1 kommentti

Somekuplat – vahvin filtteri on omassa päässä

Kaikukammiosta, filtterikuplista ja sosiaalisista kuplista on puhuttu viime vuosina paljon. Usein oletus on, että nimenomaan internetin ja sosiaalisen median algoritmit tuottavat samanmielisten kuplia, jotka puolestaan vahvistavat poliittista polarisaatiota.

Facebookia, Googlea ja kumppaneita voi syyttää monista asioista, mutta tutkimus ei näytä kovin selkeästi tukevan oletusta, että nimenomaan algoritmit synnyttäisivät polarisaatiota. Saksalaissyntyinen mediatutkija Axel Bruns pyrkiikin kyseenalaistamaan kuplateesin tuoreessa kirjassaan Are filter bubbles real?(2019).

Brunsin mukaan näyttää siltä, että runsaasti sosiaalista mediaa käyttävät altistuvat yleensä monipuolisemmalle mediatarjonnalle kuin perinteistä mediaa käyttävät. Analyysi Saksan eri puolueiden kannattajien twitter-verkostostoista osoitti, että ainoastaan oikeistopopulistisen AfD-puolueen kannattajat tviittailivat omassa kuplassaan kun taas muiden puolueiden kannattajien verkostot limittyivät tiiviisti toisiinsa. Tutkimukset eivät myöskään osoita, että personointi olisi erityisen vahvaa Google-hauissa. Erilaisia tuloksia selittävät pääosin vain hakijan sijainti ja haun kieli.

Brunsin mukaan kaikukammiot lanseerannut oikeustieteilijä Cass Sunstein ja filtterikuplat tunnetuksi tehnyt aktivisti ja yrittäjä Eli Pariser perustavat teesinsä lähinnä anekdooteille. Samoin arkipuheessa algoritmien vaikutusta kupliin todistellaan juuri erilaisten satunnaisten esimerkkien varassa. Nämä satunnaiset esimerkit sitten yleistetään ilmiön olemassa olon todisteiksi.

Kilpailevaa maailmankuvaa tarjoileva tieto ja sitä kautta monipuolisempi mediatarjonta ei välttämättä saa meitä miettimään asioita uusiksi. Itse asiassa voi käydä päinvastoin. Tähän tulokseen päätyi Helsingin yliopistolla äsken vieraillut amerikkalainen sosiologi Chris Bail.

Bail kollegoineenaltisti joukon demokraattien ja republikaaninen kannattajia julmalle ihmiskokeelle. Kuukauden kokeeseen osallistuneet saivat pienen rahapalkinnon siitä, että seurasivat kilpailevan puolueen sanomaa suotavia twitter-botteja eli automatisoituja tilejä. Republikaanien mielipiteet muuttuivat entistä konservatiivisemmiksi, kun he olivat seuranneet kuukauden liberaalibotteja. Demokraattien mielipiteet muuttuivat niin ikään liberaalimmiksi republikaanibottien seuraamisessa, joskaan muutos ei ollut tilastollisesti merkittävä.

Kaikukammiot ja kuplat ovat toki todellisia ilmiöitä, mutta niitä on ollut aina. Meillä on aina ollut oma, rajoittanut tapa käyttää media ja puhua uutisista kaveripiirin kanssa. Kuplat perustuvatkin todennäköisesti vahvemmin median käyttäjien omiin valintoihin kuin algoritmeihin. Vahvimmat filtterit ovat omassa päässämme. Vahvistusharha saa meidät luottamaan ja jakamaan uutisia, jotka pönkittävät omia ennakkokäsityksiämme. Mediakriittisyys ulottuu lähinnä vain siihen tietoon, joka kyseenalaistaa oletuksiamme.

Kuplaantuminen ei myöskään palvele somealustojen bisneslogiikkaa, sillä omiin siiloihinsa juuttuneet käyttäjät eivät ole kaupallisesti niille yhtä kiinnostavia kuin monipuolisemmin verkottuneet käyttäjät. Sen sijaan somealustojen bisneslogiikka näyttää edistävän voimakkaita tunteita herättävien tekstien ja kuvien tuottamista ja jakamista, mikä puolestaan voi voimistaa polarisaatiota. Ilmiössä siis riittää vielä tutkimista.

2 kommenttia

Huomiotalouden orjat

Olen opettanut viestinnän tutkimuksen peruskurssia yliopistolla jo kymmenisen vuotta. Minulla on tapana aloittaa kurssi esittelemällä erilaisia tapoja ymmärtää viestintä ja sen rooli yhteiskunnassa. Karkeasti: yhdet ajattelevat viestinnän olevan ensi sijassa informaation tai tiedon siirtämistä, toiset merkitysten tuottamista ja tulkintaa ja kolmannet yhteisön tai yhteiskunnan rakentamista tai ylläpitoa.

Tänä syksynä päätin hiukan päivittää tätä jäsennystä. Viime aikoina minusta on alkanut tuntua, että mitä jos viestintä onkin ensi sijassa huomion herättämistä ja yritystä kanavoida tuota huomiota erilaisiin tarkoituksiin.

Yhä enemmän näyttää siltä, että elämme huomiotaloudessa, jossa keskeisenä tavoitteena on herättää huomiota: markkinoida itseä ja omia saavutuksiin, tai mollata muita, nostaa moraalista paheksuntaa ja kanavoida tuota huomiota tai kohua maineeksi, rahaksi, poliittisen kampanjoinnin välineeksi ja ties miksi.

Ajatus huomiotaloudesta perustuu havaintoon, että nykyään informaatiota ja tietoa on saatavilla yltäkylläisesti. Niukkuutta sen sijaan on informaatiolle tarjottavasta huomiosta. ”Huomiotaloudessa se, joka hallitsee keskustelua ja rakentaa kaikkien seuraamia paraateja, pystyy kääntämään rahavirrat puoleensa”, totesi Jari Sarasvuo aikanaan Huomiotalous –kirjassaan.

Vaikka taloustieteilijät eivät olekaan vakuuttuneita siitä, miten huomion muuttaminen rahaksi lopulta onnistuu, huomiotaloudesta on tullut yhä osuvampi kuvaus nykyajan mediamaisemasta. Huomiotalouden kehitykseen on vaikuttanut ennen kaikkea se, tarjolla oleva informaatio ja tieto ovat yhä useammin ilmaista. Kuten ranskalainen kirjallisuuden professori Yves Citton kirjassaan The ecology of attention huomauttaa, tämä kehitys ei ole tapahtunut ilman uhrauksia: Kun tuote on ilmainen, varsinainen tuote olet sinä, tarkemmin sanottuna sinun huomiosi”. Citton nimeää ADHD:n huomiotalouden ajan sairaudeksi.

Huomiostamme on tullut kauppatavaraa, mistä vaikkapa Facebookin Cambridge Analytica –skandaali on hyvä osoitus. Amerikkalainen oikeustieteilijä Tim Wu tiivistää tämän ilmiön kirjassaan Merchants of attention: kun meistä on yhä enemmän dataa saatavilla, meistä tullut yhä alttiimpia erilaisille manipulointiyrityksille.

Paras esimerkki huomiotalouden olemassaolosta on varmaankin Donald Trump. Hän rakensi nousunsa presidentiksi Diili-ohjelman kautta. Niihin aikoihin Trumpin ura liikemiehenä oli aallonpohjassa. Epäonnistuneiden laajennusten seurauksena Trumpin bisnesimperiumi oli konkurssikypsä. Velkojat päättelivät kuitenkin, että tappioista tulee pienemmät jos Trumpin annetaan jatkaa, sillä hänen julkinen huomioarvonsa oli niin merkittävä.

Presidenttikampanjassaan Trump onnistui tekemään amerikkalaisesta liberaalimediasta oman huomiotaloutensa orjan. Media raportoi uskollisesti Trumpin ja hänen lähipiirinsä toilailuista ja tämä huomio kääntyi lopulta Trumpin eduksi. Sama meno on jatkunut presidenttikaudella. Ainakin toistaiseksi Trump on osoittautunut täysin immuuniksi erilaisille skandaaleille.

Sama ilmiö selittänee meilläkin suuren osan perussuomalaisten kasvavasta suosiosta. Mitä enemmän heitä paheksutaan somessa ja uutismediassa, sitä paremmin he onnistuvat hankkimaan uusia kannattajia.

Uutismediasta on tullut huomiotalouden orja, eikä se näytä keksivän sitä, miten irrottautua vanhasta toimintalogiikastaan. Journalismin hanakkuus ripustautua somekohuihin on vain vahvistanut tätä logiikkaa.

Toki irrottautuminen huomiotaloudesta on vaikeaa, sillä me muutkin olemme enemmän tai vähemmän huomiotalouden orjia. Huomion herättämisestä ja itsensä markkinoimisesta on tullut kansalaisvelvollisuus. Kuten kulttuurin ja median pätkätyöläiset ironisesti huomauttavat: Life is a pitch, elämä on myyntipuhe. Tätä promootion kulttuuria analysoi hauskasti ja tarkasti Pontus Purokurun tänä syksynä ilmestynyt anti-romaani Römaani.

 

1 kommentti

Tutkijat, säilyttäkää arvokkuutenne

luuranko

”Paska ei muutu paremmaksi, jos sen selluloosakuidulle painaa!” Suunnilleen näillä sanoilla Iltalehden päätoimittaja Perttu Kauppinen vastaa tutkija Heikki Hellmanin osuvaan ja ystävälliseen kommenttiin medioiden mittaamiskäytännöistä. Helsingin Sanomain Säätiön järjestämässä tilaisuudessa (9.10.) keskustellaan siitä, mitä tutkimuksella on annettavaa journalismille.

Jäin pohtimaan, mitä tapahtuisi, jos journalistiikan professorina käyttäisin samaa kieltä puhuessani vaikkapa Iltalehden journalismista.

Päätoimittajan esiintyminen henkii lukkiutunutta asennetta. Jos tutkimus ei tuota välittömiä tuloksia, jotka auttavat lehtibisneksessä, se liitää liian korkealla, irti todellisuudesta. Tämän viestin monet tutkijat saavat kuulla päivittäin, koska asenne ei rajoitu vain yhden iltapäivälehden johtoon. Samalla tutkijat yrittävät kärsivällisesti selittää, miten tutkimus voisi olla hyödyksi ja miksi yhteistyö on kannattavaa. Selittäminen on usein turhaa. Tutkijoita ei kuunnella, koska vastassa ei ole utelias, tiedonhaluinen ja haasteita vastaanottava mieli vaan juuri asenne.

Tutkijalle jää oikeastaan vain kaksi tapaa säilyttää arvokkuutensa.

Hän voi lopettaa taistelun asennetta vastaan, jättää sen mähisemään itsekseen. Vaikka paine tutkimuksen jalkauttamiseen journalismin käytäntöihin on kova, oma arvokkuus kannattaa säilyttää. Minkään alan ammattilaisen ei pidä hakeutua yhteistyöhön sellaisen tahon kanssa, joka ei arvosta ammattilaisen osaamista ja katsoo voivansa kommentoida sitä julkisesti millaisella kielellä tahansa.

Toinen mahdollisuus säilyttää ryhtinsä on jättää yliopisto ja sitoutua selvästi tutkijan osaamista hyödyntävän organisaation tavoitteisiin, vaikkapa sitten mediabisneksen tekemiseen. Silloin tutkija voi kävellä firman kulmahuoneeseen ja kysyä: tätä minä osaan, onko teillä mitään käyttöä sille? Jos on, niin sitten sovitaan pestin pituus ja hinta. Peli on selvä puolin ja toisin, koska kumpikin taho jakaa samat intressit. Tutkijalle avautuu usein kiinnostava näytön paikka, ja hän joutuu miettimään oman osaamisensa juurta jaksain uuden organisaationsa tarpeiden kannalta.

Silloinkaan tutkijan ei kannata hakeutua yhteistyöhön firmojen kanssa, jotka eivät kaipaa toimintaansa ravistelevaa innovatiivista ja kriittistä ajattelua. Sellaisten firmojen näkymät ovat nykyään, niin, kerrassaan kehnoja.

*

Kuva: Vanha piirros ihmisen luurangosta.

https://www.popsci.com/science/article/2013-09/faces-historical-anatomical-drawings/

Jätä kommentti

Ilmastokeskustelun uhrit ja manipulaattorit

greta thun

Jotkut pitävät ilmastonmuutosta vastaan aktiivisesti toimivia uskovaisina ja manipuloituina hölmöinä. Siksi kannattaa katsoa tarkemmin ilmastonmuutokseen liittyvän mielenmuokkauksen lähihistoriaa.

Kun tutkijoiden yksimielisyys ilmastonmuutoksen syistä alkoi tiivistyä, Yhdysvaltain öljyteollisuuden vaikutusvaltainen etujärjestö (API) piti sarjan kokouksia vuonna 1998. Pöydissä istuivat edustajat keskeisistä isoista firmoista, muun muassa Exxonista ja Chevronista. Kokouksen muistiot vuotivat julkisuuteen. Ne kertovat, millaisia päämääriä öljyteollisuus asetti informaatiosodalleen ilmastotiedettä vastaan.

Filosofi Lee McIntyre tiivistää APIn tavoitteita viime vuonna ilmestyneessä kirjassaan Post-Truth (MIT Press). Hänen mukaansa API katsoi onnistuneensa informaatiosodassaan, kun:

  1. tavalliset kansalaiset alkavat epäillä ilmastotutkimusten tuloksia ja tämä epävarmuus muuttuu arkiseksi tietoisuudeksi.
  2. media tunnistaa ja tunnustaa ilmastotutkimuksen epävarmuudet.
  3. media rakentaa uutisoinnissaan tasapainon, jossa skeptikkojen näkemykset ovat samanarvoisia tutkijoiden enemmistön näkemysten kanssa.
  4. keskeiset teollisuusjohtajat saadaan edustamaan skeptisismiä ja viestimään sitä ilmastopolitiikan päättäjille
  5. Kioton ilmastosopimusta tieteellisin perustein kannattavat saadaan näyttämään ikään kuin he olisivat todellisuudesta irrallaan.

On hyvin vaikea sanoa, miten APIn kampanja on onnistunut. Jotain hyvin tuttuahan noissa tavoitteissa on, kun seuraa nykyistä keskustelua. Todennäköisesti ilmastonmuutoksen avaamat bisnesmahdollisuudet ja sähköautojen yleistyminen ovat laittaneet myös öljyteollisuuden miettimään strategioitaan uusiksi.

APIn informaatiosota jättää kuitenkin jälkeensä pari ajankohtaista kysymystä. Ketkä oikeastaan ovat ilmastokeskustelun manipuloituja uhreja? Keiden taloudellisten tai poliittisten toimijoiden etuja palvelee sellaisen disinformaatiokampanjan ajaminen, jonka askelmerkit asetetiin APIn kokouksessa parikymmentä vuotta sitten?

 

 

 

1 kommentti

Poliittisen viestinnän menetetty mahdollisuus

sipiläSakari Piippo on rohkea valokuvaaja, joka kolmisen vuotta sitten kävi kamppailun valtioneuvoston kanslian kanssa siitä, millaisia valokuvia ministereistä saa julkaista. Nyt Piippo on julkaissut kuvat uudessa kirjassaan. Ne ovat myös parhaillaan esillä Valokuvataiteen museossa ja todistavat monien muiden asioiden ohella siitä, miten kanslia näki viestinnällisen uhan siellä missä itse asiassa piili valtava mahdollisuus.

Kohun alkaessa Piippo oli jo jonkin aikaa työskennellyt valtioneuvoston kansliassa. Turhautuneena perinteiseen tapaan kuvata ministereitä ja poliitikkoja lehdistötilaisuuksissa hän alkoi etsiä uusia kuvakulmia. Syntyi valokuvia hassuista ilmeistä, ryppyisistä puvuista ja kravateista. Kun Piippo halusi julkaista kuvat, kanslia yritti lakimiesten voimin estää niiden pääsyn julkisuuteen. Todennäköisesti kansliassa pelättiin kuvien aiheuttavan mainehaittaa poliitikoille. Piipon kuvat rikkoivat perinteisen poliittisen valokuvauksen visuaalisen järjestyksen ja toivat kohteensa esiin usein tahattoman humoristisessa valossa.

Kuvat kuitenkin julkaistiin Suomen Kuvalehdessä ja Journalistissa. Kohu oli valmis. Valtioneuvosto sai niskaansa syytteet sensuroinnista.

Organisaation viestinnän näkökulmasta kanslia olisi tuskin voinut epäonnistuneempaa ratkaisua keksiä. Kun yritettiin suojella ministereitä oletetulta mainehaitalta, heidät kiedottiin skandaaliin.

Lakimiesten ja voimankäytön mobilisoinnin sijaan kanslia olisi voinut tehdä yhteistyötä Piipon kanssa, jopa antaa hänelle hieman resursseja rakentaa näyttely. Avajaiset pystyyn, media paikalle ja muutama huumorintajuinen ministeri kommentoimaan kuvia. Kaikki olisivat voittaneet, skandaali jäänyt piippuun ja tämäkin jälkiviisas bloggaus kirjoittamatta.

Episodi osoittaa sen, kuinka tärkeää organisaation viestinnässä on osata analysoida ristiriitaisia viestejä ja niihin liittyviä tunnemielikuvia. Aivan varmasti Piipon kuvat nostattivat hämmentyneitä tuntemuksia niin ministereiden mielissä kuin valtioneuvoston kansliassa. Juuri tästä syystä ajateltiin, että ne ovat haitallisia. Kuvien uhkaavuus kuitenkin peitti näkyvistä niiden sisältämän valtavan mahdollisuuden rakentaa myönteistä ja inhimillistä kuvaa maan hallituksesta.

Sakari Piipon näyttely ”Eräitä huomioita Suomen poliittisesta järjestelmästä” Suomen valokuvataiteen museossa 13.9.–5.1.2020.

 

 

 

 

Jätä kommentti

Luonnontieteiden rajat piirrettävä selvemmin

04-24-hubble-2Matematiikan nostaminen nykyisen yhteiskunnan ykköstieteeksi on kyseenalainen arvovalinta. Monet näyttävät uskovan siihen, että matematiikkaa hallitsemalla ihmiset ymmärtävät myös yhteiskuntaa paremmin. Rivien väliin kirjautuu toive siitä, että pitkälle matemaattiseen mallintamiseen perustuvat luonnontieteet ja tekniikka myös ratkaisevat isoja yhteiskunnallisia ongelmia, vaikkapa nyt ilmastokriisin.

Matematiikan ja luonnontieteiden hegemonian yksi osoitus on sekin, että keskeiset yhteiskunnalliset kommentaattorit ovat nykyään luonnontieteilijöitä. Media antaa yhteiskunnallisten kysymysten kommentoinnissa enemmän tilaa kahdelle avaruuden tutkijalle, Esko Valtaojalle ja Kari Enqvistille, kuin yhdellekään sosiologian professorille. Ylimalkaan tieteestä puhuttaessa viitataan ensisijaisesti luonnontieteisiin.

Luonnontieteet pystyvät kyllä mallintamaan ilmastonmuutosta ja hakemaan teknologisia ratkaisuja. Itse ongelma on kuitenkin yhteiskuntatieteellinen. Teknologia ja keinot ilmastonmuutoksen torjuntaan ovat jo olemassa. Niiden käyttöön ottaminen on kuitenkin poliittinen, ihmisten asenteisiin ja ajattelutapoihin liittyvä kysymys. Näihin ongelmiin matematiikalla ja luonnontieteillä ei ole mitään sanottavaa. Siksi vain niihin tuijottaminen ilmastokriisin ratkaisussa ei ole pelkästään ongelmallista. Se on myös vaarallista.

Ilmastonmuutoksen torjunta edellyttää ymmärrystä yhteiskunnasta, ihmisten toiminnasta ja arkisesta todellisuudesta. Jos emme tiedä, miten kysymys ilmastonmuutoksesta muotoutuu niin mediassa, politiikassa kuin ihmisten arjessa, toimimme luulojen varassa.

Tämä ei tarkoita pelkästään sitä, että yhteiskuntatieteiden asemaa tutkimusrahoituksessa pitäisi parantaa. Kyse on ennen kaikkea yhteiskuntatieteellisen ajattelun ja keskustelun vahvistamisesta niin koulujen perusopetuksessa kuin julkisuudessa. Perusopetuksessa olisi tehtävä selväksi se, millaisiin kysymyksiin luonnontieteet voivat antaa vastauksia ja millaisten ongelmien kohdalla ne ovat jokseenkin avuttomia. Luonnontieteiden fetisoimisesta pitäisi luopua ja yhteiskuntatieteet nostaa marginaalista tieteeksi niiden rinnalle.

Ja, totta vieköön, me suomalaiset yhteiskuntatieteilijät voisimme ryhdistäytyä ja osallistua nykyistä vahvemmin keskusteluun muuallakin kuin sosiaalisen median siiloissamme. Antti Eskolan (1934–2018) kuoleman jälkeen hiljaisuus tuntuu entistä painostavammalta.

Kuva: Carina Nebula, NASA/Hubble Space Telescope.

 

 

Jätä kommentti

Ajattelevatko äänestäjät omilla aivoillaan?

Einstein_brain

Jos asiaa tiedustelee kansanedustajalta, vastaus on ilmeinen: tottakai äänestäjät osaavat ajatella omilla aivoillaan.

Jos asiaa kysyy demokratiaa pohtivalta tutkijalta, vastaus on yhtä ilmeinen. Jos tutkija sanoisi, etteivät äänestäjät osaa ajatella omilla aivoillaan, hänkin tekisi virheen. Ajatus olisi kerta kaikkiaan sopimaton, ja tutkija huomaisi pian, ettei hänen mielipiteitään kaivata.

Entäpä jos vastausta penäisi spinnareilta, kuten Steve Bannonilta? Jos Bannon olisi avoimella tuulella, hän sanoisi, että poliittisen vaikuttamisen tärkein asia on saada vaikutuksen kohde tuntemaan, että hän ajattelee omilla aivoillaan. Silloin sanoma uppoaa kaikkein varmimmin.

“Omat aivot”, Bannon naurahtaisi, “jos ideaa ei olisi jo keksitty, niin minä keksisin sen.”

On siis kaksi rinnakkaista demokratian todellisuutta. Ensimmäisessä saamme kuulla, kuinka itsenäisiä, älykkäitä ja arviointikykyisiä äänestäjiä olemme. Samalla bannonit miettivät kyynisesti, miten saisivat sanomansa perille niin, että tuntisimme keksineemme ajatuksemme ja myös poliittiset valintamme ihan itse.

*

Ajatus omilla aivoillaan ajattelevasta äänestäjästä kietoutuu monin tavoin niin moderniin yksilöllistymiseen kuin ylimalkaan länsimaisten demokratioiden ja ajatusmuotojen kehitykseen. Historian kuluessa ideaali on juurtunut syvälle ihmisten mieliin. Juuri siksi se on niin puhutteleva ja samalla potentiaalisesti manipulatiivinen. Kukapa ei tuntisi mielihyvää saadessaan tunnustusta omilla aivoilla ajattelemisesta.

Demokratialle voisi kuitenkin tehdä hyvää se, että ihmiset hellittäisivät hieman tolkuttomasta luottamuksesta omaan ajattelukykyynsä. Emme ole aina herroja omassa talossamme. Mikäli kuvittelemme olevamme jotenkin immuuneja poliittiselle vaikuttamiselle, astumme todennäköisesti suoraan niihin asemiin mitä politiikan strategit meille tarjoilevat.

Tässä tilanteessa poliittinen lukutaito merkitsee ennen kaikkea sitä, että kykenee tunnistamaan ne poliittisen viestinnän täkyt, jotka loksahtavat heti paikalleen ja tuntuvat omilta. Miksi ne puhuttelevat?

Kysymyksen asettama haaste on kuitenkin pirullinen, koska omilla aivoilla ajattelemisen välttämätön ehto on se, että kyseenalaistaa omilla aivoilla ajattelemisen.

Kuva: Einsteinin aivot. https://earthsky.org/human-world/einsteins-brain-was-different-from-other-peoples

 

%d bloggers like this: