Jätä kommentti

Lopun ajan sinisterit

SoiniMikä on tulos, kun lasketaan yhteen sinisten tämän hetken kannatus (0,8 %) ja viisi puolueen hallussa olevaa ministerin salkkua? Lopputulokseksi saadaan maamme poliittisen historian kannalta paitsi ennen kokematon myös ennakoimaton tilanne.

Jos sinisillä olisi edes jotain mahdollisuuksia nostaa kannatustaan merkittävästi kevään vaaleihin, ministerien olisi loogista toimia kaikin mahdollisin keinoin tämän päämäärän eteen. Se toisi irtiottoja hallituksen ohjelmasta ja harkittuja ulostuloja mediassa oletetun kannattajakunnan suuntaan.

Jokainen heistä kuitenkin tietää olevansa mahdottoman tehtävän edessä. Siniset ovat pullistuma perussuomalaisten kyljestä, joka tyhjenee äänestäjien valuessa demareihin ja persuihin. Jotkut ministereistä voivat nähdä unia demareihin loikkaamisesta. Se ei kuitenkaan onnistu, koska he ovat jo nyt poliittista ongelmajätettä. Jokainen tietää olevansa vallassa ensimmäistä ja samalla viimeistä kertaa.

Timo Soinin kasvava estottomuus aborttikannanottoineen sopii kuvioon. Ulkoministeriltä on viety puolue poliittisella manööverillä, joka on osoittanut, kuinka vaarallinen Jussi Halla-aho on. Älykkäänä miehenä Soini myös tajuaa, kuinka mahdoton edes hänen ehdokkuudellaan on estää sinisiä uppoamasta. Siksi hän voi hyvinkin ajatella, että sanotaan se nyt mitä oikeasti ajatellaan. Mitään hävittävää ei enää ole.

On kiinnostavaa ja myös hieman pelottavaa seurata, millä tavoin neljän sinisterin kopla tekee politiikkaa hallituksen jäljellä olevan kauden ajan. Jokainen heistä miettii tulevaisuuttaan, ja voi olla, että laskuvarjot hyväpalkkaisiin tehtäviin on jo pakattu. Samalla he miettivät nykyisen vallan ja poliittisen vastuun välistä suhdetta. Jos heidän ei lopun ajan koittaessa enää tarvitse olla vastuussa äänestäjilleen, niin kenelle he sitten ovat vastuussa?

Kuinka paljon he katsovat voivansa käyttää valtaansa hyvin yksityisten näkemysten ajamiseen? Soinin aborttikanta on vain yksi osa tätä problematiikkaa. Sekä Soini että puolustusministeri Jussi Niinistö ovat keskeisiä toimijoita myös maamme ulkopolitiikassa.

Kuva: kuvakaappaus Ylen nettisivusta https://yle.fi/uutiset/3-10346898.

 

 

Mainokset
Jätä kommentti

Kokoomuksen julkinen ase

orpo.jpgKokoomuksen mediavaikuttamisen käytetyin tunnemielikuva on vastuun kantaminen. Niinpä puheenjohtaja Petteri Orpo toteaa budjettiriihen aikaan julkaistussa videossaan, ettei hänen sanavarastoonsa kuulu sana ”vaalibudjetti”. ”Meidän täytyy tehdä vastuullinen budjetti. … Meidän täytyy kantaa vastuuta tulevista päivistä”, Orpo toistaa.

On hämmentävää huomata, kuinka hyvin puolueen mediavaikuttaminen toimii. En muista, että yksikään journalisti olisi problematisoinut tätä syvällä operoivaa tunnemielikuvaa. Myös oppositiopuolueet ovat olleet aseettomia.

Monopolisoimalla vastuun kantamisen puolue on toteuttanut monen spin doctorin haaveen. Imagoa on onnistuttu vahvistamaan suuntaan, jossa puolue ei aja omia tai taustaryhmiensä kapeita tavoitteita vaan yleistä hyvää. Sitä paremmin kokoomus siis menestyy, mitä vähemmän se saadaan näyttämään poliittiselta puolueelta. Niinpä puolue tekee vaalibudjettia sanomalla, ettei se ole vaalibudjetti.

Voi olla, että kokoomuksen kannatuksen pysyminen korkealla johtuu ainakin osittain tämän tunnemielikuvan kestämisestä kannattajakuntaa ärsyttäneiden koulutusleikkausten ja yksityistämisvimman keskellä. Vaikka pääministeri Juha Sipiläkin on yrittänyt nousta vastuun kantajaksi, keskusta näyttäytyy yhä peluripuolueelta, jonka maakuntahanke on vain maski omien poliittisten etujen ajamiselle. Tästä epäsymmetriasta johtuen keskusta joutuu ottamaan iskut vastaan ja seuraamaan kannatuksensa laskua.

Vastuun kantamisen tunnemielikuva on poliittisesti ilmeisen vahva. Sen avulla kaikki muut – etenkin vasemmisto – on helppo asemoida vastuun pakoilijoiksi, vapaamatkustajiksi ja kakun jakajiksi. Jos Orpo joutuu haastattelussa tiukoille, hän lyö aina pöytään saman ässän: ”Niin, jonkunhan kai se kakku on leivottava ennen kuin sitä voi jakaa.” Useimmiten toimittajan kysymykset loppuvat siihen paikkaan.

Tästä nousee haaste politiikasta ja taloudesta kirjoittaville journalisteille. He eivät juuri vaivaudu purkamaan tunnemielikuvia, vaikka ne ovat kuitenkin keskeinen vaikuttamisen ja myös tietoisen manipuloinnin keino politiikan julkisuudessa. Myös journalisteja käsitellään niiden avulla. Kansalaisena olisi kiva tietää niistä vähän enemmän.

Poikkeuksiakin löytyy. Kannattaa lukea vaikkapa toimittaja Jan Hurrin juttu talouspolitiikan myyttisestä puheesta.

Jätä kommentti

Onko tästä miehestä pääministeriksi?

Touko-Aalto-syyskuu-2017-1-525x350

Helsingin Sanomat, Yle ja Seiska julkaisivat kuvan paidattomasta vihreiden puheenjohtaja Touko Aallosta, joka näyttää antavan käsipiiskaa jollekin miehelle tukholmalaisessa yökerhossa. Tämän seurauksena monet kysyivät sosiaalisessa mediassa: Onko tästä miehestä pääministeriksi?

Helsingin Sanomien haastattelussa Aalto selittelee tekemisiään. Hän vastailee hyvin. Hänen kanssaan on helppo olla samaa mieltä melkein jokaisesta asiasta. Paitsi yhdestä. Toimittajan kysyessä, onko tapauksesta haittaa julkisuuskuvalle, Aalto vastaa, ettei sen arvioiminen ole hänen asiansa.

Puolueen puheenjohtajan tehtävä on arvioida sitä, miten kuva hänestä ja samalla puolueesta muotoutuu julkisuudessa.

*

Aallon kuvat tipahtavat tilanteeseen, jossa Suomi on menossa seksuaalisuuden ja sukupuolen kannalta yhä moniarvoisempaan suuntaan. Ei tarvitse kuin ajatella Pride-tapahtumiin osallistuvien määrää tai sitä, kuinka avoimesti nuoret suhtautuvat erilaisiin seksuaalisiin asetelmiin. Toimittaja olisikin saattanut yhtä hyvin kysyä: ”Mitä hyötyä tästä on julkisuuskuvallesi?”

Seksuaalisuus on kuitenkin vain osa laajempaa yhteiskunnallista tilannetta, puolueen kannatuksen laskua ja puheenjohtajan nykyistä tunnemielikuvaa, jotka yhdessä määrittelevät myös tämän episodin poliittisen painon.

Aallon julkisuuskuvan keskeinen ongelma on se, ettei kukaan oikein tiedä, millainen mies hän on. Aalto on vetänyt puoluetta viime kesästä lähtien, mutta hänestä muistetaan lähinnä ”perheenjättämis-julkisuuden” saanut avioero, hieman transgressiivinen naisystävä ja nyt tämä pepun läpsiminen. Kun emotionaalinen tuntemattomuus, ikävä avioero ja flirttailu seksuaalisilla rajoilla lasketaan yhteen, saadaan summaksi tunnemielikuva, jota luonnehtii arvaamattomuus. Se puolestaan alkaa nakertaa toista tärkeää seikkaa, uskottavuutta.

Ihmiset elävät arvaamatonta poliittista johtajuutta pursuavassa maailmassa, jossa erilaiset uhat ilmastonmuutoksesta suurvaltojen välisiin ristiriitoihin näyttävän vain pahenevan. Tässä tilanteessa monet esittävät entistä hanakammin kysymyksen, millaiseen poliittiseen johtajuuteen he voivat luottaa.

Kuva: Ville-Veikko Mastomäki

 

Jätä kommentti

Suomi tarvitsee rohkeita ratkaisuja

a350-900_finnair_dec2014.jpgMinisterit, yritysjohtajat ja konsultit muistuttavat meitä kerta kerran jälkeen, kuinka Suomi tarvitsee rohkeita ratkaisuja ja eteenpäin kurottavaa ajattelua. Kun puhetta raapaisee syvemmältä, sana rohkeus muuttuu tsemppihorinaksi. Rohkeinta, mitä monet uskaltavat tehdä, on jatkuva puhe rohkeudesta.

Rohkeudessa on kyse valinnoista, jotka kantavat mukanaan psykologisia ja joskus myös sosiaalisia riskejä. Siksi pelko on usein rohkeuden seuralainen. Ihminen voi kuitenkin valita toimiako pelon ehdoilla vai sitä vastaan.

Pelon ehdoilla toimijat miettivät joka hetki, mikä on viisasta vaikkapa oman uran kannalta. He varovat sanomasta ajatuksia, joista voi olla haittaa itselle. He ovat usein tarpeeksi älykkäitä ja osaavat muotoilla sanottavansa siten, että mahdollisimman moni voi sen hyväksyä. He varovat ottamasta kantaa. Jos etiikka asettuu vasten systeemin toimintaa, se tukahdutetaan. Näin kieli ja teot asettuvat harmittomaan muottiin. Minuus sulaa rasvaksi, joka auttaa pyöriä pyörimään.

Sitten on ihmisiä, jotka menevät pelkoa kohden ja asettavat itsensä peliin. Vihreiden lainsäädäntösihteeri Aino Pennanen päätti toimia etiikkansa mukaisesti ja vastustaa yhden ihmisen pakkopalautusta Finnairin koneella. Hän kieltäytyi istumasta niin kauan kuin palautettava olisi koneessa.

Videolta voi aistia Pennasen pelon tilanteessa, jossa hän tietää ottavansa valtavan psykologisen ja sosiaalisen riskin. Siksi jokaisen rohkeista ratkaisuista horisevan kannattaisi katsoa video ja miettiä rohkeuden olemusta.

Todella rohkeat ratkaisut saavat äänen värisemään. Joskus ne saavat itkun tulemaan. Niihin voi liittyä pinnan alla muhiva epävarmuus siitä, että olenko ihan totaalisen hullu. Rohkeat ratkaisut voivat herättää vihan tunteita, kun tietää häviävänsä yksinäisen kamppailun. (Pennanen otti riskin siinäkin mielessä, ettei hän todennäköisesti tiennyt, millä perustein pakkopalautus juuri tässä tapauksessa tehtiin.)

Aika moni Finnairin lennolla istunut kaiketi koki Pennasen toimivan eettisesti oikein, mutta pelko esti heitä menemästä mukaan. Olen myös melko varma, että jos edes viisi kanssamatkustajaa olisi toiminut sen mukaisesti, miten sisimmässään tuntevat, koneesta olisi poistettu vain pakkopalautettava ja häntä saattaneet poliisit. Tässä on piste, jossa henkilökohtainen rohkea ratkaisu alkaa muotoutua maailmaa muuttavaksi sosiaaliseksi toiminnaksi.

1 kommentti

Miten kohdata haluttomuus tietää?

Business-Man-With-Head-in-Sand

Totuutta vaalivan laatujournalismin ihmiskuva kiteytyy seuraavaan ajatukseen: Ihmisille on tarjottava tietoa, joka auttaa heitä näkemään maailman todenmukaisesti ja muodostamaan omat käsityksensä asioista. Ihmiset ovat siis olentoja, jotka haluavat tietää asioiden todellisen laidan ja toimia sen mukaan.

Ikävä kyllä tämä ei pidä paikkaansa.

Niin historia kuin nykyhetki osoittavat, etteivät ihmiset useinkaan halua tietää tosiasioita saatikka toimia niiden edellyttämällä tavalla. Merkittävä osa meistä pakenee tosiasioita, jos ne ovat liian uhkaavia, kyseenalaistavat omia ennakkoluuloja tai ovat muuten vain kiusallisia.

Monet elävät todellisuudessa, jota Tommi Nieminen kuvaa tarkkanäköisesti Helsingin Sanomien (29.7. B 13) kirjoituksessaan Unissakävelijät. Nieminen pohtii ilmastokatastrofin etenemisen ja suomalaisten arkisten huolenaiheiden suhdetta ja tiivistää: ”Tuhon edessä kysymyksemme kuuluu: miksei kaupoissa ole sulamatonta jäätelöä?”

Kun ongelmat ovat tarpeeksi suuria, ihmisten katse kiinnittyy niiden ratkaisemisen kannalta yhdentekeviin, banaaleihin ja henkilökohtaisiin asioihin. Tässä mielessä olemme varmaan kaikki hyvin alkeellisia ja heikkoja.

Psykologisesti katsottuna kyse on kiistämisestä. Sen perusmekanismi kuuluu: ”tiedän kyllä, mutta…”. Useimmat tietävät ilmastokatastrofin vakavuuden, mutta aina tulee väliin jokin ”mutta”. Tämä ”mutta” voi toimia sekä tiedostetusti että tiedostamattomasti. Se voi myös saada erilaisia sisältöjä. Tiedän kyllä, mutta ongelmaa liioitellaan. Tiedän kyllä, mutta mitä Suomi tai tavallinen ihminen voi asialle tehdä? Tiedän kyllä, mutta asialle ei voi enää mitään, joten nautitaan niin kauan kuin voidaan. Kaikkein epämiellyttävin ”mutta” löytyy oman ikäluokkani psyykkisestä varustuksesta: Tiedän kyllä, mutta onneksi ehdin alta pois.

Vaikka kiistäminen on psykologinen mekanismi, se toimii myös yhteiskunnallisella tasolla. Kuten Stanley Cohen erinomaisessa kirjassaan States of Denial toteaa, monet olivat selvillä mitä juutalaisille tapahtui Saksassa 1930-luvulla, mutta he eivät halunneet tietää siitä mitään. Tosiasioiden kohtaaminen olisi ollut liian epämiellyttävää. Se olisi asettanut vaatimuksen tehdä jotain ihmisyyden nimissä. Se olisi vaatinut tavallisia kansalaisia kyseenalaistamaan tietämättömyyden haluun perustuvan arkensa.

*

Laatujournalismi luottaa siihen, että se kykenee toteuttamaan yhteiskunnallisen tehtävänsä tarjoamalla ihmisille oikeaa tietoa todellisuudesta. Tästä sen ei tule tietenkään luopua. Mutta faktojen tarkistamisella ei ole mieltä, jos ihmiset eivät halua tietää faktoja. Siksi laatujournalismi joutuu entistä enemmän pohtimaan faktojen ohella myös sitä, miten kohdata ihmisten haluttomuus tietää. Miten pitäisi ottaa huomioon ”mutta-ongelma”, joka on tunneperäinen, ei tiedollinen?

(Kuvan lähde: https://www.law.com/sites/almstaff/2017/07/26/how-to-deal-with-a-lawyer-whos-in-denial-about-a-drinking-problem/?slreturn=20180629122510.)

 

 

Jätä kommentti

Ministerin junttauslisenssi

cropped-Sanni-361Tampereen uuden T3-yliopiston väliaikainen hallitus on onnistunut kriisiyttämään korkeakoulujen yhdistymisprosessin todennäköisesti lainvastaisilla toimillaan. Sen sijaan, että opetus- ja kulttuuriministeriö (OKM) olisi yrittänyt rauhoittaa tilannetta viheltämällä rodeon poikki, se on asettunut tukemaan väliaikaisen hallituksen toimintaa.

Tällä hetkellä ministeriö on ainoa taho, joka voisi balansoida tilanteen ja katsoa, että yhdistymishankkeessa kaikkien osapuolien tahto tulee kuulluksi ja yliopistoyhteisön lain sille takaama autonomia toteutuu. Nyt ministeri Sanni Grahn-Laasosen ja kansliapäällikkö Anita Lehikoisen toiminta syventää kriisiä. OKM aiheuttaa pysyvää vahinkoa uudelle yliopistolle.

Ensinnäkin, OKM:n väliaikaiselle hallitukselle myöntämä junttauslisenssi ja hallituksen toiminta kasvattavat pelkoja yhteiskuntatieteellisen ja humanistisen osaamisen alasajosta. Monet näiden alojen edustajat pohtivat tulevaisuuttaan T3:ssa. Suomen ykkössosiologin, akatemiaprofessori Pertti Alasuutarin turhautunut ulostulo on vain jäävuoren huippu. Monet tutkijanuralle aikovat tohtorit myös miettivät sitä, kannattaako T3:een sitoutua millään tavoin. Tätä on tavattu kutsua aivovuodoksi.

Toiseksi, sekä Tampereen yliopiston että Tampereen teknillisen yliopiston henkilökunta on ollut kovilla jatkuvan muutoksen keskellä. Tämä näkyy väsymyksenä ja haluttomuutena lähteä mihinkään ”osallistamismanöövereihin”, joissa annetaan vaikutelmaa henkilökunnan kuulemisesta. Älykkäät ihmiset kyllä tajuavat, että yliopistoa viedään suuntaan, jossa tutkijoilla ja opettajilla on entistä vähemmän sananvaltaa siihen, miten opetus ja tutkimus järjestetään.

Kolmanneksi, runnomalla kasattu T3 kasvattaa entisestään epäluottamusta Tampereen teknillisen yliopiston ja Tampereen yliopiston välille. Tämä tulee näkymään tulevaisuudessakin kaunaisuutena, tieteenalareviirien vartioimisena ja oman edun tavoitteluna. Tämä sotii suoraan yhdistymishankkeen ideaa vastaan. Pyrkimyksenähän on ollut rakentaa aidosti monitieteinen, kannustava yliopistoyhteisö.

Jokainen monitieteisiä tutkimushankkeita johtanut tietää, että hyvään lopputulokseen ei koskaan päästä sanelulla vaan toisten näkemysten huolellisella kuuntelemisella ja eri toimijoiden identiteettien kunnioittamisella.

OKM:n toiminta osoittaa sen, ettei siellä ymmärretä mitään monitieteisen, luovan ja vahvan yliopiston rakentamisesta.

2 kommenttia

Brändiyliopiston synnytyskivut

tampereFi-archive_271_4884-ihminen_ratkaisee-uutiskuva-tre3-1024x537 (1)

Tampereen uusi yliopisto (T3) rakentaa isolla rahalla uutta Ihminen ratkaisee –brändiään. Samalla kun kampanja toistaa sloganiaan, yliopiston henkilöstö on jo pidemmän aikaa saanut huomata, etteivät he saa ratkaistavakseen yhtään mitään. Jopa dekaanitasolla odotetaan, mitä ylhäältä käsketään tehdä. Uuden yliopiston ns. siirtymäkauden hallitus vie opinahjoa entistä enemmän kohti keskittynyttä vallankäyttöä. Lakia uhmaavasta toiminnasta voi lukea raporttia esimerkiksi täältä.

Nyt aloitettu massiivinen kampanja muodostuu väistämättä osaksi uuden yliopiston sisäisiä valtakamppailuja. Monet yliopistoyhteisön vaikutusmahdollisuuksista huolestuneet kokevat kampanjan jonkinlaiseksi rinnakkaistodellisuudeksi – hyvin absurdiksi sellaiseksi. Toki on niitäkin, jotka peukuttavat uutta brändiä innostuneesti. Vakavien ristiriitojen keskellä kampanja kuitenkin enemmän jakaa kuin yhdistää ihmisiä. Sitä ei varmaan kukaan ole halunnut.

Joka tapauksessa kampanja tekee yliopistosta markkinoitavan tuotteen, jota rakennetaan pinnallisilla ja vähän naiiveillakin mielikuvilla samalla tavoin kuin mitä tahansa tavaraa. Ei ole ihme, että monet tutkijat suhtautuvat operaatioon sarkastisesti. He uskovat, että ajattelun ja tutkimuksen itsessään pitää olla sen verran vahvaa, ettei sitä tarvitse kääriä karkkipaperiin. Yksi tällaisen tutkimuksen edellytys on yliopiston autonomia, jota siirtymäkauden hallitus nyt purkaa kampanjan katveessa.

T3-brändin rakentaminen on kallis esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun organisaation sisäinen todellisuus ja kampanjan varsinainen sanoma eivät vastaa toisiaan. Jos merkittävä osa yliopistoyhteisön jäsenistä ei tunne voivansa asettua kampanjan taakse, kampanjan ulkoinenkin toimivuus alkaa kärsiä sitoutumisen puutteesta. Pahimmillaan siirtymäkauden hallituksen toiminta voi johtaa oikeusjuttuihin, jolloin koko ikävä kuvio räjähtää julkisuuteen nykyistä paljon näkyvämmin. Jokainen voi miettiä rauhassa niiden vitsien määrää, jota Oikeus ratkaisee –hokemasta tällöin irtoaa.

*

Kyllä, nykymaailmassa on pyrittävä jollain tavoin tavoittamaan oikeat ihmiset, koska informaation määrä on valtava. Ihmisille on kerrottava, että Tampereelle rakennetaan aivan uutta opinahjoa, jonne kannattaa edelleenkin tulla opiskelemaan. Tampereen uusi yliopisto olisi kuitenkin toiminut viisaasti, jos se olisi malttanut ratkaista sisäiset ongelmansa ja vasta sitten lähtenyt markkinoimaan itseään koko maailmalle.

%d bloggers like this: