Jätä kommentti

Koodinvaihto eli miten valta puhuu

Näyttökuva 2018-09-30 kello 10.36.13

Jokainen meistä on varmaan joskus joutunut tilanteeseen, jossa omaa puhetta ja äänensävyä pitää säätää sellaiseksi, että tulisimme kuulluksi. Tätä kutsutaan koodinvaihdoksi. Muutamme omaa tapaamme puhua niin, että pystymme kaventamaan sosiaalista etäisyyttä keskustelukumppanimme kanssa. Tämä on tyypillistä tilanteissa, joissa keskustelijoiden sosiaalinen tausta, luokka-asema tai ihonväri on erilainen.

Tänä vuonna on ilmestynyt kaksi elokuvaa, joiden keskeinen juonikuvio rakentuu koodinvaihdon ympärille, Spike Leen BlacKkKlansman ja Boots Rileyn Sorry to Bother You. Molemmat käsittelevät arkipäivän rasismia ja kieleen perustuvaa vallankäyttöä. Kummankin elokuvan päähenkilö vaihtaa äänensä valkoiseksi. Mutta muuten elokuvat ovat hyvin erilaisia.

BlacKkKlansmanin sankari Ron Stallworth on ainoa musta poliisi Colorado Springsin poliisiasemalla 1970-luvulla. Hän soluttautuu Ku Klux Klaniin puhumalla puhelimessa kuin valkoinen rasisti, joka ihailee klaania.Kasvokkaiset tapaamiset hoitaa hänen puolestaan valkoinen poliisikollega. Sorry to Bother You –elokuvan sankari on puolestaan nykypäivän Oaklandissa asuva puhelinmyyjä Cassius ”Cash” Green, joka muuttuu mestarimyyjäksi löydettyään valkoisen äänen sisältään.

Ron Stallworhin koodinvaihto tarkoittaa lähinnä pientä hienosäätöä, sillä hänen ei tarvitse olennaisesti muuttaa puhetyyliään. Hän osoittaa, että se, mitä pidämme mustana ja valkoisena äänenä, ovat itse asiassa monella tapaa sopimuksenvaraisia asioita. Sen sijaan Cash Greenille valkoinen ääni tarkoittaa paljon syvällisempää muutosta, jossa hän joutuu muokkaamaan koko identiteettiään. Valkoisesta äänestä tulee valkoisuuden performanssi, jossa Cash häivyttää mustan miehen identiteettinsä. Valkoisen äänensä löytäneestä Cashista tulee mestarimyyjä, joka onnistuu vakuuttamaan valkoiset keskiluokkaiset asiakkaansa kerta toisensa jälkeen. Hänestä tulee ”power caller”, joka nousee tavallisten surkeasti palkattujen myyjien alakerrasta kullatun hissin avulla yläkertaan, jossa tehdään isoja diilejä.

Sorry to Bother You alleviivaa koodinvaihtoa niin, että Cashin valkoisen äänen tulkitsee itse asiassa valkoihoinen koomikko David Cross. Valkoinen ääni jää myös päälle Cashin viettäessä vapaa-aikaa, sillä hän huomaa pärjäävänsä sillä paremmin muissakin tilanteissa. Kapitalismiin sopeutuminen, työssä tai kuluttajana, onnistuu paremmin valkoisena. Musta ääni toimii vain omassa stereotyyppisessä lokerossaan, kuten elokuva havainnollistaa yhdessä hauskimmista kohtauksistaan. Cash on kutsuttu bisnesguru Steve Liftin kokaiini-orgioihin ja häntä vaaditaan räppäämään. Esityksestä ei aluksi tahdo tulla mitään, kun Cash kamppailee oman identiteettinsä ja stereotyyppisten odotusten kanssa. Sitten hän vaihtaa äänensä mustaksi räppäriksi ja valkoinen yleisö villiintyy. Cashin lyriikka koostuu n-sanan rytmikkäästä toistelusta.

Kohtaus tuo esiin, miten elokuvat ovat ihan eri maata. BlacKkKlansman on melko perinteinen poliittinen kasvutarina, kun taas Sorry to Bother You purkaa viiltävästi paitsi arkipäivän rasismia myös nykypäivän riistokapitalismia. Steve Liftin johtama WorryFree tarjoaa työntekijöilleen vankilaa muistuttavan kokonaispaketin, jossa orjatyö ei ole vain metafora, vaan konkreettista todellisuutta. BlacKkKlansman on siisti ja hallittu kokonaisuus, Sorry to Bother You rujo ja monella tapaa keskeneräinen. Molemmat elokuvat ovat vahvasti poliittisia, mutta hyvin eri tavalla. Kuvaavaa sinänsä, että Boots Riley on arvostellut kärkevästi Spike Leen sankaritarinaa mustasta poliisista, joka ei hänen mukaansa perustu todellisuuteen.

Sorry to Bother You on hervoton musta komedia, joka absurdius ja tyylilajien yhdistely muistuttavat viime vuonna ilmestynyttä Jordan Peelen elokuvaa Get Out. Molemmissa on kulttileffan aineksia.

 

Jätä kommentti

Tieteen vapaus ja Unkarin tie

”Unkari on edelläkävijä. Yliopistoa ei saa valjastaa arvoliberaalin eliitin haitallisten yhteiskuntakokeilujen tukialustaksi”, twiittasi kansanedustaja Laura Huhtasaari (ps) luettuaan Helsingin Sanomien verkkojutun, jonka mukaan Unkarin hallitus suunnittelee sukupuolentutkimuksen oppiaineen lakkauttamista maan yliopistoista. Pääministeri Viktor Orbanin hallinnon mielestä sukupuolentutkimuksen opettaminen on pelkkää rahojen tuhlausta ja ideologista hapatusta, joka asettaa kyseenalaiseksi yhteiskunnan arvopohjan.

Unkari on saanut jo aiemmin kyseenalaista kunniaa tieteen vapauden ja tutkijoiden sananvapauden kaventajana. Kansainvälinen Scholars at Risk –järjestö on selvittänyt tieteen ja tutkijoiden vapautta eri maissa ja Euroopassa ongelmia ollut juuri Unkarissa ja jonkin verran myös Puolassa.

Unkarissa tieteen vapauden symboliksi on noussut keskieurooppalainen CEU yliopisto, joka on ollut vuosia sulkemisuhan alla. Unkarissa vuonna 2017 voimaan tullut yliopistolaki on tulkittu yritykseksi rajoittaa nimenomaan keskieurooppalaisen yliopiston toimintaa. Keväällä 2018 yliopisto sai jatkon toimiluvalleen, mutta sen toimintaedellytykset ovat heikentyneet edelleen ja yliopiston on arveltu joutuvan muuttamaan pois Unkarista.

Viimeaikaiset tieteen vapauden ja tutkijoiden sananvapauden loukkaukset eivät rajoitu pelkästään diktatuureihin tai Euroopan entisiin sosialistimaihin, joissa autoritaarinen hallinto on noussut valtaan. Esimerkiksi Kanadassa ympäristötutkimuslaitoksia lopetettiin ja valtion tutkimuslaitoksissa työskentelevien sananvapautta rajoitettiin merkittävästi edellisen hallituksen aikana vuosina 2006-2015. Pääministeri Stephen Harperin hallitus ei halunnut enää sitoutua Kioton ilmastosopimuksen tavoitteisiin ja pyrki edistämään Kanadan teollisuutta ympäristötutkimuksen tuloksista piittaamatta.

2000-luvun alun merkittävimmät tieteen vapauden rajoitukset länsimaissa tapahtuivat Yhdysvalloissa George W. Bushin kaudella 2001-2009. Silloin tutkijoiden sananvapautta rajoitettiin merkittävästi ja tutkimustiedon käyttöä poliittisessa päätöksenteossa vähäteltiin. Tämä näkyi erityisesti ympäristöpolitiikassa. Tunnettu ilmastontutkija James Hansen syyttikin työnantajaansa avaruushallinto NASAa sananvapauden loukkauksista ja sensuurista. Hansenin mukaan hänen sähköpostiaan tarkkailtiin, hänen kirjoituksiaan vaadittiin ennakkotarkastukseen ja julkisia esiintymisiä vahdittiin. Hansenin varoitukset ilmastonmuutoksen kiihtymisestä eivät sopineet Bushin hallinnon linjaan, joka vastusti kansainvälisiä sopimuksia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.

Sama kehitys on jatkunut Donald Trumpin presidenttikaudella kun ympäristötutkimuksen ja –hallinnon määrärahoja on vähennetty ja tärkeiden virastojen johtoon on nimitetty ilmastoskeptikoita.

Kehityksen taustalla on autoritaarisen hallinnon nousu eri puolilla maailmaa. Tieteen autonomia ja sananvapaus on hankalia asioita autoritaariselle hallinnolle silloin kun tutkijat kyseenalaistavat vallitsevia uskonnollisia tai moraalikäsityksiä tai vakiintuneita taloudellisia ja poliittisia intressejä. Siksi sukupuolentutkimuksen alasajo Unkarissa tuskin jää yksittäistapaukseksi, vaan kertoo hallituksen halusta rajoittaa muutenkin tieteen autonomiaa.

Tieteen autonomian kaventaminen ennakoi usein myös laajempia sananvapauden ja muiden perusoikeuksien loukkauksia. Siksi kyse ei pelkästään ”akateemisesta” asiasta.

Jätä kommentti

Viestintä kivaa, journalismi ikävää

pr vs journsource: Muck Rack

Markkinointi ja mainonta –lehti kysyi tuoreessa jutussaan (26.3.) ”Miksi journalisti siirtyy viestintään?”. Yksi haastateltavista, Hesarista valtioneuvoston kanslian viestintää johtamaan siirtynyt Päivi Anttikoski tiivistää olennaisen: ”Viestinnässä haetaan ratkaisuja kun taas toimituksissa haetaan monesti ongelmia”.

Journalismi tosiaan on usein ikävien asioiden penkomista. Paljastetaan yritysten veronkiertoa, Facebookin käyttäjätietojen hyödyntämistä poliittisessa manipuloinnissa, härskiin vallankäyttöön tai seksuaaliseen häirintään syyllistyneitä kulttuuripersoonia.

Sen sijaan viestintäkonsultit etsivät aidosti ratkaisuja. He tekevät kriisiviestintäsuunnitelmia, kirjoittavat tunteisiin vetoavia puheita ja lobbaavat kulisseissa, jotta journalismin kaltoin kohtelemat saisivat mainettaan paikatuksi ja bisnekset taas pyörimään.

Miten tässä nyt näin kävi. Nuoruuteni 80-luvulla toimittajan työ oli suurin piirtein hohdokkainta, mitä saattoi kuvitella. Kaiveltiin yhteiskunnallisia epäkohtia ja saatiin siitä arvostusta ja kunniaa. Ja rahaakin tuli ovista ja ikkunoista. Ainakin firmalle, ja meille toimittajillekin ihan kunnon murusia. Ajettiin Helsingistä taksilla jutuntekoon Lohjalle. Ja yöllä kapakasta lähdettäessä kaivettiin lompakosta firman taksiseteli, kun oli käyty pohjustamassa jutuntekoa.

Yhdysvalloissa oli vuonna 2000 yksi toimittaja kahta viestinnän ja PR:n ammattilaista kohden. Vuonna 2015 yhtä toimittajaa vastassa oli viisi viestinnän ja PR:n ammattilaista. Tuona aikana toimittajien määrä oli vähentynyt lähes kolmanneksella, viestintäväen määrä taas melkein tuplaantunut. Vuonna 2016 toimittajien keskipalkka oli 50.000 dollaria, PR-ihmisten puolestaan 65.000. Kun toimittajien palkkatilastoista siivottiin pois paremmin ansaitsevat tv-toimittajat, toimittajien keskipalkka putosi hieman alle amerikkalaisten työntekijöiden keskitason.

Britanniassa sama kehitys ei ole yhtä nopeaa, mutta sielläkin PR-väen osuus on jos selkeästi ylittänyt toimittajien määrän.

2000-luvulla PR on syönyt journalismia yhä nopeampaan tahtiin. Ja itse journalismissakin tämä kehitys näkyy entistä selvemmin leikkaa-liimaa –journalismina. Tiedotteet päätyvät yhä useammin sellaisenaan tai lähes sellaisenaan jutuiksi.

Meistä kaikista tietotyöläisistä, ja monista muistakin, on tullut – enemmän tai vähemmän vastentahtoisia – itsensä brändääjiä. Myös uusi Journalisti –lehti (23.3.) on herännyt aiheeseen. Se pohtii pääjutussaan kannattaako toimittajien brändätä itseään. Neuvojaan tarjoaa muiden muassa bränditoimittajien kuningatar Rita Tainola.

Toinen Journalistissa haastateltu toimittaja, Oskari Onninen, ei oikein innostu brändäyksestä. Hän onkin saanut jutussa luonnehdinnan ”freelancetoimittaja, joka tunnetaan juttujensa naljailevasta sävystä”.

Viestintä kivaa – journalismi ikävää ongelmien kaivelua ja naljailua.

 

 

Jätä kommentti

Pelko ja viha myyvät

fear2

Pelko ja viha myyvät. Mediaa, mainoksia, politiikkaa.

Yhdysvaltain viime presidentinvaalien taustoista tihkuu jatkuvasti uutta tietoa. Aiemmin oli esillä Trumpin vaalikoneiston taustalla vaikuttanut Cambridge Analytica -yritys, joka auttoi kohdentamaan Trumpia tukevia ja Clintonia horjuttavia viestejä vaa’ankieliosavaltioiden äänestäjille. Viestien joukossa oli paljon maahanmuuttajien tai islamistiterroristien vaaroista kertovia valeuutisia ja videoita.

Äsken Bloomberg paljasti, että myös Google ja Facebook avittivat Trumpin puolesta puhuneen Secure America Now –järjestön kampanjointia vaa’ankieliosavaltioissa. Bloombergin tietojen mukaan keskenään verisesti mainoksista kilpailevat Googlen ja Facebookin mainososastot auttoivat levittämään pelotteluvideoita, joissa Ranska ja Saksa näyttivät joutuvan islamismin ja sharia-lain valtaan. Bloombergin mukaan jotkut Googlen ja Facebookin työntekijät auttoivat kohdentamaan videoita ja Secure America Now-järjestön kampanjointia esimerkiksi Nevadan espanjankieliselle väestölle. Yhtiöt kiistivät ja kieltäytyivät haastatteluista.

Miksi liberaaleista arvioistaan tunnetut Google ja Facebook olisivat sitten auttaneet Trumpin vaalivankkureita. Kyse lienee puhtaasti verkon ja sosiaalisen median bisneslogiikasta. Pelkoa ja vihaa vahvistavat videot ja muut viestit ovat tunnetusti niitä, jotka synnyttävät eniten jakamista ja peukuttamista. Ja mitä enemmän ihmiset jakavat ja osallistuvat keskusteluun, sitä enemmän ja parempaan hintaan voidaan myydä mainoksia.

Googlen ja Facebookin kaltaiset uudet mediayritykset hankkivat tulonsa mainoksista ja käyttäjädatan myymisestä. Pelon lietsonta toki myy lehtiäkin ja tuo katsojia sekä mainoksia myös tv-kanaville. Sekin tiedetään, että jos mediassa on paljon uutisia rikoksista ja väkivallasta, gallupit kertovat kansalaisten olevan huolissaan rikosten ja väkivallan lisääntymisestä. Vaikka samaan aikaan tilastojen mukaan väkivalta ja muut rikokset olisivatkin laskussa.

Pelosta ja vihasta ammentanut presidenttiehdokas Trump avitti myös CNN:n mainosmyyntiä tuntuvasti. Mutta perinteisessä mediassa tämä kaikki on silti hiukan julkisempaa ja näkyvämpää kuin verkossa ja somessa.

Mediumin artikkelissa viime heinäkuussa Tobias Rose-Stockwell avaa kiinnostavasti tätä ilmiötä. Pelosta ja vihasta on tullut yhä vahvempi median ja politiikan käyttövoima. Rose-Stockwellin mukaan verkko ja some ovat demokratisoineet propagandan. Enää ei välttämättä tarvita massiivista budjettia ja taidokasta suunnitelmaa propagandan levittämiseen. Halvan budjetin kömpelöillä videoillakin voi päästä pitkälle kunhan onnistuu herättämään huomiota  ja saa ihmiset jakamaan videota. Verkon ja somen bisneslogiikka huolehtii lopusta.

 

Jätä kommentti

Vaalikoneet – politiikan mielipidemarketit

Tutustuin HS:n, IS:n ja Ylen vaalikoneisiin ja hämmästyin, että kunnallisen itsehallinnon piiriin oli tullut niin paljon uusia asioita.

Tulevat valtuutetut saavat näköjään ensi töikseen ottaa kantaa adoptio-oikeuksiin, eutanasiaan, pääomatulojen verotukseen, kirjastomaksuihin, aluepolitiikkaan, tuloeroihin ja elintapasairauksien hoitokuluihin. Tai sellaisiin mieltä kuohuttaviin teemoihin kuten koulukuriin, koululaisten kännykän käytttöön ja lasten persoonallisuuden piirteisiin. Valtuustossa otetaan kantaan myös suomalaisiin perusarvoihin eli kotiin, uskontoon ja isänmaahan. Ja siihen, oliko ennen paremmin vai huonommin tai ovatko kaikki oman onnensa seppiä.

Uskon että uutismediat ja toimittajat ovat vaalikoneiden ja muun ylenpalttisen kuntavaalitouhotuksen kanssa hyvällä asialla. Tavoitteena on saada kansalaiset, varsinkin nuoret, kiinnostumaan politiikasta ja äänestämään vaaleissa entistä vilkkaammin. Missiona on pelastaa pahasti rapautuva edustuksellinen demokratia.

Siitä en ole ihan yhtä varma, ovatko vaalikoneet enää nykyisessä muodossaan kovin toimivia demokratian edistäjiä.  Palvelevatko niiden kysymykset äänestäjiä vai enemmänkin median uutiskonetta? Muodikkailla arvoja mittaavilla (?) mielipideväittämillä saadaan mediaan sopivaa vastakkainasettelua – liberaalit vastaan konservatiivit.  Ja tietysti kivoja otsikoita, jotka houkuttelevat lukemaan ja jakamaan. Ne synnyttävät kunnon moraalista pöhinää omassa some-kuplassa.

Hiukan käy sääliksi ehdokkaita, jotka yön pimeinä tunteina rustaavat vastauksiaan yhä uusiin vaalikoneisiin ja heittäytyvät ketterästi tubettajiksi. Ehdokkaista näyttää tulleen kokopäivätoimisia mielipideautomaatteja, joilla on valmis vastaus kaikkeen. Vaalikoneen manikealaisesssa maailmassa en osaa sanoa –vastaaja uhkaa kadota poliittisen keskustan mustaan aukkoon.

Politiikan imagokonsultit valistavat, että tärkeintä on olla aito. Vaalikonestylistit muistuttavat, että tärkeintä on olla mielipide.

Vaalikonevastauksista tulee tahattomia vaalilupauksia. Ja vaalikoneelle annettuja mielipiteitä ei saa missään nimessä perua, silloin äänestäjät suuttuvat. Vaalien jälkeen ehdokas voidaan saada nalkkiin huonosta mielipiteestä tai siitä, että hän onkin jostain syystä muuttanut mielipidettään. Tai siitä, että hän ei tiukassa paikassa voikaan elää arvojaan todeksi, vaikkapa puolueen ryhmäkurin takia. Siitähän se politiikan ja politiikkojen arvostus kohenee, kun kansa saa tietää nämä suhmuroinnin ja takinkäännön mestarit.

Mielipidemarketit palvelevat ehkä paremmin kuluttajia, jotka shoppailevat sopivia mielipiteitä ja niiden mukanaan kantamia arvoja kuin kansalaisia, jotka haluaisivat vaikuttaa itseään koskeviin asioihin.

Esa Väliverronen

@esavaliv

 

Jätä kommentti

Teknologiayhtiö sensorina – miksi emme kutsu Facebookia mediayhtiöksi?

Facebook synnytti viime viikolla kohun sensuroimalla norjalaisen kirjailijan Tom Egelandin julkaiseman Vietnamin sodan aikaisen legendaarisen kuvan, jossa joukko napalmin polttamia lapsia juoksee pakoon. Kuvassa yksi lapsista on täysin alaston. Egeland jakoi kuvan Facebookissa yhtenä esimerkkinä valokuvista, jotka muuttivat historiaa. Myöhemmin Facebook poisti kuvan myös Norjan päämisterin päivityksestä

Aftenposten-lehden päätoimittaja julkaisi avoimen kirjeen, jossa paheksuttiin sensurointia. Pian kuoroon yhtyi joukko sananvapauden puolustajia. Hetken mietittyään Facebook päätti palauttaa kuvan sen ”ikonisen aseman ja historiallisen merkityksen” vuoksi. Yhtiö päätyi siihen, että kuvan julkaiseminen ei vaaranna taistelua lapsipornon levittämistä vastaan.

Oliko tapaus voitto sananvapauden puolustajille? Ei oikeastaan, sanoo University of Londonin journalistiikan professori Jane Singer. Vaikka itse sensuurijupakan päätös olikin järkevä, sananvapauden puolustajien tuskin kannattaa vaatia Facebookia pidättäytymään sananvapauden vastuullisesta käytöstä eli julkaisemiseen liittyvästä harkinnasta.

Facebook kutsuu itseään teknologiayritykseksi ja kieltää olevansa mediayritys. Viimeksi elokuussa Mark Zuckerberg torjui epäilyt siitä, että Facebook olisi tai pyrkisi muuttumaan mediayhtiöksi. ”No, we are a tech company, not a media company,”

Vaikka Zuckerbergin vastauksen taustalla oleva kysymys koskikin Facebookin uusia suunnitelmia julkaisemisen suhteen, on vastaus monella tapaa kiinnostava. Facebook kutsuu itseään johdonmukaisesti teknologiayritykseksi tai alustan tarjoajaksi, koska sen mielestä teknologia on jotakin neutraalia.

Vaikka Facebook käyttää melkoista julkaisemiseen liittyvää valtaa uutisvirtaa suodattavilla algoritmeillaan, se aina korostaa, että myös algoritmit ovat neutraaleja, eivät inhimillisen valinnan tulosta. Nehän ovat vain loputtoman pitkä rivi koodia. Todellisuudessa algoritmeista on tullut uusia portinvartijoita.

Teknologian ja neutraaliuden taakse piiloutuminen on tietysti tärkeä strategia, jolla yhtiö pysyttelee erossa julkaisemiseen liittyvästä ikävästä säätelystä.

Mediayhteiskunta –kirjassa kutsuimme niin Facebookia kuin Googlea (Alphabet) myös mediayrityksiksi. Näin siksi, että mediayritykset eivät ole enää vain sisällön tuottajia, vaan jotain muutakin. Molemmat saavat valtaosan tuloistaan mainonnasta ja ovat mediabisneksen keskeisiä toimijoita tänä päivänä. Valtaosa liikenteestä uutissivustoille tulee Facebookin ja Googlen palvelujen kautta.

Tämä tekee uutisten ja muiden mediasisältöjen tuottajista hyvin riippuvaisia näistä jättiläisistä, jotka itsepintaisesti kutsuvat itseään teknologiayrityksiksi. Vaikka ne ovat jotain muutakin.

Esa Väliverronen

@exumusic

 

 

 

Jätä kommentti

Uusi kirja – Julkinen tiede

Tiede ja teknologia näkyvät yhä enemmän yhteiskunnassa, arjessa ja mediassa. Mitä tapahtuu, kun perinteisesti akateemisiin piireihin suljettu tutkimus tuodaan kaikkien saataville.

 Julkinen tiede käsittelee tieteen roolia yhteiskunnassa ja kuvailee, kuinka tiede ja tutkijat esitetään mediassa ja populaarikulttuurissa. Sen kohteena ovat monenlaiset ilmiöt sosiaalisen median tutkimusviestinnästä tiedebarometreihin ja tieteen kaupallistamishankkeista Breaking Bad -tv-sarjaan. Teos rohkaisee tutkijoita osallistumaan yhteiskunnalliseen keskusteluun ja avaa tiedeviestinnän muuttuvia käytäntöjä.

Kirjan blogisivut

Sisällysluettelo ja ensimmäinen luku

Juttuja kirjasta:

Jukka Ruukki: Pois kammioista. Tiede 4.5.2016

Ulla Järvi: Norsunluutornit romahtivat jo. Potilaan lääkärilehti 2.5.

Journalisti: Tuloksen merkitys esiin. 28.4.2016

Mari K. Niemi: Mitä ilo on tutkimuksesta, jos sen tuloksista ei piitata? SK blogi 6.4. 2016

Jenni Frilander: Tieteen arvostus kokenut inflaation. Yle, tiede 6.4.2016.

Yle aamu tv: Millaisessa asemassa tiede on nyky-yhteiskunnassa? 6.4.2016

4 kommenttia

Mitä tapahtuu kun tutkijoilta viedään sananvapaus

Arvostetussa Nature –tiedelehdessä ilmestyi viime viikolla synkkä artikkeli siitä, mitä tapahtuu kun tutkijoilta viedään sananvapaus. Eikä kyse ollut edes mistään autoritaarisesta valtiosta, vaan enemmänkin demokratian mallimaana pidetystä Kanadasta. Siellä hallituksen vaihduttua on vähitellen alkanut paljastua karu totuus edellisen hallituksen tiedepolitiikasta, joka Naturen artikkeli kutsuu ”yhdeksän vuoden sensuuriksi”.

Tutkijoiden ahdinko alkoi Kanadassa vuonna 2006 kun konservatiivipuolueen pääministeri Stephen Harper muodosti uuden hallituksen. Harperin tavoitteena oli edistää talouskasvua ympäristöstä piittaamatta. Tämä tarkoitti sitä, että valtiollisissa tutkimuslaitoksissa ympäristö- tai ilmastotutkimusta tekevät biologit, geneetikot, meteorologit ja monet muut menettivät sananvapautensa. Tutkijoilla ei ollut enää oikeus vapaasti antaa haastatteluja toimittajille ja tutkimuslaitosten viestintäpäälliköistä tuli sensoreita.

Hallituksen näkökulmasta sensitiivisiä ympäristöaiheita tutkineet joutuivat ahtaalle. Eräs heistä on geneetikko Kristi Miller-Saunders, joka julkaisi artikkelin Science-lehdessä lohien virustaudeista 2011. Koska tutkimuksen tulokset kalakuolemien syistä brittiläisessä Kolumbiassa eivät olleet kalankasvatusta edistävän hallituksen mieleen, tutkijaa estettiin pitämästä aiheesta lehdistötilaisuutta. Science-lehden tiedotteet tutkimuksesta poikivat joukon haastattelupyyntöjä, mutta niistäkin tutkija pakotettiin kieltäytymään.

Nature kertoo joukon vastaavia esimerkkejä sensuurista, jonka takia monet tutkijat joutuivat lopulta jättämään työnsä kun työilmapiiri kävi mahdottomaksi. Lehden mukaan karu totuus edellisen hallituksen tiedettä ja tutkijoiden sananvapautta rajoittavista toimista alkaa vasta nyt vähitellen paljastua. Suurin ongelma oli viime kädessä moraalinen rappio kun tutkimuslaitokset ja tutkijat alistuivat itsesensuuriin.

Mutta Suomessa ei tietenkään voi käydä näin? Valitettavasti tätä on tapahtunut meilläkin ja ilmassa on merkkejä siitä, ilmiö saattaa yleistyä. Kirjassani Julkinen tiede käyn läpi Teknologian tutkimuskeskus VTT:n muutaman vuoden takaisen tapauksen, jossa tutkijoiden sananvapautta pyrittiin rajoittamaan. Eduskunnan oikeusasiamies on antoi tästä VTT:lle aikanaan huomautuksen. Yliopistoihin ja niiden viestintään on viime aikoina tullut yritysmäisiä piirteitä ja pr-henkistä viestintää. Tämä saattaa johtaa siihen, että professori tai tutkija saa toimittajan tapaamiseen päällystakin organisaation johdosta, jos haastattelun aihe koetaan sensitiiviseksi.

Viime kädessä tutkijoiden sananvapaus riippuu paljolti yhteiskunnallisen keskustelun ilmapiiristä. Tutkijoiden näkökulmasta muutamat viime aikojen esimerkit eivät ole rohkaisevia. Tämä tuli ilmi myös Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan viime vuonna tehdystä kyselystä.

Yhden esimerkin ilmapiiristä tarjoaa Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsinin kirjoitus 9.5. Siinä Appelsin moittii yliopistoväkeä ja taiteilijoita negatiivisen ilmapiirin lietsomisesta ja säveltäjä Kalevi Ahoa jopa väkivallalla uhkailusta.

Appelsin nostaa tikun nokkaan professori Jaakko Hämeen-Anttilan, joka ”käyttää media-aikaansa valittamiseen ja syyttelyyn”. Hämeen-Anttilan twitter –tiliä seurannut Appelsin on havainnut, että ”hänellä on varsin vähän asiaa tieteestä”. Appelsin toivottaa Hämeen-Anttilalle hyvää matkaa Edinburgiin, jonne lähdön yhdeksi syyksi Hämeen-Anttila on sanonut suomalaisen yliopistopolitiikan. Suomessa kriitikoita ja negatiivisen ilmapiirin lietsojia ei kaivata.

Niinpä. Professorit keskittyköön vain tutkimaan. Muista kuin tieteellistä asioista ei pidä sanoa mitään. Ei ainakaan mitään negatiivista. Ei ainakaan istuvan hallituksen tekemisistä. Näin ajateltiin Kanadassakin kun valtion laitosten tutkijoita alettiin sensuroida.

Esa Väliverronen

https://twitter.com/exumusic

 

1 kommentti

Media ilman mainoksia

Tunnustan, en ole enää vuosiin katsonut elokuvia kaupallisilta tv-kanavilta. Kaupallisia radiokanaviakin kuuntelen entistä harvemmin. En enää jaksa mainosten pakkosyöttöä. Varsinkin tv- ja radiomainokset ovat nykyään aivan liian ärsyttäviä.

Tietokoneella ja mobiililaitteilla käytän adblock-ohjelmia, jotka suodattavat pois mainokset. Jos sanomalehtien videopalvelut estävät mainoksettoman katselun, jätän ne yleensä katsomatta.

Ei minulla sinänsä ole mitään erityistä mainoksia vastaan. Katselen mielelläni älykkäitä ja viihdyttäviä mainoksia. Sellaisia näki vielä jokin aika sitten esimerkiksi elokuvissa. Radio- ja tv-mainokset ovat enimmäkseen kömpelöitä ja tekohauskoja, joskus pelkkiä päivän tarjousten luetteloita.

Sen sijaan maksan mielelläni Spotifyn, HBO:n, Netflixin tai vaikkapa LongPlayn tarjoamista mediasisällöistä ilman mainoksia. Samoin tuntuu ajattelevan moni muukin nykyään. Esimerkiksi YouTube ilmoitti tuovansa maksullisen, mainoksettoman version tarjolle myöhemmin tänä vuonna.

Perinteinen kaupallinen media on kriisissä. Yksi syy on se, että mainostajia houkuttelevat nykyään enemmän Google tai Facebook kuin perinteinen media. Vaikka esimerkiksi MTV:n tämän kesän irtisanomisten suurin syy olikin ilmeisesti epäonnistuminen maksu-tv:ssä, myös tv-mainonta on laskussa. Sanoman ja muiden mediatalojen uusien yt-neuvottelujen taustalla on paljolti mainosmyynnin lasku.

Kansainvälisen tutkimuksen mukaan sanomalehtien mainostulot jäivät viime vuonna ensimmäistä kertaa tällä vuosituhannella levikkituloja pienemmiksi. Suomessa näin tapahtui jo 2012. Viime vuonna sanomalehtien tilaustulojen osuus oli 54 ja mainostulojen 46 prosenttia. Vielä 1990-luvun alussa mainostulojen osuus oli 70 prosenttia sanomalehtien tuloista.

Kirjassaan Television is the New Television tunnettu amerikkalainen kolumnisti Michael Wolff väittää, että nykyisen kaltainen mainonta on tullut tiensä päähän. Woffin mukaan murros alkoi digitallentimista 19990-luvun lopulla ja sen jälkeen mainonnasta vapaa alue on kasvanut. Ja kun moni television katsoja on tottunut maailmaan ilman mainoksia, hän ei enää halua palata entiseen. Wolff arvioi, että television tuloista Yhdysvalloissa jo puolet tulee tilauksista, lisenssimaksuista ja ohjelmien myynnistä ulkomaille.

Mainosten pakkosyöttö istuu huonosti nykyiseen mediamaisemaan, jossa käyttäjä valitsee itselleen sopivia mediasisältöjä eikä jää odottamaan, mitä hänelle päivittäin tarjotaan. Median kuluttamisen maailma on jakautunut kahtia: niihin, joilla on varaa maksaa mainoksettomasta sisällöstä ja niihin, joilla ei ole.

Esa Väliverronen

@exumusic

Jätä kommentti

Showrunner tarvitsee vastavoiman – tapaus True Detective 2

(Olen yrittänyt välttää spoilereita – sarjan toinen kausi alkaa kakkosella vasta tammikuussa 2016 – mutta ei se tietenkään ihan onnistunut)

Loistavan ykköskauden 2014 jälkeen HBO:n True Detectiven toinen kausi tänä kesänä sai Amerikassa melko nuivan kritiikin. Kun oli pedattu näin kovat odotukset, lopputulos oli tietysti pettymys. Käsikirjoitus ei ollut ihan samaa tasoa eikä näyttelijöissä sellaista karismaa kuin edellisessä. Myös tyylilajin vaihtuminen hämmensi varmaan monia. Sarjan katsojamäärät Yhdysvalloissa putosivat alun reilusta kolmesta miljoonasta runsaaseen kahteen.

Oma veikkaukseni on, että käsikirjoittaja-showrunner Nic Pizzolattolta puuttui nyt edelliskauden hienosti ohjanneen Cary Fukunagan tarjoama vastavoima. Parivaljakon huhuttiin riitautuneen ja nyt mukana oli seitsemän eri ohjaajaa. Kaksi ensimmäistä jaksoa oli ohjannut Justin Lin ja ne olivat kaikkein sekavimpia.

Tv-sarjojen taustoja ja ryhmätyön dynamiikkaa kuvaa hienosti Brett Martin kirjassaan Difficult Men (Penguin Books 2014). Hankalat miehet on tekijöiden haastatteluihin perustuva kuvaus amerikkalaisen television 2000-luvun alun kultakaudesta ja sarjoista Sopranos, Mullan alla, Wire, Mad Men ja Breaking Bad.

Kirjassa Martin antaa myös uskottavan selityksen sille, miksi Wiren viimeinen tuotantokausi jäi muita vaisummaksi. Käsikirjoittaja Simon halusi siinä kertoa kaiken sanomalehdistön rappiosta, minkä hän entisenä toimittajana tunsi erityisen hyvin. Aiemmin hänen aisaparinaan sarjaa käsikirjoitti entinen poliisi Ed Burns ja he sparrasivat toistensa heikkouksia. Burns lähti kuitenkin muihin töihin, eikä juuri osallistunut Wiren viimeiselle kaudelle. Vastavoiman puuttuessa Simon ei nähnyt heikkouksiaan, vaan viimeiselle kaudella saarnasi hiukan liikaa sen sijaan, että olisi kehitellyt draamaa.

Epäilen, että Pizzolattolle on käynyt hiukan samoin kuin Simonille. Hän oli diktaattori käsikirjoitustiimissään, eikä ohjaajakaan tuonut mitään uutta hänen visioonsa. Kakkoskaudella True Detective siirtyi Lousianan rämeiltä eteläisen Kalifornian asfalttiviidakkoon. Tunnelma on ehkä vielä astetta synkempi kuin edellisessä, mutta vailla ykköskauden hämärän kultin mysteerejä. Siinä missä ykkönen oli rikosjännärin ja kauhuleffan risteytys, kakkonen on perinteisempi film noir, Pitkät jäähyväiset nykyaikaan ja televisioon sovitettuna. Siinä on hienoja kuvia ja tunnelmia, muutama loistava kohtaus, mutta rytmi ajoittain kadoksissa.

Tunnelmaltaan kakkoskausi on toki hieno, mustaakin mustempi noir: LA:n synkät asfalttiviidakot, korruption pohjaton syvyys ja ihmisten ponneton rimpuilu vastustamattomien voimien edessä. Mutta tunnelmakaan ei ihan kaikkea pelasta, vaikka nostaakin sarjan selvästi keskitason yläpuolelle.

Vaikka kakkoskausi paranee alun sekoilusta loppua kohden, sitä katsoessa käy vääjäämättä mielessä, että showrunner Pizzolatto olisi kaivannut jonkun panemaan kampoihin. Dialogi on paikoitellen aivan huikeaa – ja kiitos myös suomentajalle: motherfucker=kyrväke – mutta paikoitellen melkoisia latteuksia, joita Frank (Vince Vaughn) joutuu puhumaan lämpimikseen.

Pizzolatto sai aikanaan kritiikkiä ykköskauden ohuesta naiskuvasta. Ihan aiheesta. Nyt mukana onkin kiehtovan kompleksinen etsivä Ani Bezzerides (Rachel McAdams). Mutta hänetkin hukattiin kokonaan lopussa kun piti antaa tilaa miessankarien amok-juoksulle.

Jos rikosvyyhden takaa haluaa kehiä tarinan ytimen, niin se on kai isän ja pojan suhde. Päällimmäiseksi nousi etsivä Rayn (Colin Farrell) suhde poikaansa, jonka viimeinen näkeminen lopulta sinetöi Rayn kohtalon. Ja Ray päätyi lopussa metsään, aivan kuten hänen isänsä oli kolmosjakson unessa ennustanut. Suhde isään piinasi myös Frankia loppuun asti, hänen laahustaessaan haavoittuneena autiomaan poikki. Mutta tähän isä-poika suhteeseen olisi kaivannut vielä uusia tasoja.

Jos putosit ajoittain kärryiltä – kuten minäkin – jaksojen juonikuvaukset löytyvät esimerkiksi Guardianista ja New York Timesista, ja parhaimmat sellaiset varmaankin Slatesta.

Esa Väliverronen

@exumusic

%d bloggaajaa tykkää tästä: