Algoritmit – median uudet portinvartijat

2000-luvulla on julistettu portinvartijoiden kuolemaa. Perinteiset mediatalot, toimittajat, kirjankustantajat, kriitikot ja muut portinvartijat on pudotettu jalustaltaan.

Internetin ja sosiaalisen median maailmassa poliitikot viestivät suoraan äänestäjilleen ja yritykset asiakkailleen. Jokainen voi perustaa oman mediansa ja jakaa sen sisältöjä kenelle haluaa. Kuka tahansa voi julkaista omia kirjojaan ilman että nirsot kustannustoimittajat ja ahneet kustantajat tulevat väliin. Kriitikot eivät enää sanele sitä, mikä on hyvää taidetta tai kirjallisuutta.

Niinpä liikemies Hjallis Harkimokin on keksinyt että portinvartija-aika on ohi: ”Alexander Stubb on media, joka tavoittaa 100 000 ihmistä, minäkin 40 000.” Myös Amazonin Jeff Bezos on julistanut portinvartijoiden kuolemaa. Hänen mielestään ne vain jarruttavat bisnestä innovaatioiden leviämistä.

Uudessa onnelassa viestintä on vapaata, avointa ja demokraattista. Innovaatiot ja uusi talous kukoistavat kun jarrumiehet on raivattu tieltä.

Kuulostaa kivalta. Mutta turhan yksinkertaiselta ollakseen totta.

Evgeny Morozov piikittelee vapaan internetin ja innovaatiopuheen apostoleja kirjassaan To save everything, click here: ”Kuka tarvitsee kirjastoja ja kirjakauppoja kun kirjat voi lainata tai ostaa netistä. Kuka tarvitsee julkaisijoita kun kirjailijat voivat julkaista itse… Ja hämmästyisikö kukaan jos kymmenen vuoden Amazon päättäisi, että kirjailijat saisivat seurata samaa polkua kuin yhtiön varastotyöntekijät: nekin korvataan roboteilla.”

Portinvartijoista1 on puhuttu viestinnän ja journalismin tutkimuksessa jo 1920-luvulta lähtien, mutta tunnetuksi termin teki David Manning White (1950). Hän tutki sitä, miten keskisuuren sanomalehden toimittaja valikoi uutistoimistojen sähkeitä julkaistavaksi lehdessään. Tutkimuksen päähenkilö, Mr. Gates, valikoi juttuja omien ja lukijoidensa mieltymysten pohjalta. Julkaistavaksi hän kelpuutti vain yhden kymmenestä tarjolla olleesta.

Sittemmin portinvartijan toimintaa on selitetty uutiskriteereillä ja muilla journalistisen kulttuurin käytännöillä sekä erilaisilla viestinnän malleilla.

Ilo portinvartioiden kuolemasta on kuitenkin osoittautunut ennenaikaiseksi. Nyt algoritmit päättävät, mitä saamme luettavaksi ja katsovaksi sosiaalisen median tai hakukoneiden kautta. Vaikutusvaltaisia portinvartijoita ovat nykyisin esimerkiksi Google, Facebook, Apple ja Twitter. Varsinkin Facebookista on tullut yhä tärkeämpi väylä uutisiin ja muuhun journalismiin.

Aiemmin tänä vuonna syntyi suuri kohu kokeesta, jossa Facebook manipuloi puolen miljoonan käyttäjän uutisvirtaa suodattamalla esiin positiivisia tai negatiivisia tunteita. Tuloksena oli, että tunteet tarttuvat. Koe herätti aiheellista kritiikkiä tutkimusasetelman epäeettisyydestä. Vähemmälle huomiolle keskustelussa jäi kokeen laajempi yhteiskunnallinen ulottuvuus. Sehän osoitti selkeästi, miten suuri valta Facebookilla ja sen käyttämillä algoritmeilla on.

Mitäpä jos suodattamisella on myös poliittisia seurauksia? Jotkut tutkijat ovat jo vihjanneet tähän suuntaan. Esimerkiksi sosiologi Zeynep Tufeckci on kritisoinut Facebookin tapaa suodattaa uutisvirtaa kutsumalla sitä algoritmiseksi sensuuriksi. Samaan teemaan liittyy myös keskustelu filtterikuplasta tai sosiaalisista kuplista.

Google ja Facebook piiloutuvat mielellään algoritmiensa taakse ja kutsuvat itseään teknologiayrityksiksi, jotka eivät käytä journalistista harkintaa. Tosiasiassa ne ovat myös mediayrityksiä, jotka vaikuttavat siihen, millaisia uutisia saamme luettavaksi. Columbian yliopiston digitaalisen journalismin keskuksen johtaja Emily Bell onkin vaatinut niiltä enemmän avoimuutta ja vastuullisuutta siinä, miten ne suodattavat uutisvirtaa. ”We can’t let tech giants, like Facebook and Twitter, control our news values.” Twitter ei ole toistaiseksi suodattanut uutisvirtaa Facebookin tapaan.

Yksi tutkijoista, joka on yrittänyt avata algoritmisen suodattamisen mustia laatikoita, on journalismin professori Nick Diakopoulos. Hän lähestyy algoritmien valtaa neljän ulottuvuuden kautta: priorisointi, luokittelu, yhdistely ja suodattaminen. Samaahan journalistitkin tekevät: ne nostavat jotakin esille toisten kustannuksella, luokittelevat asioita ja ihmisiä, yhdistelevät ilmiöitä ja suodattavat esille tietyn palan tai näkökulman todellisuudesta. Algoritmisesta portinvartijoinnista tiedämme kuitenkin toistaiseksi paljon vähemmän.

Esa Väliverronen

@exumusic

Päivitetty 9.12. Alkuperäisessä tekstissä ei tuotu selkeästi esiin sitä, että Twitter ei harrasta uutisvirran suodattamista samaan tapaan kuin Facebook.

1 Portinvartija ei kuulu vain viestinnän tutkimuksen sanastoon, vaan samanlaisia rooleja on löydetty esim. sosiologiasta, politiikan tai kirjallisuuden tutkimuksesta. Itse asiassa ensimmäisenä ilmiön käsitteellisti sosiaalipsykologi Kurt Lewin, (1943) tutkiessaan ruuan matkaa pellolta tai kaupasta amerikkalaisten perheiden ruokapöytiin. Hän havaitsi, miten tieto kulkee monissa kanavissa ja pysähtyy aina välillä kanavien portinvartijoihin. Tuolloin miesten ajateltiin päättävän kaikista perheen hankinnoista, mutta Lewin havaitsi, että naiset olivatkin portinvartijoita näissä asioissa.