediasosiologi Zeynep Tufekcion kutsunut YouTubea suureksi radikalisoijaksi, sillä sen toimintalogiikka suosii kärjistyksiä ja äärimmäisyyksiä, jotka herättävät tunteita, synnyttävät jakoja ja tykkäyksiä. Guardianiin tapauksesta kirjoittanut Arwa Mahdawi sanoo ilmiön ruokkivan ruokafundamentalismia. Kun keskiluokka tylsistyy elämäänsä, se alkaa etsiä puhtaita ja äärimmäisiä kokemuksia.

Jätä kommentti

#valtamedia – tuo myyttinen voima

valtamedia

”Valtamedia toimii joka tapauksessa meitä vastaan”, valitti Paavo Väyrynen tiedotustilaisuudessaan, jossa hän kertoi MV-lehden perustajan Ilja Janitskinin olevan myös puolueensa listoilla. Väyrynen on ollut valtamedian kriitikko jo kauan, Janitskin jonkin aikaa.

Media, myöhemmin valtamedia on kiusannut poliitikko Väyrystä koko hänen uransa ajan: vähätellyt, sulkenut ulkopuolelleen ja ratkaissut vaaleja Väyrysen tappioksi. Itse asiassa Väyrynen oli se henkilö, joka keksi ryhtyä puhumaan mediasta Suomessa jo 1970-luvun alussa. Silloin kaikki muut puhuivat korkeintaan tiedotusvälineistä.

Tämän kertoi viestinnän emeritusprofessori Osmo A. Wiio minulle reilut 10 vuotta sitten, kun selvitin sanan varhaisvaiheita Suomessa. Ihmettelin ääneen Wiiolle, miten Helsingin yliopiston viestinnän opiskelijat perustivat jo 1971 ainejärjestön nimeltä Media ry. Vaikka tätä sanaa ei tuossa vaiheessa käyttänyt juuri kukaan, ehkä ruotsinkielisiä lukuun ottamatta. Wiio muisti, että juuri Väyrynen oli ensimmäisten joukossa alkanut puhua mediasta, tehostaakseen valitustaan siitä, miten Yle tai sanomalehdet kohtelivat häntä kaltoin. Väyrysen jälkeen muutkin alkoivat puhua mediasta.

Valtamedia –käsitteen juuret ovat hiukan lähempänä historiassa. Termin mainstream media tekivät tunnetuksi amerikkalaiset tutkijat Edward S. Herman ja Noam Chomsky kirjassaan Manufacturing Consent: The Political Economy of the Mass Media. Hermanin ja Chomskyn propagandamallin mukaan suurimpien tiedotusvälineiden omistus, mainonta ja kytkennät yhteiskunnalliseen eliittiin tuottavat myös taloudellista ja poliittista eliittistä tukevaa viestintää. Tätä he kutsuivat propagandaksi.

Valtamedia-termi levisi nopeasti kriittisten mediatutkijoiden käyttöön. Vähitellen se irtautui kriittisistä ja poliittisista konnotaatioistaan ja valtamediasta tuli yleistermi kuvaamaan vaikutusvaltaista ja laajalevikkistä journalistista mediaa. Journalismista puhuttaessa vaikkapa Yleä ja Hesaria.

Viime vuosina useat mediatutkijat ovat kuitenkin alkaneet vältellä valtamedia –termiä. Syynä ei ole pelkästään mediamaiseman pirstoutuminen, vaan ennen kaikkea se, että valtamedia on kaapattu uusiin tarkoituksiin. Kaapparit ovat osin samoja kuin valeuutisenkin yhteydessä. Suomessa valtamedia ja sen kritiikki on noussut suosituksi MV-lehden ja Magneettimedian kaltaisilla foorumeilla, jotka profiloivat itsensä unohdetun kansan äänenä perinteistä journalismia ja vakiintuneita uutismedioita vastaan.

Valeuutisen tapaan valtamediasta on tullut politiikan tutkija Ernesto Laclaun termein kelluva merkitsijä. Kyse ei ole pelkästään siitä, että jollekin sanalle annetaan vaihtoehtoisia tai kilpailevia merkityksiä, vaan siitä, miten sanasta tulee poliittisen kamppailun kohde ja väline. Tässä tapauksessa varsinkin nationalistinen (ääri)oikeistolainen liikehdintä on ominut joitakin yleisessä käytössä olevia sanoja vastustajiltaan ja ottanut ne oman kulttuuriseen hegemoniaan pyrkivän projektinsa osaksi.

Jälleen voi kysyä, kannattaako omittu sana luovuttaa kilpailijoiden käyttöön. Varsinkin jos sillä on vielä ihan järkevää käyttöä aiemmassa merkityksessään. Sen sijaan voi miettiä, kannattaako Väyrysen kaltaisille ”valtamedian” kriitikoille enää tarjota heidän toivomaansa uhrijulkisuutta. Vaikka Väyrynen on jo poliittiset eväänsä syönyt, perinteisen mediapelin hän vielä osaa.

 

1 kommentti

Kaikki valheet eivät ole samanlaisia – #valeuutinen

Näyttökuva 2019-02-14 kello 9.03.11Politiikka on myös kamppailua sanojen merkityksistä. Aina ei tarvitse keksiä uusia sanoja, vaan yhtä tärkeää on määritellä yhteisessä käytössä olevia avainsanoja niin, että ne palvelevat omia tarkoituksia. Kun politiikasta on tullut yhä leimallisemmin identiteettipolitiikkaa, ”me” ja ”muut” täytyy erottaa toisistaan.

Sanat ovat tärkeitä myös akateemisessa maailmassa. Tutkimukseen tarvitaan käsitteitä, jotka ottavat haltuun, rajaavat ja tekevät ymmärrettäviksi tutkittavia ilmiöitä. Paitsi tutkimuksen apuvälineitä, käsitteet ovat myös akateemisen kulttuurin toteemeja, jotka viestivät heimoon tai koulukuntaan kuulumisesta.

Joskus akateemiset käsitteet ja politiikan käsitteet kohtaavat, sekoittuvat ja muuttavat merkitystään. Alkaa käsitteiden politisointi.

Valeuutinen on yksi viime vuosien käytetyimpiä termejä mediasta ja journalismista puhuttaessa. Eräs amerikkalainen sanakirja valitsi sen jopa vuoden 2017 sanaksi. Valeuutisen kaltaisia ilmiöitä on toki ollut ennenkin, sillä huhuilla, puolitotuuksilla ja sepitteillä on aina ollut oma paikkansa viestinnän historiassa. Itse termiä fake news alettiin kuitenkin käyttää enemmän vasta vuoden 2016 paikkeilla.

Yhdeksi valeuutinen -sanan maailmanvalloituksen kätilöksi on nimetty kanadalainen toimittaja ja tutkija Craig Silverman. Vuoden 2014 lopulla Buzzfeed uutissivustolla työskentelevä Silverman huomasi verkossa nopeasti leviävän tarinan, jonka mukaan Teksasissa yksi perhe oli joutunut karanteeniin ebolatartunnan takia. Perättömän tarinan takana oli National Report -niminen verkkosivusto, jonka Silverman nimesi valeuutissivustoksi.

Vuoden 2016 puolimaissa, Silverman havaitsi, että Makedonian Velesin kaupungista tulvi maailmalle mitä omituisimpia sepitettyjä tarinoita, joita jaettiin ahkerasti sosiaalisessa mediassa. Myöhemmin selvisi, että ne olivat osa Yhdysvaltain presidentinvaalien kampanjointia. Sittemmin paljastui lisää valeuutispajoja, trollitehtaita tai bottiarmeijoita, joiden avulla manipuloitiin äänestäjien mieliä tai muuten vain heräteltiin epäluuloja ja lietsottiin levottomuutta.

Valeuutisia, niiden tuottamista, jakamista ja vaikutuksia on tutkittu jo aika paljon, vaikka itse termiä ei voikaan pitää vakiintuneena akateemisena käsitteenä. Yksinkertaisesti määriteltynä valeuutinen tarkoittaa kokonaan tai osittain sepitettyä tarinaa, joka esittää olevansa uutinen. Tavoitteena on siis johtaa lukijaa tai katsojaa harhaan lainaamalla journalismin uskottavuutta. Motiivina on yleensä poliittinen mielipiteenmuokkaus tai yksittäisen henkilön, organisaation tai yhteisön negatiivinen leimaaminen. Valeuutisten teko palvelee myös kaupallisia intressejä, sillä niiden levityksellä kerätään mainostuloja.

Valeuutinen on siis disinformaation tai informaatiovaikuttamisen muoto. Sanan yleistyessä sillä kuitenkin alettiin julkisessa puheessa tarkoittaa suurin piirtein mitä tahansa, jonka jonkun mielestä oli valheellista. Donald Trump kaappasi myös sanan käyttöönsä haukkumalla tunnettujen sanomalehtien tai tv-kanavien uutisia valeuutisiksi, silloin kuin ne eivät häntä miellyttäneet. Valeuutisesta tuli leimakirves amerikkalaisen populistisen oikeiston infosodassa liberaalia ”valtamediaa” vastaan. Kun aiemman tulkinnan mukaan valeuutiset levisivät lähinnä perinteisen uutismedian ulkopuolella, nyt uutismediasta itsestään tuli valeuutisten sylttytehdas.

Sittemmin valeuutisista ovat puhuneet Trumpin tapaan muutkin populistipoliitikot. Esimerkiksi puolustusministeri Jussi Niinistö leimasi Ylen vuoden 2017 alussa julkaiseman uutisen kaksoiskansalaisia koskevista säännöistä puolustusvoimissa valeuutiseksi ja vaati anteeksipyyntöä. Yle pysyi uutisen takana ja asia sai myöhemmin julkisuudessa vahvistuksen.

Tämä ei toki ole ainoa tapa, jolla sanaa on politisoitu. Puhe valeuutisista on palvellut myös perinteisen uutismedian pyrkimyksiä esittäytyä itseoikeutettuna objektiivisen tiedon välittäjänä, ikään kuin disinformaation ongelmat eivät koskisi myös sitä. Sain muistutuksen tästä kun annoin äsken haastattelun sanomalehdelle valeuutisista ja niiden tunnistamisesta. Seuraavana päivänä sain pitkän sähköpostin tuntemattomalta kirjoittajalta, jossa minua tituleerattiin feikkiprofessoriksi ja lueteltiin joukko esimerkkejä ns. laatumedian valheellisisista uutisista. Silti on hyvä erotella valeuutiset muuten vain huonoista uutisista: kaikki valheet eivät ole samanlaisia.

Termin politisoituminen ja hämärtyminen on saanut muutamat mediatutkijat vaatimaan, että sen käytöstä pitäisi luopua. En ole oikein vakuuttunut tästä vaatimuksesta enkä varsinkaan sen perustelusta. Valeuutisen määritelmä on toki julkisessa keskustelussa laajentunut ja hämärtynyt, mutta yhtenä informaatiovaikuttamisen muotona se on aika selkeästi ymmärrettävissä.

Termin poliittinen leimaaminen ja hyväksikäyttö ei ole riittävä peruste sen käytöstä luopumiseen akateemisessa maailmassa. Tutkijat ovat aika heikkoja, jos he taipuvat populistiseen trollaukseen.

 

Jätä kommentti

Tiedejulkisuuden ohituskaista

Helsingin Sanomat käynnisti viime sunnuntaina vilkkaan keskustelun uutisellaan ” Tutkimus paljastaa: Koulujen uudet menetelmät heikentävät oppimista merkittävästi”. Siinä psykologian emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvinen arvosteli voimakkaasti peruskoulun uusia opetusmenetelmiä ja erityisesti digilaitteiden käyttöä.

Itse aiheen lisäksi tapauksessa on kiinnostavaa se, että väitteet opetuksen ongelmista perustuivat tutkimukseen, jota ei ole vielä julkaistu. Tämä teki kunnon keskustelun aiheesta jokseenkin mahdottomaksi. Tapaus toi mieleen myös muutama vuosi sitten Tutkimuseettisen neuvottelukunnan käsittelyssä olleen kantelun tutkimustulosten julkaisemista. Kantelussa oli esillä tapaus, jossa eräs tutkimusryhmä oli kertonut näyttävästi tuloksiaan mediassa, vaikka niitä ei ollut vielä julkaistu missään. Tarjolla oli vain powerpoint, johon oli koottu maistiaisia tutkimuksen keskeisistä tuloksista. Itse julkaisu oli vasta vertaisarvioinnissa, eikä tuloksiin skeptisesti suhtautunut kantelija saanut pyynnöstään huolimatta tutustua siihen[i].

Kyse on ilmiöstä, jossa uutismediasta on tullut ohituskaista tiedejulkisuuteen. Näyttää siltä, että vielä julkaisemattomasta tutkimuksesta uutisointi on yleistynyt. Tiedeviestinnän tutkimuksessa tätä ilmiötä on kutsuttu ”tiedotustilaisuustieteeksi” (science by press conference, science by press release). Sitä ruokkii varsinkin tieteen kaupallistuminen ja tunnetuimpana esimerkkinä tästä on kylmäfuusion ”keksiminen” 1989.

Tieteen kaupallistumisen lisäksi taustalla on usein tutkijoiden tai tutkimusryhmien kilpailu tai koulukuntien välinen kiistely. Julkisuuden kautta haetaan näkyvyyttä omalle tutkimukselle ja tukea omille mielipiteille tai asiantuntijanäkemykselle kiistanalaisissa kysymyksissä. Mediajulkisuuden areenoilla keskustelun ja argumentoinnin pelisäännöt ovat erilaiset kuin tieteen omilla areenoilla. Mediajulkisuudessa on helpompi keskustella yleiseen mielipiteeseen tai arkijärkeen vetoavilla väitteillä, ja ohittaa näin tieteellinen keskustelu.

Tiedejulkisuuden ja tieteellisen keskustelun näkökulmasta tämä kehitys sisältää myös ongelmia. Ongelman tunnisti myös Tutkimuseettinen neuvottelukunta kun se muutama vuosi sitten sisällytti hyvään tieteelliseen käytäntöön myös tutkimustulosten vastuullisen julkaisemisen.

Kun mediassa esitellään uusia tutkimustuloksia, on tärkeää, että kansalaiset voivat luottaa siihen, että tutkimustuloksia on ennen julkaisua arvioitu tiedeyhteisön sisällä. Eri tieteenaloilla tähän periaatteeseen suhtaudutaan eri tavoin. Esimerkiksi biolääketieteessä kontrolloidaan hyvin tiukasti sitä, että keskeneräisestä tutkimuksesta ei saa kertoa tuloksia etukäteen. Joillakin aloilla suhtautuminen on huomattavasti väljempää.

Kriittinen suhtautuminen tulosten julkaisemiseen ennen aikojaan mediassa ei tarkoita tutkijan oikeuksien kaventamista. Tutkijalla on monia muitakin tapoja osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. Tutkija voi kommentoida ja tulkita ajankohtaisia ilmiöitä ja osallistua myös yhteiskuntapoliittiseen keskusteluun oman asiantuntemuksensa pohjalta. Vielä julkaisemattomaan tutkimukseen vetoaminen ei kuitenkaan herätä luottamusta.

 

[i] Kirjoitin tapauksesta Ulla Järven ja Tuukka Tammen toimittamassa kirjassa Maito tapaa ja muita outoja tiedeuutisia (Vastapaino 2016).

Jätä kommentti

Koodinvaihto eli miten valta puhuu

Näyttökuva 2018-09-30 kello 10.36.13

Jokainen meistä on varmaan joskus joutunut tilanteeseen, jossa omaa puhetta ja äänensävyä pitää säätää sellaiseksi, että tulisimme kuulluksi. Tätä kutsutaan koodinvaihdoksi. Muutamme omaa tapaamme puhua niin, että pystymme kaventamaan sosiaalista etäisyyttä keskustelukumppanimme kanssa. Tämä on tyypillistä tilanteissa, joissa keskustelijoiden sosiaalinen tausta, luokka-asema tai ihonväri on erilainen.

Tänä vuonna on ilmestynyt kaksi elokuvaa, joiden keskeinen juonikuvio rakentuu koodinvaihdon ympärille, Spike Leen BlacKkKlansman ja Boots Rileyn Sorry to Bother You. Molemmat käsittelevät arkipäivän rasismia ja kieleen perustuvaa vallankäyttöä. Kummankin elokuvan päähenkilö vaihtaa äänensä valkoiseksi. Mutta muuten elokuvat ovat hyvin erilaisia.

BlacKkKlansmanin sankari Ron Stallworth on ainoa musta poliisi Colorado Springsin poliisiasemalla 1970-luvulla. Hän soluttautuu Ku Klux Klaniin puhumalla puhelimessa kuin valkoinen rasisti, joka ihailee klaania.Kasvokkaiset tapaamiset hoitaa hänen puolestaan valkoinen poliisikollega. Sorry to Bother You –elokuvan sankari on puolestaan nykypäivän Oaklandissa asuva puhelinmyyjä Cassius ”Cash” Green, joka muuttuu mestarimyyjäksi löydettyään valkoisen äänen sisältään.

Ron Stallworhin koodinvaihto tarkoittaa lähinnä pientä hienosäätöä, sillä hänen ei tarvitse olennaisesti muuttaa puhetyyliään. Hän osoittaa, että se, mitä pidämme mustana ja valkoisena äänenä, ovat itse asiassa monella tapaa sopimuksenvaraisia asioita. Sen sijaan Cash Greenille valkoinen ääni tarkoittaa paljon syvällisempää muutosta, jossa hän joutuu muokkaamaan koko identiteettiään. Valkoisesta äänestä tulee valkoisuuden performanssi, jossa Cash häivyttää mustan miehen identiteettinsä. Valkoisen äänensä löytäneestä Cashista tulee mestarimyyjä, joka onnistuu vakuuttamaan valkoiset keskiluokkaiset asiakkaansa kerta toisensa jälkeen. Hänestä tulee ”power caller”, joka nousee tavallisten surkeasti palkattujen myyjien alakerrasta kullatun hissin avulla yläkertaan, jossa tehdään isoja diilejä.

Sorry to Bother You alleviivaa koodinvaihtoa niin, että Cashin valkoisen äänen tulkitsee itse asiassa valkoihoinen koomikko David Cross. Valkoinen ääni jää myös päälle Cashin viettäessä vapaa-aikaa, sillä hän huomaa pärjäävänsä sillä paremmin muissakin tilanteissa. Kapitalismiin sopeutuminen, työssä tai kuluttajana, onnistuu paremmin valkoisena. Musta ääni toimii vain omassa stereotyyppisessä lokerossaan, kuten elokuva havainnollistaa yhdessä hauskimmista kohtauksistaan. Cash on kutsuttu bisnesguru Steve Liftin kokaiini-orgioihin ja häntä vaaditaan räppäämään. Esityksestä ei aluksi tahdo tulla mitään, kun Cash kamppailee oman identiteettinsä ja stereotyyppisten odotusten kanssa. Sitten hän vaihtaa äänensä mustaksi räppäriksi ja valkoinen yleisö villiintyy. Cashin lyriikka koostuu n-sanan rytmikkäästä toistelusta.

Kohtaus tuo esiin, miten elokuvat ovat ihan eri maata. BlacKkKlansman on melko perinteinen poliittinen kasvutarina, kun taas Sorry to Bother You purkaa viiltävästi paitsi arkipäivän rasismia myös nykypäivän riistokapitalismia. Steve Liftin johtama WorryFree tarjoaa työntekijöilleen vankilaa muistuttavan kokonaispaketin, jossa orjatyö ei ole vain metafora, vaan konkreettista todellisuutta. BlacKkKlansman on siisti ja hallittu kokonaisuus, Sorry to Bother You rujo ja monella tapaa keskeneräinen. Molemmat elokuvat ovat vahvasti poliittisia, mutta hyvin eri tavalla. Kuvaavaa sinänsä, että Boots Riley on arvostellut kärkevästi Spike Leen sankaritarinaa mustasta poliisista, joka ei hänen mukaansa perustu todellisuuteen.

Sorry to Bother You on hervoton musta komedia, joka absurdius ja tyylilajien yhdistely muistuttavat viime vuonna ilmestynyttä Jordan Peelen elokuvaa Get Out. Molemmissa on kulttileffan aineksia.

 

%d bloggaajaa tykkää tästä: