Jätä kommentti

Ilmastonmuutosta kiistämässä

Joutse

Ilmastopolitiikan suurin haaste ei ole ilmastonmuutos vaan sen kiistäminen. Kiistämistä on vähintäänkin kolmea lajia, jotka voivat toki lomittua toisiinsa.

Ensimmäinen niistä on samea idiotismi. Samea idiootti ei suostu näkemään sitä, mitä tutkimus hänen eteensä latelee vaan uskoo betoninlujasti, ettei mitään tieteen kuvaamaa prosessia ole olemassa. Tähän kiistämisen muotoon liittyy yleinen epäluottamus tieteeseen ja taipumus yleistää henkilökohtainen kokemus tosiasioiksi: ”Helevetin kylmä kesä! Missäs se ilmastonmuutos on?”

Samea idiotismi muodostaa kovan haasteen politiikalle, joka yrittää ottaa ilmastonmuutoksen tosissaan. Samalla se tarjoaa oivallisen maaperän populistiselle manipulaatiolle, joka osaa käyttää hyväkseen poliittisen eläimen masentavimmat piirteet.

Toinen kiistämisen muoto myöntää avoimesti, että helvettiin ollaan menossa, mutta painaa jarrun sijaan kaasua ja puhaltaa pakokaasut viherpipertäjien silmille. Tällainen kiistäjä on tarpeeksi älykäs ymmärtääkseen katastrofin syvyyden, mutta kompensoi kauhunsa hankkimalla entistä järeämmän menopelin ja soittamalla suutaan niille, jotka yrittävät saada prosessin pysähtymään. Tätä voisi kutsua kyyniseksi kiistämiseksi, jota siivittää rajaton pelon ja mielihyvän sekainen tunne täysillä seinään ajamisesta.

Kolmas kiistämisen mekanismi on kaikkein arkisin ja yleisin. Monien lasten vanhempia ahdistaa tietoisuus siitä, millaisessa maailmassa jälkikasvu joutuu elämään. Vanhempien mielissä tulevaisuudenkuva on yhtä aikaa tosi ja kauhea mutta samalla epämääräinen ja vaikeasti hahmottuva. Ahdistusta lääkitään ”oikeilla” kulutusvalinnoilla (jättämällä ehkä yksi lentomatka tekemättä) ja toivomalla parasta. Samalla kuitenkin hiljaa tiedetään, ettei katastrofia saada pysäytettyä ilman arjen muuttamista, ehkä perusteellisestikin.

Näiden ihmiset mielissä toimii psyykkisen kiistämisen perusmekanismi, joka tarkoittaa asian yhtäaikaista tunnustamista ja kiistämistä. Ollaan saman aikaisesti hereillä ja unessa – ja välillä yritetään tehdä edes jotain. ”Tiedän, mutta…”

*

Ensimmäinen kiistämisen muoto edustaa idiotismia ja toinen säteilee tuhon kanssa flirttailevaa kyynisyyttä. Näille asenteille ei ole tehtävissä mitään. Ne ovat ilmatiiviitä, itseriittoisia ja pahuksen defensiivisiä. Ne ovat myös poliittisesti vaarallisia, koska kytkeytyvät helposti populistisiin ja totalitaarisiin yhteiskunnallisiin visioihin.

Toivo näyttää siis asettuvan inhimillisiin kiistäjiin, meihin ”tiedän, mutta” –ihmisiin.

Miten kasvattaa hereillä olemisen aikaa ja vähentää voimatonta ahdistusta? Miten rakentaa poliittisia skenaarioita, jotka katsovat selväjärkisesti tulevaisuuteen ja kunnioittavat demokraattisen yhteiskunnan perusarvoja? Miten erottaa toisistaan toivo yhtäältä markkinoinnin ja viherpesun strategiana ja toisaalta osana aitoon muutokseen pyrkivää poliittista liikekannallepanoa?

 

Mainokset
Jätä kommentti

Viestintä kivaa, journalismi ikävää

pr vs journsource: Muck Rack

Markkinointi ja mainonta –lehti kysyi tuoreessa jutussaan (26.3.) ”Miksi journalisti siirtyy viestintään?”. Yksi haastateltavista, Hesarista valtioneuvoston kanslian viestintää johtamaan siirtynyt Päivi Anttikoski tiivistää olennaisen: ”Viestinnässä haetaan ratkaisuja kun taas toimituksissa haetaan monesti ongelmia”.

Journalismi tosiaan on usein ikävien asioiden penkomista. Paljastetaan yritysten veronkiertoa, Facebookin käyttäjätietojen hyödyntämistä poliittisessa manipuloinnissa, härskiin vallankäyttöön tai seksuaaliseen häirintään syyllistyneitä kulttuuripersoonia.

Sen sijaan viestintäkonsultit etsivät aidosti ratkaisuja. He tekevät kriisiviestintäsuunnitelmia, kirjoittavat tunteisiin vetoavia puheita ja lobbaavat kulisseissa, jotta journalismin kaltoin kohtelemat saisivat mainettaan paikatuksi ja bisnekset taas pyörimään.

Miten tässä nyt näin kävi. Nuoruuteni 80-luvulla toimittajan työ oli suurin piirtein hohdokkainta, mitä saattoi kuvitella. Kaiveltiin yhteiskunnallisia epäkohtia ja saatiin siitä arvostusta ja kunniaa. Ja rahaakin tuli ovista ja ikkunoista. Ainakin firmalle, ja meille toimittajillekin ihan kunnon murusia. Ajettiin Helsingistä taksilla jutuntekoon Lohjalle. Ja yöllä kapakasta lähdettäessä kaivettiin lompakosta firman taksiseteli, kun oli käyty pohjustamassa jutuntekoa.

Yhdysvalloissa oli vuonna 2000 yksi toimittaja kahta viestinnän ja PR:n ammattilaista kohden. Vuonna 2015 yhtä toimittajaa vastassa oli viisi viestinnän ja PR:n ammattilaista. Tuona aikana toimittajien määrä oli vähentynyt lähes kolmanneksella, viestintäväen määrä taas melkein tuplaantunut. Vuonna 2016 toimittajien keskipalkka oli 50.000 dollaria, PR-ihmisten puolestaan 65.000. Kun toimittajien palkkatilastoista siivottiin pois paremmin ansaitsevat tv-toimittajat, toimittajien keskipalkka putosi hieman alle amerikkalaisten työntekijöiden keskitason.

Britanniassa sama kehitys ei ole yhtä nopeaa, mutta sielläkin PR-väen osuus on jos selkeästi ylittänyt toimittajien määrän.

2000-luvulla PR on syönyt journalismia yhä nopeampaan tahtiin. Ja itse journalismissakin tämä kehitys näkyy entistä selvemmin leikkaa-liimaa –journalismina. Tiedotteet päätyvät yhä useammin sellaisenaan tai lähes sellaisenaan jutuiksi.

Meistä kaikista tietotyöläisistä, ja monista muistakin, on tullut – enemmän tai vähemmän vastentahtoisia – itsensä brändääjiä. Myös uusi Journalisti –lehti (23.3.) on herännyt aiheeseen. Se pohtii pääjutussaan kannattaako toimittajien brändätä itseään. Neuvojaan tarjoaa muiden muassa bränditoimittajien kuningatar Rita Tainola.

Toinen Journalistissa haastateltu toimittaja, Oskari Onninen, ei oikein innostu brändäyksestä. Hän onkin saanut jutussa luonnehdinnan ”freelancetoimittaja, joka tunnetaan juttujensa naljailevasta sävystä”.

Viestintä kivaa – journalismi ikävää ongelmien kaivelua ja naljailua.

 

 

Jätä kommentti

Häpeän muuntorangaistus

Pillory - 16th Century

Häpeän ympyrä sulkeutui, kun ohjaaja Aku Louhimies aneli anteeksiantoa A-studiossa maanantaina (19.3). En ole koskaan kuullut kenenkään sanovan suorassa lähetyksessä olevansa (psyykkisen) avun tarpeessa, koska ei ole osannut tehdä hommiaan nöyryyttämättä työntekijöitään. Tämä pieni yksityiskohta on ehkä unohtunut niiltä, jotka eivät ole olleet tyytyväisiä ohjaajan anteeksipyynnön syvyyteen tai aitouteen.

Kirjoitin ”häpeän ympyrä”, koska kaikki ohjaajan nöyryyttämät naiset ovat kokeneet häpeää, jonka ovat tähän saakka peittäneet kuka mistäkin syystä. Nyt roolit vaihtuivat, ja vaihtuivat isosti. Kysymys ei ole ainoastaan seksuaalisesta häirinnästä tai ihmisarvoa loukkaavasta ohjaustyylistä. Nyt purkautuu koko sukupuolisen toiseuttamisen ankea historia.

*

Toimittaja Kirsi Heikel osoitti ammattitaitonsa vetämällä lähetyksen taitavasti ja osuvia kysymyksiä esittäen. Hänellä oli kuitenkin tarve vakuutella katsojille, ettei nyt käydä oikeutta. ”On ehkä hyvä sanoa ääneen, ettei tämä A-studio ole mikään tuomioistuin tai oikeuslaitos. Nyt on kuitenkin välttämätöntä puhua yhdessä siitä, että missä nämä taiteen tekemisen rajat menevät”, hän sanoi.

Ehkä Heikel kiisti varmuuden vuoksi asian, koska ei ollut itsekään varma siitä, istuuko Louhimies ohjelmassa haastateltavan vai syytetyn penkillä. Monet katsojat päätyivät jälkimmäiseen vaihtoehtoon, ja sosiaalinen media täyttyi kommenteista. Toiset näkivät televisiossa mediavalmennuksen – tosin kehnon sellaisen – läpikäyneen ammattilaisen, joka vastasi kysymyksiin vastaamatta niihin. Joillekin lähetys oli kiusallista tuomionlukua ohjaajalle, toisille vapauttava kokemus hiljaisuuden murtumisesta.

*

Suomessa on lievennetty tuomioita vetoamalla syytetyn saamaan kohtuuttomaan julkisuuteen. Ainakin joskus mediajulkisuus siis toimii rikosoikeudellisessa mielessä eräänlaisena muuntorangaistuksena. Jos ihmisen maine tuhotaan julkisesti eli syöstään hänet häpeään, se voi nykyisessä mediayhteiskunnassa olla jopa kovempi rangaistus kuin pienen kiinteän kakun istuminen vaikkapa talousrikoksista. Jos julkisella häpeällä on ollut merkittävä osuus – sitähän emme tiedä – ex-teatterinjohtaja Benny Fredrikssonin itsemurhaan, rangaistuksen kovuus on konkretisoitunut murheellisella tavalla. Esimerkkejä löytyy historiasta toki muitakin.

En ota siihen kantaa, onko Louhimies ansainnut häpeänsä vai ei. Minulla ei ole valtuuksia hänen tuomitsemiseen. Sen sijaan minua kiinnostaa kysymys siitä, miten ja milloin journalismi laittaa ihmisen – hänen tekojensa vuoksi tai niistä riippumatta – lusimaan julkisen häpeän muuntorangaistusta. Miten sellainen asetelma syntyy? Miten se voidaan välttää, jos halutaan?

Olen aika tavalla samaa mieltä kuin filosofi Martha Nussbaum, jonka mukaan moderniin, liberaaliin yhteiskuntaan häpeäpaalut eivät kuulu.

 

Jätä kommentti

Valinnanvapauden taakka

ER

Vastustatko valinnanvapautta?

En vastusta valinnanvapautta, mutta olen monta kertaa miettinyt, että minulla on sitä kerta kaikkiaan liikaa sekä psyykkiseen kuormaani että maapallon ekologiseen kestävyyteen nähden. Laskin tuossa yksi päivä, että lähikaupassani on erilaisia hammasharjoja parisen hyllymetriä. En millään kykene arvioimaan niiden kaikkien ominaisuuksia, jotta osaisin valita juuri minulle sopivan. Kaltaisteni idioottien takia ne on varmaan värjätty eri värisiksi.

Kyllä, olen niin avuton, että lopulta valitsen harjan aina värin perusteella. Tämä johtuu siitä, että vaimoni ja minä käytämme eri hammasharjoja, minä sinistä ja hän punaista. Olisin huojentunut, jos asiantuntevat tahot kehittäisivät eräänlaisen Suomi-yleishammasharjan, jossa olisi tiivistettynä koko se mittava kehitystyö, joka tämän arkisen esineen eteen on tehty. Miehille, naisille ja lapsille omansa.

Myös vessapaperimerkkien määrä saa minut neuvottomaksi. Lambit, Bambit ja Embot vilistävät mielessäni yhtenä sekasotkuna. Havaintojeni mukaan vessaperi on yleensä kaksikerroksista, mutta tarjolla on myös yksi-, kolme- tai jopa nelikerroksisia vaihtoehtoja. Olen kokeillut monia eri merkkejä, kerrosratkaisuja ja pehmeysasteita, mutta perstuntumalta niitä on vaikea erottaa toisistaan. En ole myöskään löytänyt alan lehdistä testejä, joissa merkit olisi pantu siististi paremmuusjärjestykseen, ja olisin voinut poimia joukosta juuri minulle sopivan vaihtoehdon.

Hammasharjan tai vessaperin ostaminen on kuitenkin pikku juttu verrattuna terveysfirman valitsemiseen. Vielä vähemmän kuin hammasharjoista ja vessapaperista ymmärrän terveysfirmoista ja niiden lääkäreiden ammattitaidosta.

Pelkään, että joudun ammentamaan tietoni mainonnasta.

Varsinainen ongelmani on se, että mainonnan lukutaitoni ei ole parantunut lukuisista yrityksistä huolimatta. Ostan melkein minkä tahansa palvelun, jos sitä mainostaa minulle George Clooneyn näköinen kaveri lääkärin takissa. Pidän suorakatseisista, hyvän näköisistä miehistä, jotka henkivät tinkimätöntä osaamista, asennetta ja maskuliinista varmuutta.

Lääkärin jykevä leuka kielii firman luotettavuudesta ja antaa lupauksen siitä, että kyseessä on, niin, juuri minulle sopiva vaihtoehto.

1 kommentti

Vihreää valoa vihapuheelle

hate

Kun valtakunnansyyttäjä ei nosta syytettä toimittaja Rebekka Härköseen kohdistuneesta uhkaavasta kirjoittelusta, hän näyttää tahtomattaankin vihreää valoa vihapuheelle.

Härkönen sai vihaviestiryöpyn niskaansa kirjoitettuaan turvapaikanhakijasta, joka viime vuonna yritti ottaa kiinni Turun puukottajaa. Härkönen pyysi valtakunnansyyttäjää selvittämään, voidaanko vihapuheesta aloittaa tutkinta ja mahdollisesti nostaa syyte laissa mainittuun yleiseen etuun vedoten.

Voi olla, että valtakunnansyyttäjä on ollut tilanteessa, jossa ei ole ollut mahdollisuutta toimia toisin. Kysymys on myös monimutkainen perustuslain sananvapauspykälän kannalta. Olivatpa tapauksen juridiset kiemurat millaisia tahansa, nyt tehty päätös rohkaisee vihapuhetta suoltavia entistä näkyvämpiin suorituksiin. Jonkin sortin ironiaa lienee se, että päätös itsessään muodostuu yhteiskunnalliseksi viestiksi, joka aivan taatusti koskettaa tuota ”erittäin tärkeää yleistä etua”.

Journalismin kannalta katsottuna tilanne osoittaa sen, kuinka kehnosti toimittajat ovat suojattuja vihapuheelta. Päätös heikentää journalistien työturvallisuutta, toimintaedellytyksiä ja viime kädessä myös lehdistönvapautta.

Poliisi käynnisti alun perin oma-aloitteisesti vihakampanjan tutkimisen kunnianloukkauksen ja laittoman uhkailun nimikkeillä. Ylen mukaan Härkönen itse halusi kuitenkin asiasta valtakunnansyyttäjän linjauksen ja luopui asianomistajakanteesta. Nähtävästi kanteen ajaminen myös kasvatti vihapuheen taakan liian suureksi.

Jos valtakunnansyyttäjä olisi ryhtynyt toimenpiteisiin, viesti olisi ollut koko lailla toinen. Se olisi osoittanut, että vihapuhe on nimenomaan yhteiskunnallinen ilmiö, ei yksittäisten hörhöjen masentavaa mielenmaisemaa. Näin vihapuhe olisi asettunut oikealle paikalleen. Toisenlainen päätös olisi myös rikkonut tuota hiljaisuuden ja reagoimattomuuden muuria, joka on vihapuheen paras kaveri – ja joskus pelottavampaa kuin itse vihapuhe.

(Kuva: EU Law Analyses. http://eulawanalysis.blogspot.fi/2016/10/a-tale-of-two-organs-hate-speech.html)

 

3 kommenttia

Hesari hallituksen juoksupoikana

teho_osasto_kaudet_1_6_38_disc (1)

Otsikko on kärjekäs mutta saman tasoinen kuin perjantain (2.3.) Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa: ”Soten kaatuminen jakaisi kansaa lisää”. Vaikka pääkirjoitukset eivät ole uutisjournalismia, niiltä voidaan odottaa punnittua, kriittistä ja tosiasioihin perustuvaa kannanottoa.

Katsotaanpa, millaisin keinoin lehti tarjoili mukavat aamukahvit Juha Sipilälle ja Petteri Orvolle.

  1. Ongelmia on aina –argumentti. Pääkirjoituksessa listataan joukko soten ongelmia mutta samalla todetaan, että ongelmia isoissa hankkeissa on aina. ”On hyvä muistaa, että täydellistä sote-mallia tuskin löytyy”, lehti kiteyttää. Samoilla perusteluilla voitaisiin ydinvoimalan rakentamista jatkaa, vaikka sen rakenteissa havaittaisiin vakavia turvallisuuspuutteita ja ydinvoimainsinöörit olisivat vetelät housuissa, että mitä hemmettiä tästä tulee. Lehden retorinen ratkaisu miedontaa sote-uudistuksen vakavat ongelmat kaikkien mahdollisten ongelmien vuolaaseen kymeen.
  2. Päätöksenteon kesto –argumentti. Pääkirjoitus toteaa, kuinka ”sote-uudistusta on valmisteltu nyt kymmenen vuotta”, ja jos se ei nyt toteutuisi, ”luottamus poliittiseen päätöksentekojärjestelmään saisi ansaitsemansa kolauksen”. Toisin sanoen: huonokin päätös kannattaa tehdä, jos sitä on valmisteltu kauan, koska poliittisen koneiston pitää säilyttää uskottavuutensa. Voisiko joku toimituksessa selittää, miten huonot ja jopa vaaralliset päätökset pelastavat luottamuksen poliittiseen päätöksentekoon? Voisiko olla mahdollista, että juuri soten rohkea kaataminen parantaisi luottamusta ennen kaikkea eduskuntaan, jonka kai pitäisi käyttää korkeinta valtaa maassamme?
  3. Hirveitä seuraa -argumentti. Pääkirjoituksen lopussa kerrotaan, että Suomen terveydenhoitojärjestelmä on eriarvoisuudessaan ohittanut jopa Yhdysvallat. Rohkenen epäillä tätä faktana esitettyä seikkaa. Mitä on mitattu, mihin asioihin kiinnitetty huomiota? Sen jälkeen pelotellaan lukijoita sillä, että jos sotea ei nyt hyväksytä, hyvinvointiyhteiskunta tuhoutuu ja kansan eriarvoistuminen jatkuu. Moni lukija varmaan ihmettelee sitä, mitä perusteita lehdellä on uskoa – sillä uskostahan tässä on kysymys – hallituksen lupauksiin eriarvoisuuden vähentymisestä. Ovatko ne noin naiiveja?

Miten muuten on arvoisa pääkirjoitustoimitus: jos joku teistä sattuisi tipahtamaan työttömäksi vailla vakuutusturvaa, kummassa maassa haluaisitte tänään sairastua vakavasti, Yhdysvalloissa vai Suomessa?

(Kuva: Teho-osasto, amerikkalainen televisiosarja. Blogi perustuu paperilehdessä julkaistuun pääkirjoitukseen.)

1 kommentti

Tampereen entinen yliopisto?

Kokous net uta

Lukuaika n. 3 min.

Jos tutkijoiden, opettajien ja opiskelijoiden ääni ei kuulu Tampereen uuden yliopiston (T3) päätöksenteossa, käsissämme on kohta entinen yliopisto. Henkilöstön ja opiskelijoiden torstain (8.2) ulosmarssi heijasti tätä pelkoa ja oli samalla toiminnallinen vastaus siihen.

Moni media kehysti tilanteen valtataisteluksi. Se saattoi olla journalistisesti perusteltu näkökulma. Syntyneen kriisin syyt ovat kuitenkin syvemmällä kuin T3-hankkeen valtapeleissä – joissa yliopistomme johto tosiaankin taklattiin täysin sivuun.

Nyt korjataan satoa siitä, mitä viimeisen kymmenen vuoden aikana on kylvetty. On juostu opetus- ja kulttuuriministeriön perässä ja yritetty ennakoida, mitä meiltä seuraavaksi odotetaan, sen sijaan, että olisimme miettineet mitä itse haluamme. Ministeriön ja yliopiston epäterve suhde on säteillyt koko organisaatioon ja valunut osaksi monien arkistenkin kokousten ilmapiiriä. Niissäkin arvaillaan, mitä meiltä nyt mahdetaan haluta. Mihin asentoon tällä kertaa pitäisi asettua?

Tämä oman tahdon luovutus on yliopistouudistuksen ja jatkuvan rakenteellisen myllerryksen surullisin saavutus. Jokainen voi kuvitella, kuinka hyvin tällaisessa mentaalis-kulttuurisessa tilassa voidaan puolustaa oman organisaation etuja. Entä millaisen ympäristön se muodostaa luovalle, riskejä ottavalle ajattelulle ja tutkimukselle?

Ministeriössä ei tajuta sitä, millaisia seurauksia jatkuvalla rakennemuutoksella on ollut. Monet yliopistolaiset alkavat olla uupuneita. Väsyneet ja pelokkaat ihmiset ovat helppoja vallankäytön kohteita. Jos asiaa ajattelee hieman kyynisemmin, niin ehkäpä rakenteellisen kehittämisen pääinsinöörit ovat siihen pyrkineetkin. Yliopistoni on väsytetty ja peloteltu kypsäksi hyväksymään entistä syvemmälle tunkeutuva vieraan tahto. Johdonmukainen lopputulos olisi tosiaankin sellainen uuden yliopiston hallitus, jossa ei ole lainkaan tutkijoiden, opettajien ja opiskelijoiden edustusta.

Ratkaisu olisi tosin onneton myös niiden kannalta, jotka sitä ajavat. Jos mainitut ryhmät siivotaan pois päätöksenteon ytimestä, yliopisto amputoi itsensä. Opiskelijoiden, tutkijoiden ja opettajien asiantuntemus ei välity päätöksentekoon niin sanotusti hevosen suusta. Työntekijöiden esineellistäminen ja vieraantumisen kierre jatkuvat. Kuvitteleeko joku, että näin luodaan – juuri niin! – innovatiivinen ja rohkeasti ajatteleva yliopistoyhteisö? Olisiko se ratkaisu, joka auttaa työyhteisöä löytämään luovuutensa, vahvuutensa ja potentiaalinsa?

Voi olla, että nyt kuljettu tie on ollut yliopistolleni ainoa mahdollinen, tiedä häntä. Tällä viikolla paljastunut ministeriön kiristys ja henkilöön menevä uhkailu ovat vain pieni osa poliittisten suhdanteiden sanelemaa kovaa vallankäyttöä. Ministeriö on kaiken aikaa painostanut yliopiston johtoa T3-hankkeen ratkaisuissa, mutta johto on myös varmaan ihan omakätisesti pelannut itsensä sivuun.

Olennaisin asia ei ole kuitenkaan syyllisten hakeminen tai yleinen viisastelu siitä, mitä olisi pitänyt tehdä. Tärkeintä on nähdäkseni sellaisen oman tahtotilan rakentaminen, jota torstain ulosmarssi vihdoin osoitti. Varsinaiset haasteet ovat edessä.

(Kirjoitin osan tekstistä monikon ensimmäiseen. Samastukoon ken haluaa.)

(Kuva: KokousNet.fi)

%d bloggers like this: